Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Mainokset

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Matkalla voimaantumiseen

Kun masennus vetää maahan ja elämä tuntuu turhalle, on voimaantuminen kaukana. Millään ympärillä ei ole merkitystä ja mikään ei kiinnosta. Itsensä tuntee arvottomaksi ja jopa muiden taakaksi. On vaikea löytää hyvää elämästä ja usein halu päästä pois on kova. Kun itseään ei arvosta ja uskoo ansaitsevansa vain pahaa, on voimaantumiseen matkaa. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty lopullisesti.

Voimaantuminen ei tapahdu yhdessä yössä.  Ajan lisäksi se vaatii tietoista työskentelyä itsensä eteen.  Pitää itse uskoa, että on kaiken sen paremman arvoinen. Ilman tätä kaikki on teennäistä, väkinäistä ja lyhytkatseista. Oman arvon ymmärtäminen on minulle haastavaa. Joskus joudun kamppailemaan sen kanssa, että tuntisin itseni merkitykselliseksi itselleni ja muille. Tämä tunne on vahvasti sidoksissa mielialaan. Hyvinä päivinä koetan arvostaa itseäni erityisen paljon ja usein tämä kantaa huonoimpinakin päivinä.

Hallinnan tunne omassa elämässä on tärkeää ja osa voimaantumista. Tämä vaatii minulla panostamista arkeen ja rutiineihin.  Säännöllinen unirytmi on yksi tärkeimmistä asioita minulle, koska se luo pohjan koko päivälle. Mikäli valvon myöhään ja nukun vähän, voin olla varma, ettei seuraava päivä ole onnistunut. Hallinnan tunteeseen voin itse vaikuttaa paljon. Jotkut asiat ovat tietenkin minusta riippumattomia, mutta itse päätän loppujen lopuksi kuinka elämääni elän.

Ympäristö vaikuttaa vahvasti voimaantumiseen. Olen huomannut läheisten tuen välttämättömäksi. Joskus ne ovat juuri läheiset, jotka saavat silmäni avautumaan omalle arvolleni. Hoitohenkilökunta sekä muu ympäristö vaikuttaa läheisten lisäksi.  Mikäli ympäristö on ristiriidassa omien ajatusten kanssa negatiivisella tavalla, on haastavaa voimaantua. Vaikka kuinka ajattelisin olevani riittävä, asiaan vaikuttavat myös ympäristön mielipiteet.

En voi sanoa olevani täysin voimaantunut, mutta sitä kohti mennään hyvää vauhtia. Välillä kaikki meinaa unohtua, mutta onneksi minulla on ihania läheisiä, jotka muistuttavat minua kaikesta hyvästä. Olen kokenut paljon ja sisäisesti vahvistunut jokaisesta kokemuksesta. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, eikä muiden mielipiteillä pitäisi olla merkitystä. Siinä minulla on vielä työtä edessä, että kuuntelen itseäni ensisijaisesti. Matkani on kesken, mutta olen luottavainen sen suhteen, että löydän vielä tasapainon elämääni.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Minun päätökseni

Elämän merkitys on joskus kateissa. Se on piilossa huonon itsetunnon ja arvottomuuden takana. Nämä tunteet hallitsevat elämääni aika ajoin. Meiltä odotetaan monia asioita. Elämässäni nämä asiat eivät kohtaa, joten koen huonommuuden tunnetta. Koetan kuitenkin muistaa, että elämääni eivät tee merkitykselliseksi työ, asuntolaina tai vakaa taloudellinen tilanne. Määrittelen aivan itse mikä minulle on merkityksellistä tässä elämässä.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joiden avulla koen, että elämälläni on merkitys. En koe, että minulla olisi joku rooli tai tehtävä joka minun tulee täyttää. Uskon, että olemme kaikki täällä itseämme varten. Minä olen se jonka tulisi rakentaa tästä elämästä mieluinen ja juuri minulle sopiva. Oikeanlaiset ihmissuhteet, turvallinen koti ja haaveet sekä toiveet tuovat merkitystä elämääni.

Minulle on tärkeää, että on päämääriä ja unelmia. Ilman niitä olen hukassa. Tässä elämäntilanteessa koen välttämättömyydeksi sen, että minulla on suunta johon edetä. Koen huonommuuden tunnetta saamattomuudestani. Joidenkin mielestä olen saavuttanut paljon, omasta mielestäni en lähes mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeää löytää se ”oma juttu”. Uskon, että se auttaisi tuomaan merkitystä elämääni.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on muuttanut elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. Se on tuonut mukanaan suuria elämän suunnan muutoksia, joista en ole niin onnellinen. Toisaalta se on rikastuttanut ajatus- ja arvomaailmaani valtavasti. En ole se enää se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani.

Tämä sairaus tuo omat haasteensa kun puhutaan elämän merkityksellisyydestä. Masennuskausina ei mikään tunnu miltään ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Tällöin merkitystä ei ole ja elämä on raskas päämäärätön vaellus, jolla ei ole loppua. Kun masennus alkaa helpottaa, on kova työ rakentaa kaikki uudestaan. Etsiä elämälle päämäärä, oppia arki ilman masennusta ja löytää merkityksellisyys olemassaololle.

Merkitys elämälle voi löytyä yllättävistä ja pienistä asioista. Kaiken ei tarvitse olla suurta ollakseen vaikuttavaa. Pitäisi itsekin oppia huomaamaan paremmin noita huomaamattomampia asioita elämässä ja antaa niille arvoa. Pienikin askel on askel.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Mikä tuo sinun elämääsi merkitystä? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Arjen supersankari

Joskus yksikin askel voi olla vaikea.

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ilmeisesti lukion viimeisenä vuonna 1988. Ainakin numeroni laskivat ja perheenjäsenet pistivät muutoksia merkille. Itse olin asiasta autuaan tietämätön. Matkustin Oulusta (kyllä, olen avojalakanen) Jyväskylään asti opiskelemaan. Siellä opiskeluani helpottivat hypomaaniset vaiheet. Eränäkin iltana kuuntelin musiikkia, katselin tv:tä, ohjelmoin ja luin tenttiin vaivatta yhtä aikaa. Ruotsin reissulla kiipesin ruotsinlaivan savupiippuun. Viina maistui, ja niin edelleen.

Valmistuin ja siirryin työelämään. Siellä koin burnoutin, joka tosin taisi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihe. Minun masennukseni ovat olleet aina lieviä. Nukun tavallista enemmän, olen jonkin verran paranoidi ja silloin tällöin minulle tulee ahdistusta väkijoukoissa. En ole mitenkään itsetuhoinen. Minulla ei ole masennuslääkkeitä, sillä ne saattaisivat puhkaista manian, mikä olisi vielä synkempi tilanne.

Maniassa olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Onneksi kaikki on saatu korjattua. Minulla on ollut onnea ja hyviä ihmisiä ympärilläni. Yksin olisin jo turmion teillä. Maniassa ei nuku, ei syö, raha-asioilla ei ole väliä, olet voittamaton. Ihan kuin Batman sillä erotuksella, että Batman on rikas, kun taas maanikko päätyy hullujenhuoneelle.

Sain diagnoosin 2000 luvun puolessa välissä. Se oli helpotus. Nyt kummituksella oli nimi, ja sitä pystyi alkaa manaamaan pois. Tai siis ainakin kuriin. Poishan kaksisuuntaisuus ei nykylääketieteen keinoin lähde. Olin lääkekielteinen diagnoosiin saakka. Mielestäni lääkkeillä hoidettiin oireita, ei tautia. Oman tilanteen kohdalla tajusin, että joskus sekin on varsin hyvä asia. En uskalla kuvitella, millainen tilanteeni olisi ilman lääkearmadaa.

Taudista huolimatta elämäni on sujunut aika hyvin, vaikka taloudellinen tilanteeni onkin huono. Lapsena haaveilin kolmesta ammatista: laivakokista, tähtitieteilijästä ja kirjailijasta. Olen ollut laivakokkina viikon, lukenut tähtitiedettä Oulun yliopistossa kolme vuotta ja minulta on julkaistu novellikokoelma. Nyt olisi aika uusiin toiveisiin, mutta sellaisia ei tällä hetkellä ole. Nautin elämästä sellaisena, kuin se tulee vastaan. Oman mottoni mulaan: Olen aina tosissani, mutten koskaan vakavissani.

Esikoiskirjani Kontiainen

Otsikossa viittasin arjen supersankariin. Lienee parasta selittää, mitä sillä tarkoitan. Arjen sankarit lienee tuttu termi. Se tarkoittaa ihmistä, joka selviää arjen pyörittämisestä. Arjen supersankari puolestaan ihminen, jolla on jokapäiväisessä elämässä ylimääräinen taakka (sairaus, riippuvuus, huoltajuus tms.), ja joka silti selviää arjesta. Tällaiset henkilöt ovat arjen supersankareita. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden sellaisen. Meitä on yllättävän monta.

Valmistuin vastikään kulttuurikokemusasiantuntijaksi. Kulttuurikokemusasiantuntija on kokemusasiantuntija, joka kertoo tarinansa käyttäen hyväksi erilaisia taidemetodeja. Omaa esitystä valmistellessani minulle varmistui käsitys, että mielen sairaudellekin voi – ja pitää – nauraa. Kunhan vain muistaa nauraa itselleen, ei muille. Nauru on vapauttavaa ja terapeuttista. SItä maailma kaipa lisää.

Mixu

Vielä matkalla

Ennalta arvaamattomuutta, pohjalukemia ja ylitse pursuavaa energiaa, näihin voisin tiivistää elämäni viimeisimmät vuodet. Olen usein miettinyt miksi olen olemassa. Miksi se olen juuri minä? Olen usein haaveillut etten olisi täällä tai että olisin joku muu. Sitten on niitä hetkiä, kun haluan olla juuri minä, juuri sillä hetkellä. Joskus en tiedä edes itse mitä haluan tai kuka edes olen. Jokainen päivä on omanlaisensa kamppailu, onnistuminen tai kumpaakin.

Olen tehnyt ja kokenut paljon 29 vuoden ikään. Lapsena menetin minulle tärkeimmän henkilön ja nuoruuteni oli myrskyisä. Jo nuorena minulla oli mielenterveysongelmia, lähinnä masennusta. En muista noista ajoista paljoakaan, enkä tiedä haluanko edes muistaa.

Olen elämäni aikana opiskellut neljää eri tutkintoa, joista kolme olen suorittanut. Oman paikan ja suunnan löytäminen on ollut minulle aina haastavaa. Olen usein pettynyt ja turhautunut, koska en etene elämässä haluamallani tavalla. Koetan kuitenkin miettiä niitä asioita joihin olen tyytyväinen ja säilyttää haaveina ne, joita en ole vielä saavuttanut.

Opiskeluiden jälkeen olen ollut ammatillisessa kuntoutuksessa juurikin etsimässä omaa suuntaani työelämässä. Tärkeää oli myös kartoittaa omaa jaksamistani, koska en ole tehnyt paljoakaan töitä sairastumiseni jälkeen. Nyt kuitenkin kuntoutus on ohi ja työelämä odottaa.

Sain 24-vuotiaana kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin. Olen kokenut pelkoa, vihaa ja surua sairauteni takia. Olen saanut voimaa, onnea ja rakkautta taistellessani tätä vastaan. Tiedän, ettei kamppailuni kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ole ohi. Tiedän myös, että monet onnelliset hetket ovat edessäpäin. Monet asiat ovat elämässäni epäselviä, mutta usko asioiden järjestymiseen on vahva.

Itseni esittely ei ole minulle helppoa ja toivon, että tästä saitte jonkinlaisen kuvan ajatusmaailmastani ja minusta. Vastaan mielelläni kysymyksiin, jos sellaisia herää. Odotan innolla, että pääsen avaamaan maailmaani teille lukijoille.

-Kati

Elämää sivusta katsojana

Nyt se alkaa, ihka ensimmäinen blogiteksti! Olen innoissani ja samalla hermostunut. Mutta sen pidemmittä puheitta, aloitan.

Olin koulukiusattu jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Tässä vaiheessa kiusaajat olivat poikia ja he pilkkasivat ärrävikaani. Vanhempani olivat eronneet kun olin kaksi tai kolme vuotias ja muutettua äidin luo ala-asteella omasta tahdostani, aloitin ratsastuksen. Tämä oli luokan poikien mielestä äärimmäisen huvittavaa ja minua alettiin kiusata myös siitä. Stressiä toi myös velipuoleni syntymä ollessani 6.luokalla. Nyt tässä pohtiessani ehkä jo tuolloin minulla oli jonkinlaisia masennusoireita, tai sitten kyse oli sopeutumisvaikeuksista, olinhan ollut ainoa lapsi 12 vuotta.

Yläasteella henkinen pahoinvointi lisääntyi ja välit äitiin kiristyivät murrosiän tullessa kunnolla kuvioihin. Pojat kiusasivat minua edelleen ärräviasta, vaikka luokan nuoret olivat muuttuneet yläasteelle siirtyessä. Tunsin kaikki tytöt paria lukuunottamatta, olimme olleet ala-asteella joko samalla luokalla tai rinnakkaisilla. Mutta kuvio muuttui kun tyttöryhmässä eräs lapsuudenystävä alkoi syrjimään minua ja tekemään oloani sietämättömäksi, lopulta vaihdoin toiseen luokan tytöistä koostuvaan ryhmään. Sain olla alle vuoden rauhassa kun tämä sama lapsuudenystävä tuli samaan ryhmään ja taas alkoi sama alusta. 9.luokalle siirtyessä olin yksin. Onneksi uskaltauduin ystävystymään erään rinnakkaisluokan tytön kanssa ja meistä tuli ystäviä vuosiksi, yhdessä kävimme myös lukion.

Ollessani lukion ensimmäisellä, loppusyksystä, aloin kärsimään unettomuudesta. Nukuin vain muutaman tunnin, heräsin kahden kolmen aikaan yöllä ja valvoin loppuyön. Tätä jatkui kolme viikkoa, kunnes hakeuduin kouluterveydenhoitajalle ja hän kirjoitti minulle lähetteen lääkäriin. Lääkäri jututti minua, en muista enää kysymyksiä mutta niiden jälkeen hän ilmoitti että kirjoittaa lähetteen nuorisopsykiatrille. Ihmettelin suuresti että miksi näin, mutta lähete tehtiin ja jäin odottamaan aikaa.

Aika tuli ja matkustin toiseen kaupunkiin tapaan psykiatria. Alussa minua hoidettiin vakavasti masentuneena ja loppuunpalaneena. Olihan vuosien kiusaaminen ja kireä suhde äitiin tehnyt tehtävänsä. Sain masennuslääkkeet matkaani ja samana iltana nukuin pitkästä aikaa hyvin. Pian tämän jälkeen lähdin omasta tahdostani osastolle lepäämään ja silloin siellä huomattiin että virtaa on vähän liikaakin. Silloin alettiin epäilemään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lääke vaihdettiin. Olo parani ja halusin kotiin, lukiossa oli koeviikko alkamassa ja halusin päästä tekemään sen jakson kokeet. Kotona tunnelma oli kireä edelleen ja sitä se tulisi olemaan niin pitkään kunnes muuttaisin.

Ollessani 20, aikani nuorisopsykiatrianpolilla tuli täyteen ja siirryin kotikyläni mielenterveyspolin asiakkaaksi. Tässä vaiheessa oli selvää että todellakin sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muutama vuosi aikuispolille siirtymisen jälkeen minulle tehtiin SKID II- testit, joilla etsitään persoonallisuushäiriöitä. Niitä löytyi, mutta onneksi vain piirteitä. Minulla on piirteitä epävakaasta, epäluuloisesta, riippuvaisesta ja kypsymättömästä.

Lääkkeitä minulla on kokeiltu vaikka sun mitä, mutta ehkä nyt on löytynyt sopiva yhdistelmä jonka annoksilla pelataan. Viime syksynä minulla oli jonkinasteista masennusta, mutta se on nyt ohi.

Miksi valitsin otsikoksi ”Elämää sivusta katsojana?” Olen tehnyt sen virheen että olen katsonut elämän menevän ohitse, tarttumatta mahdollisiin tilaisuuksiin. Olen kestänyt surkeita ihmissuhteita joihin on kuulunut väkivaltaa ja alistamista, niin seurustelu- kuin ystävyyssuhteissakin. Olen linnoittautunut kotiini ja vain katsonut ulos auringonpaisteiseen päivään, menemättä sinne nauttimaan siitä. Olen yrittänyt elää miellyttäen kaikkia, ensin äitiä, sitten miehiä ja ystäviä, unohtaen että tämä elämä on MINUN. Nyt olen luvannut itselleni että elän vain itseäni miellyttäen. Jos haluan kehoni täyteen lävistyksiä, sitten teen niin. Jos haluan purukumipinkit hiukset sinisillä raidoilla, voin tehdä senkin. Pääasia on että voin elää edes jonkinlaisessa sovussa itseni kanssa, hyväksyen etten ole täydellinen, mutta hei! Minussa on hyviäkin puolia. Olen uskollinen heille joita pidän ystävinä ja hoidan kissani ennen kaikkea muuta. Minulla on värikäs huumorintaju, ja en ehkä ole se maailman kaunein mutta olen ihan ok. Ja tämä on jo paljon minulta sanottu.

Toivottavasti nautitte lukemastanne, palaan asiaan taas ensi viikon tiistaina!

Piia

 

Vuoristoradasta kirjoittamisen kautta elämään

Nyt se sitten alkaa! Kauan suunnittelemamme yhteisöblogi. Tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjoitus ja olen aivan täpinöissäni! Olen aina pystynyt kommunikoimaan paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Tunnen olevani omalla alueellani. Olen pian 43-vuotias kahden lapsen äiti ja sosionomi. Tällä hetkellä en tee oman alani töitä, vaan olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, teen muutaman tunnin viikossa hyllytystyötä ja opiskelen ylempää sosionomin tutkintoa. Tämä yhteisöblogi on osa opinnäytetyötäni ja toivonkin, että tästä tulisi vuorovaikutuksellinen kanava vertaistuelle. Kirjoittakaa siis kommentteja niin voimme keskustella kokemuksistamme ja antaa toisillemme tukea.

Tarinani kaksisuuntaisuuden parissa alkaa jo nuoruudesta. Ensimmäisen kerran uin syvillä vesillä, kun koin ala-asteella kiusaamista. Seuraavat muistikuvat ovat nuoruudestani, jolloin koin ensimmäisen hypomania jaksoni. En ollut ollenkaan oma itseni, vaan olin hetken aikaa kuin toisen ihmisen roolissa. Olin äänekkäämpi ja harkitsemattomampi, kun normaalisti olen hiljainen sivusta seuraaja. Nuorena aikuisena mukaan tuli vielä alkoholi, joka sekoitti pakkaa entisestään. Käyttö pysyi kohtuudessa, mutta aina kun käytin, nousut ja laskut olivat jyrkempiä, masennus ja hypomaniakaudet seurasivat toisiaan.

Tunsin olevani ulkopuolinen, erilainen kuin muut enkä tiennyt mikä minussa oli vialla.

Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, että jotain olisi vialla. Pahimmat töppäilyt näyttivät menevän alkoholin piikkiin. Kun sitten sain ensimmäisen, kauan kaivatun lapseni, masennuin, vaikka kaikki oli ulkopuolelta hyvin. Tsemppasin ja jaksoin olla iloinen, kun lapsi oli hereillä, mutta lapsen nukkuessa olin kuin elävä kuollut. En pyytänyt apua, koska pelkäsin leimautuvani. Onneksi tilanne kuitenkin pian helpotti, niin kuin aina ennenkin. Toisen lapsen syntyessä olin pirteä ja tarmokas ja kaikki oli jo paljon helpompaa.

Ensimmäisessä työpaikassani minulla meni taas lujaa, josta seurasi ennen pitkää loppuun palaminen. Sen seurauksena hakeuduin ensimmäistä kertaa hoitoon ja sain masennuslääkkeet. Niiden aloittamisen jälkeen minulla oli taas pää pilvissä ja huikeita suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Lopulta jätin lääkkeet pois ja elämä taas ”tasoittui” joksikin aikaa. Toiseen työpaikkaan mennessäni jäin terveystarkastuksessa kiinni ja minulla todettiin verisairaus. Siihen liittyvien lääkkeiden seurauksena laukesi sekamuotoinen jakso, jonka johdosta rupesin vihdoin viimein saamaan apua myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Nykyään tunteiden aallokko on tasaisempaa kuin koskaan aikaisemmin ja lääkitys ja vertaistuki ovat olleet toipumiseni kulmakiviä.

Pyrin pitämään rutiinit yllä ja stressin loitolla, jotta tilanne pysyisi hyvänä. Musiikin kuuntelu ja kirjoittaminen ovat minulle terapiaa ja toivon että kirjoittamiseni tässä blogissa auttaa edelleen minua kuntoutumaan. Toivottavasti kokemukseni auttavat myös muita samassa tilanteessa olevia. Uskon, että tälläkin matkalla on ollut tarkoituksensa ja kärsimyksistä voi seurata jotain hyvääkin. Ainakin olen kasvanut ihmisenä paljon ja osaan arvostaa elämää, perhettä, läheisiä ja terveyttä aivan eri tavalla.

Haluan kirjoittaa tuntemuksistani ja kokemuksistani, niin menneisyydestä kuin nykyhetkestäkin. Pyrin olemaan mahdollisimman avoin, niin kuin olen muutenkin elämässäni ja toivon sillä vähentäväni mielenterveyssairauksiin liittyvää stigmaa. Tämä on minulle itselleni iso askel, koska olen tähän asti hävennyt sairauttani. Kuntoutumiseni on kuitenkin vielä alkutaipaleella, mutta uskon kirjoittamisen olevan yksi tärkeä askel matkallani tasapainoisempaan elämään. Toivon sillä luovani myös lohtua ja toivoa teille lukijoille ja kanssakirjoittajille. Pyrin myönteisyyteen, mutta en pelkää ilmaista myös rankkoja tunteita. Tervetuloa siis seuraamaan matkaamme. Seuraavaksi siirrän kapulan Piialle, joka kertoo itsestään huomenna!

-Mira

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus