Erilainen näkemys sosiaalisesta jännittämisestä

Kaksisuuntaiseen häiriöön liittyy monesti liitännäissairauksia, jotka voivat olla fyysisiä ja/tai psyykkisiä. Päihdeongelmat, persoonallisuushäiriöt ja tarkkaavaisuuden ongelmat ovat esimerkkejä tyypillisistä pääkopan ”kylkiäisistä”. Fyysisistä sairauksista esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoimintaa on monella.

Itselläni pitkään lääkärinlausunnoissa bipolaarisuuden rinnalla on kulkenut sosiaalisten tilanteiden jännittäminen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: sosiaalinen fobia, sosiaalisten tilanteiden pelko, kahvikuppineuroosi. Vaiva on ollut kenties hiljaisena ja ujona kansana tunnetuille suomalaisille tyypillinen.

Oireita kuin olisi uhattuna

Sosiaalisen jännittämisen oireet ovat ikäviä. Epävarmuuden tunnetta sosiaalisissa tilanteissa. Liiallista huomion keskittämistä itseen. Fyysisiä oireita: sydämen hakkaamista, kämmenten hikoamista, punastumista, änkyttämistä, vatsavaivoja. Tunnetta siitä, että kaikki tuijottavat ja huomaavat oireeni. Tunnetta että ei saa sanotuksi mitään, vaikka toisaalta pitäisi sanoa jotain ettei vaikuttaisi tyhmältä.

Sosiaalisten tilanteiden kokonaista välttämistä, sillä ne vievät niin paljon energiaa ja henkisiä voimavaroja. Puhelimessa puhuminen, syöminen tai paperin allekirjoittaminen muiden ihmisten nähden voivat olla erityisen hankalia asioita.

Minun jännittämiseni oli sisäistä lamaantumista ja lukkiutumista, en oikein edes muistanut tai ollut kosketuksissa omiin ajatuksiini ja mielipiteisiini eri keskusteluissa. Kun ei ole psykologista turvallisuutta ihmisjoukossa, ei todellakaan pysty osallistumaan omana itsenään, puhumattakaan väittelyistä ja eri mieltä olemisesta.

Koin että olin hyvin sopeutuva ja mukautuva, varsinainen kameleontti. Kuulostelin ja tarkkailin aina, mitä mieltä muu joukko oli, ja mukautin oman sanomiseni siihen. Olin mestari löytämään asioista puolia toisaalta puolesta, toisaalta vastaan.

Tähän ajautuu, jos ei ole turvallisuutta, tukea, varmuutta hyväksytyksi tulemisesta.

Tunne pelistä ulos tipahtamisesta

Välillä jos minulla olisikin ollut jotakin sanottavaa, koin että olin ajattelu- ja puhumisrytmiltäni selvästi hitaampi kuin useimmat muut. Kerta toisensa jälkeen tuntui että pelipallo sinkoilee huimaa vauhtia keskustelijalta toiselle, ja minä en ehdi nappaamaan palloa koskaan. Minulle kehittyi inho, viha ja kauna moottoriturpia lörpöttelijöitä kohtaan – eivätkö he tajua kuinka he varastavat kaiken puhetilan ja -ajan. Jos luontainen taipumus on hyvin höllä itsekritiikki – ihminen puhuu sitä mukaa kuin ajattelee – pitää opetella myös tietoisesti napsauttamaan suu kiinni ja antamaan tilaa muille.

Jännä juttu. Tila täyttyy aina jollakin. Jos se suurin suupaltti on joskus hiljaa, jossakin vaiheessa saattaa porukan hiljaisinkin heittää pöydälle kommentin. Voi vain olla, että ensin täytyy vain sietää hiljaisuutta jonkin aikaa. Eri ihmisillä hiljaisuudensietokyky on erilainen.

Kyllä, pahoittelen sillä nyt se kauna puhuu minussa. Tiedostan myös, että puheliaat kantavat vastuuta koko porukan puolesta keskustelun etenemisestä. Hiljaiset pääsevät sillä tavalla helpommalla, että eivät kanna vastuuta keskustelusta ja aseta itseään niin alttiiksi. Mutta tämä on eri keskustelunaihe.

Apteekin hyllyltä löytyy vaivaan kuin vaivaan

Olen vuosien (vuosikymmenten!) varrella joutunut kokeilemaan myös monenlaisia psyykenlääkkeitä sosiaalisen jännittämisen lievittämiseen.

Olen käyttänyt muun muassa beetasalpaajaa käsien tärinän hillitsemiseen ruokailutilanteissa. Lääkkeen vaikutusaika on kaksi tuntia, joten olen elänyt pitkiä aikoja elämääni aina laskeskellen että jos seminaarissa tai sukujuhlassa syödään tiettyyn aikaan, miten saan otettua beetasalpaajan kaksi tuntia sitä ennen. Vesipullo ja pillerivaranto ovat kulkeneet laukussa, olen vetäytynyt esimerkiksi vessaan salaa nappaamaan napin.

Miten pääsin eroon sosiaalisesta jännittämisestä

Mielestäni olen viime kuukausina päässyt selvästi eroon sosiaalisesta jännittämisestä. Elämääni on tullut turvallisuutta ja tukea, jotka ovat ratkaisevasti auttaneet minua tuntemaan oloni paremmaksi tuntemattomienkin seurassa. En edelleenkään ole mikään papupata porukan keskellä, mutta pystyn huitaisemaan mielestäni pois aiemmin häirinneet jännityksen tunteet ja ajatukset. Olen saavuttanut hällä välilä -asennetta vanhaan verrattuna, ja kykenen näkemään sosiaaliset tilanteet monimuotoisemmin.

Ensimmäinen ja tärkein tekijä on rakastavan kumppanin löytäminen, johon voin luottaa täysin. Olemme avoimia ja rehellisiä toisillemme. Kumppanini ilmaisee monin tavoin, että olen tärkeä. Myöskään sitä minun ei tarvitse veikkailla, että haluaako hän sitoutua minuun. En jää toiselle sijalle jonkin riippuvuuden jälkeen. Olemme keskenämme yhteensopivia kaikilla parisuhteen osa-alueilla riittävän hyvin – ei täydellisesti, mutta riittävän hyvin.

Terapia ja hyvä työilmapiiri auttoivat

Toinen tekijä on hyvä ammattiauttaja, psykoterapeutti, jonka kanssa kemiat toimivat. Hän ei ole ensimmäinen terapeutti, jolla olen käynyt.

Tämä voi olla vähän tabuaihe; ei riitä, että löytää terapeutin, vaan sen terapeutin pitäisi olla vielä itselle sopiva ja ammattitaitoinen. Mistä sen tietää? Ehkä siitä, että jos fiilis on vähän epämääräinen ”onhan siinä tällaista hyvää mutta tuollaista huonoakin”, niin terapeutti ei ole se paras mahdollinen. Kun terapeuttivalinta osuu nappiin, sen kyllä tietää. Terapiasta kokee saavansa tällöin suoraa tukea, kannustusta ja empatiaa. Toki psykoterapiaan voi kuulua hankalia tunteita ja pitää kohdata asioita mitä on ehkä pitkään vältellyt, mutta yleisfiilis pallottelukumppanista olisi hyvä olla positiivinen.

Kolmas tekijä on uusi työpaikka, jossa käyttäydytään ihmisiksi ja esimerkiksi huolehditaan uusien työntekijöiden kärryille pääsemisestä. Ilmapiiri on pääasiassa asiallinen ja aikuinen.

Lääkkeet eivät tuo perimmäistä apua

Esitän erilaisen teorian ja hoitotavan sosiaaliseen jännittämiseen. Mitä jos jännittäjä, sosiaalisen pelon kokija ei ole saanut ihmissuhteissaan tarpeeksi tukea, rakkautta ja hyväksymistä aivan omana itsenään. Hän on hyväksynnän murusten kerääjä, tuen, kannustuksen, huomion etsijä, rakkauden kerjäläinen.

Mitä jos lääke epävarmuuteen, punasteluun, lamaantumiseen eivät ole mitkään psyykenlääkkeet, vaan vähän hankalammin reseptillä määrättävät? Epävarmuuteen turvallisuutta. Rentoutumiskyvyttömyyteen tukea ja kannustusta. Pelkoon hyväksymistä.

Lähestytään asiaa vielä toisin päin. Onko olemassa ihmistä, jolla on rakastava perhe, tiiviisti yhteyttä pitävä ystäväpiiri, lämpimät välit lähisukulaisiin – ja diagnoosina sosiaalinen fobia? En tiedä. Mutta rohkenen epäillä.

Toki kaikki yksinäiset, tuen puutteesta kärsivät eivät jännitä sosiaalisia tilanteita. Ihmismieli toimii mutkikkaasti; jotkut esimerkiksi ylikompensoivat tilannetta yli-itsevarmuudella.

Kuiskaan tässä vain oman kokemukseni, havaintoni: tuki, kannustus, huomio, rakkaus ja hyväksyntä ovat parasta lääkettä epävarmuuteen ja pelkoon sosiaalisissa tilanteissa.

__________________________

Resonoiko teksti, uskoisitko että joku muukin voisi hyötyä siitä? Lähetä linkki tutullesi vaikkapa meilillä, tai jaa artikkeli somessa alapuolella olevien nappien avulla.

Kaksisuuntaiset ry:n vertaisryhmissä ja tapahtumissa on myös mahdollista saada tukea ja ymmärrystä itselle juuri sellaisena kuin olet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: