Paniikki pysähdys

Viime viikolla jäi kirjoittamatta ensin sen takia, kun kone jumittui. Tiistaina kone oli jo kunnossa, mutta samana päivänä oli koiramme Lotan eläinlääkäri käynti. Tassuterapeuttini oli jo muutaman viikon kulkenut loppu lenkistä  todella hitaasti ja välillä linkuttanutkin. Lisäksi ruoka ei ollut maistunut enää pitkään aikaan. No eläinlääkärissä koira rauhoitettiin ja vietiin heti röntgenkuviin ja verikokeisiin. Me jäimme äidin kanssa odottamaan ja kokeissa alkoi kestää todella pitkään. Aavistin jo pahinta ja aloin olla aika paniikissa. Miksi en ollut ymmärtänyt ottaa lääkkeitä mukaan? Miten pysyisin kasassa tuloksiin asti? Tärisytti, oksetti ja tuntui, että silmät olivat kuin peuralla ajovaloissa. Äiti yritti puhua niitä näitä saadakseen huomioni muualle, mutta sanat menivät ohi korvien.

Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen meidät kutsuttiin takahuoneeseen. Koira oli tässä vaiheessa vielä taju kankaalla. Lääkäri esitteli meille röntgenkuvat ja ongelmien syyn. Lonkat eivät olisi kuulemma voineet olla enää huonommassa kunnossa. Ne olivat kuulema jo syntyjään olleet huonot ja nyt niihin oli kehittynyt jo nivelrikkoa. Nivelissä ei ollut minkäänlaista nivelkuppia ja yhden irti luiskahtamisen sattuessa olisi lopetuspiikin paikka. Sitä ei voisi enää korjata. Uutiset olivat järkyttäviä ja niin lopullisia. Lääkäri antoi ohjeita millä lonkat saataisiin pysymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Yksi niistä oli painon hallinta ja sanoinkin yrittäneeni laihduttaa koiraa kesästä asti, mutta tuloksia ei ollut tullut.

Uutiset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Myös kohdussa ja vatsaontelossa oli nestettä ja tilanne oli pitänyt tutkia ultralla. Luultavasti tulossa oli ainakin kohtutulehdus, mutta tulehdusarvot olivat vielä normaalit. Tilannetta pitäisi siis seurata. Koiralle aiottiin antaa heräte ja mukaan särkylääkeresepti. Lääkäri aikoi vielä varmuudeksi katsoa maksa-arvot, että miten hyvin koira kestäisi jatkuvaa särkylääkitystä. Menimme aulaan tätä odottamaan. Hetken päästä meidät kutsuttiin takaisin ja lääkäri kutsui meidät luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. Verikokeista olikin selvinnyt, että maksa-arvot olivat huippukorkeat. Se antoi viitteitä siitä, että koiralla olisi joku sisäelin kasvain. Luultavasti maksassa. Siitä johtui luultavasti myös koiran pyöreys. Hän suositteli vatsan avaamista ja tilanteen selvittämistä. Hän arpoi kuitenkin sitä, että kannattaako se, kun koiran lonkatkin ovat niin huonot. Jos kasvaimet olisivat levinneet, koiran annettaisiin nukkua ikiuneen leikkauspöydällä. Siinä vaiheessa rupesi jo polvia heikottamaan ja itku pääsi. Päätös koiran kohtalosta pitäisi kuulemma tehdä saman viikon aikana ja soittaa heille jo seuraavana aamuna.

DSC_1111

 

Näillä tiedoilla lähdettiin sitten kotiin ja hirvitti jo valmiiksi, miten kertoa asiasta lapsille. Loppupäivä menikin sitten sumussa ja hysteriassa. En osannut muuta kuin tarjota syliä, kun en itsekään ollut kunnossa. Minun pitäisi tehdä vielä raskas päätös. Miten pystyisin siihen tällä päällä ja paniikin määrällä ja samalla pitäisi vielä olla vahva ja rauhoittava tuki lapsille. Samaan aikaan tajusin sen, etten selviäisi siitä jos joku läheisistä kuolisi. Nytkin olin jo lähellä totaali romahdusta vaikka kyse oli koirasta. Seuraavana päivänä lähdin urheasti töihin, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt olla soittamassa eläinlääkärille päätöksestäni. Itkusta ei tullut loppua ja tein työt vaivoin. Kun olin siirtymässä seuraavaan paikkaan tein käännöksen ja meninkin terveyskeskukseen. Tuntien odottelun jälkeen sain akuuttivastaanoton puhelinnumeron, soittopyynnön mielenterveyshoitajalleni ja seuraavan päivän sairaslomaa. Sairasloman syynä paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaukset. Mieleen hiipivät taas vanhat pelkoni lasten menettämisestä ja muut katastrofiajatukset. Tiesin, että olin huonossa jamassa. Opamoxia en kuitenkaan uskaltanut ottaa, koska halusin ajatella skarpisti tehdäkseni järkeviä päätöksiä koiran suhteen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ottaa.

Hoitaja soitti minulle ja järjesti minulle keskusteluajan vähän lähemmäksi ja käski ottamaan opamoxia ja aloittamaan tarvittaessa Olanzapiinin. Tämä siksi koska minulla on vasta puolitettu Risperdal, joka myös saattoi saada pelot suurempiin mittoihin. Lääkettä pudotettiin minulla sen takia, koska prolaktiinihormoni arvoni olivat nousseet pilviin ja sain siksi myös lähetteen pään magneetti kuviin. Siitäpä kirjoitan sitten enemmän joskus myöhemmin. Soiton jälkeen luin työnantajani tiedoista että F koodilla olevia sairaslomia ei korvattaisi. Eli mielenterveysongelmia ei siis hyväksytty. Jouduin siis maksamaan päivystysmaksun ja lisäksi en saanut sairaslomapäivältä palkkaa. Viisaampi olisi siis ollut jäädä vain pois ilman mitään sairausloma todistusta. Voi herranjestas! Ja rahatilanne kun on vielä muutenkin epätoivoinen.

Eläinlääkärille soitossa kävi kuitenkin niin että koiralle sovittiin vielä lisätutkimuksia ja sain näin lopulliselle päätökselle lisäaikaa. Nyt vaan ongelmana on se, että koira ei edelleenkään syö, joten joudun tänään soittamaan uudelleen ja ruinaamaan tutkimusaikaa aikaisemmaksi. Muuten se olisi vasta torstaina. Olen jo hiukan rauhoittunut ja totutellut siihen ajatukseen, että pian tuo varjo ei minua enää seuraakaan, enkä ole enää niin hysteerinen. Onneksi olen saanut nyt muutaman päivän lisää sen kanssa. Lapset ovat vaan ylioptimistisia, eivätkä he huomaa kuinka huonosti koira voi. Minun pitää pysyä koossa heitä varten. Itseäni jaksaa taas ihmetyttää, miten huonosti kestän elämän vastoinkäymisiä. Jos menetän jonkun läheisen, niin selviänkö itsekään siitä hengissä. Miten hajoan heti jos arki järkkyy? Saako päätäni enää koskaan kuntoon… Toivottakaa onnea tämän viikon koitokseen. Erä kaksi.

-Mira

Hoito kohdillaan

Kaikki eivät saa hoitoa ajoissa, vaikka sitä kipeästi tarvitsisivatkin. Olen kuullut, että psykiatrin aikoja joutuvat pitkässä jonossa jonottamaan nekin, jotka ovat juuri yrittäneet itsemurhaa. Mitä ihmettä? Toivottavasti tämä ei pidä paikkaansa. Olen ymmärtänyt, että jonot psykiatrille ovat pitkät vähän joka puolella Suomea. Kaikki eivät meinaa saada seurantakäyntejä hoitajillekaan ja työkyvyttömyyseläkkeelle päästyään tippuu hoito terveyskeskuksen puolelle, pois aikuispsykiatrian osastolta. Terapiatakuusta onkin ollut paljon puhetta ja vaikka sitä rupeaisikin saamaan helpommin, niin monelle kustannukset yksityisellä puolella tulevat esteeksi. Onko tämä oikein, kun monella hoidon saannin viivästyminen on pahimmillaan hengenvaarallista. Eikö mielenterveyshäiriöitä pidetä tarpeeksi vakavina vai heijastuuko tässäkin ”ota itseäs niskasta kiinni”- asenne?

face-622904__340

 

Itse asun pikkukaupungissa ja tilanteeni on hyvä. Minulla on sairaanhoitajan vastaanotto (45 min) kerran kuukaudessa ja voisi tarvittaessa olla useamminkin. Sairaanhoitaja kysyy tarvittaessa nopeasti tarvittavista lääkemuutoksista lääkäriltä ja soittaa minulle kertoakseen uudet annostukset. Keskustelu kerroilla juttelemme kuulumisia, käydään läpi sen hetkistä vointiani ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja joskus myös menneisyyttäkin. Tarvittaessa saan vinkkejä miten ongelmia kannattaisi lähestyä. Välillä luulen, että minulla on ollut pitkäänkin hyvä tilanne, mutta hoitaja palauttaa minut maan tasalle huomauttamalla, että vasta kuukausi sitten mentiin alamäkeen ja lujaa. Niin ei tule illuusiota siitä, että hyvän olon jatkuessa lääkkeet voisivat olla ehkä turhia. Uskaltauduin Johannan kirjoituksen myötä tarkastelemaan Kannasta myös omien käyntieni tekstejä. Minulla ei ollut koskaan arvioitu ulkoista olemusta niin kuin Johannalla, vaan tekstit olivat hyvin lyhyitä, nostaen esille vain pääkohdat. Oikeastaan olisin toivonut, että siellä olisi ollut jotain analyysiakin ja enemmän kuvailevaa tekstiä.

soul-636097__340

 

No, minulla on joka tapauksessa hyvä yhteys tämän hetkiseen hoitajaani. Hän kuitenkin kommentoi jotain ja saa aikaan keskustelua. Hän myös peilaa ajatuksiani, joille olen itse jo sokaistunut. Näin saan asioihin uutta näkökulmaa ja ymmärrän mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. On tähän matkan varrelle mahtunut terapeutteja ja psykologeja, jotka vaan kuuntelevat hiljaa, minun pitäessä monologia. Masentuneena vastaanotolla on ollut kovin hiljaista. Joskus on tullut sellainen olo, että olen siellä turhaan ja olo on ollut lähinnä vaivaantunut. Nyt siis tilanne on ihan hyvä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tarvitsen käyntejä yhä harvemmin eikä minulla ole enää mitään purettavaa. Vaikea arvioida siis tarvitseeko hoitokontaktia lopun elämänsä vai voiko sitä jossain vaiheessa olla kokonaan ilmankin? Ainakin soittoyhteys lääkemuutoksien varalta olisi hyvä olla. Vai siirtyykö vastuu sitten eläkkeellä kokonaan terveyskeskus lääkärille, joka joutuu kahlaamaan tietoja läpi, jotta hahmottaa kokonaistilanteen?

face-658678__340

Hoitajan ajat ovat hoituneet täällä hyvin, mutta lääkäriajan saaminen onkin sitten toinen juttu. Nytkin minulla loppuu määräaikainen työkyvyttömyyseläke lokakuun loppuun ja lääkäriaika pitäisi uutta B-lausuntoa varten saada vähintään kahta kuukautta aikaisemmin. Itse huomasin tämän vasta hiljattain, joten pieleen meni. Lääkäriaikaa joutuu täälläkin jonottamaan pitkään. Saa nähdä miten uuden päätöksen käy, jos lausunto ei saavu työeläkeyhtiölle riittävän ajoissa. Näissä asioissa pitäisi älytä muistaa, että lääkäriaikaa ei löydykään sormia napsauttamalla juuri silloin kuin itse haluaisi. Jonossa on paljon kiireellisempiä tapauksia. Samahan se on somaattisellakin puolella, että rutiini operaatio aikoja joutuu odottamaan pitkään. Lääkäreitäkin on matkan varrella ollut monenlaisia ja heidän nopeaan vaihtuessa on tuomio ollut joka kerta eri. Toinen saattaa vähätellä ongelmaa ja toinen uskoo mitä asiakas sanoo. Osa näkee hädän rivien välistä, toisille taas kaikki pitäisi osata itse sanoittaa ja analysoida. Nyt minulla on onneksi ollut sama lääkäri jo pitkään ja alku kankeuksien jälkeen hänkin on alkanut oppia tuntemaan minua. Se on iso helpotus, koska harvoin hädässä osaa tai kykenee vaatimaan hoitoa itselleen. Myös siksi on hyvä, että mukana on sairaanhoitaja jonka kanssa on käyty säännöllisiä keskusteluja. Hän osaa ulkopuolisena hahmottaa pitkän aikavälin vointia ja tuntee asiakkaan hyvin. Tilanne on nyt hyvä, mutta en ole sinisilmäinen. Hoitaja ja lääkärivaihdokset ovat niin arkipäivää, että tilanne voi muuttua milloin vain. En tiedä sitten mikä on syynä siihen, että vaihdoksia on niin paljon. Olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja siitä, miten teillä nämä asiat hoituu? Onko hajontaa kuinka paljon ympäri Suomea ja oletko saanut helposti apua tarvittaessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus