Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Matkalla voimaantumiseen

Kun masennus vetää maahan ja elämä tuntuu turhalle, on voimaantuminen kaukana. Millään ympärillä ei ole merkitystä ja mikään ei kiinnosta. Itsensä tuntee arvottomaksi ja jopa muiden taakaksi. On vaikea löytää hyvää elämästä ja usein halu päästä pois on kova. Kun itseään ei arvosta ja uskoo ansaitsevansa vain pahaa, on voimaantumiseen matkaa. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty lopullisesti.

Voimaantuminen ei tapahdu yhdessä yössä.  Ajan lisäksi se vaatii tietoista työskentelyä itsensä eteen.  Pitää itse uskoa, että on kaiken sen paremman arvoinen. Ilman tätä kaikki on teennäistä, väkinäistä ja lyhytkatseista. Oman arvon ymmärtäminen on minulle haastavaa. Joskus joudun kamppailemaan sen kanssa, että tuntisin itseni merkitykselliseksi itselleni ja muille. Tämä tunne on vahvasti sidoksissa mielialaan. Hyvinä päivinä koetan arvostaa itseäni erityisen paljon ja usein tämä kantaa huonoimpinakin päivinä.

Hallinnan tunne omassa elämässä on tärkeää ja osa voimaantumista. Tämä vaatii minulla panostamista arkeen ja rutiineihin.  Säännöllinen unirytmi on yksi tärkeimmistä asioita minulle, koska se luo pohjan koko päivälle. Mikäli valvon myöhään ja nukun vähän, voin olla varma, ettei seuraava päivä ole onnistunut. Hallinnan tunteeseen voin itse vaikuttaa paljon. Jotkut asiat ovat tietenkin minusta riippumattomia, mutta itse päätän loppujen lopuksi kuinka elämääni elän.

Ympäristö vaikuttaa vahvasti voimaantumiseen. Olen huomannut läheisten tuen välttämättömäksi. Joskus ne ovat juuri läheiset, jotka saavat silmäni avautumaan omalle arvolleni. Hoitohenkilökunta sekä muu ympäristö vaikuttaa läheisten lisäksi.  Mikäli ympäristö on ristiriidassa omien ajatusten kanssa negatiivisella tavalla, on haastavaa voimaantua. Vaikka kuinka ajattelisin olevani riittävä, asiaan vaikuttavat myös ympäristön mielipiteet.

En voi sanoa olevani täysin voimaantunut, mutta sitä kohti mennään hyvää vauhtia. Välillä kaikki meinaa unohtua, mutta onneksi minulla on ihania läheisiä, jotka muistuttavat minua kaikesta hyvästä. Olen kokenut paljon ja sisäisesti vahvistunut jokaisesta kokemuksesta. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, eikä muiden mielipiteillä pitäisi olla merkitystä. Siinä minulla on vielä työtä edessä, että kuuntelen itseäni ensisijaisesti. Matkani on kesken, mutta olen luottavainen sen suhteen, että löydän vielä tasapainon elämääni.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Minun päätökseni

Elämän merkitys on joskus kateissa. Se on piilossa huonon itsetunnon ja arvottomuuden takana. Nämä tunteet hallitsevat elämääni aika ajoin. Meiltä odotetaan monia asioita. Elämässäni nämä asiat eivät kohtaa, joten koen huonommuuden tunnetta. Koetan kuitenkin muistaa, että elämääni eivät tee merkitykselliseksi työ, asuntolaina tai vakaa taloudellinen tilanne. Määrittelen aivan itse mikä minulle on merkityksellistä tässä elämässä.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joiden avulla koen, että elämälläni on merkitys. En koe, että minulla olisi joku rooli tai tehtävä joka minun tulee täyttää. Uskon, että olemme kaikki täällä itseämme varten. Minä olen se jonka tulisi rakentaa tästä elämästä mieluinen ja juuri minulle sopiva. Oikeanlaiset ihmissuhteet, turvallinen koti ja haaveet sekä toiveet tuovat merkitystä elämääni.

Minulle on tärkeää, että on päämääriä ja unelmia. Ilman niitä olen hukassa. Tässä elämäntilanteessa koen välttämättömyydeksi sen, että minulla on suunta johon edetä. Koen huonommuuden tunnetta saamattomuudestani. Joidenkin mielestä olen saavuttanut paljon, omasta mielestäni en lähes mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeää löytää se ”oma juttu”. Uskon, että se auttaisi tuomaan merkitystä elämääni.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on muuttanut elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. Se on tuonut mukanaan suuria elämän suunnan muutoksia, joista en ole niin onnellinen. Toisaalta se on rikastuttanut ajatus- ja arvomaailmaani valtavasti. En ole se enää se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani.

Tämä sairaus tuo omat haasteensa kun puhutaan elämän merkityksellisyydestä. Masennuskausina ei mikään tunnu miltään ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Tällöin merkitystä ei ole ja elämä on raskas päämäärätön vaellus, jolla ei ole loppua. Kun masennus alkaa helpottaa, on kova työ rakentaa kaikki uudestaan. Etsiä elämälle päämäärä, oppia arki ilman masennusta ja löytää merkityksellisyys olemassaololle.

Merkitys elämälle voi löytyä yllättävistä ja pienistä asioista. Kaiken ei tarvitse olla suurta ollakseen vaikuttavaa. Pitäisi itsekin oppia huomaamaan paremmin noita huomaamattomampia asioita elämässä ja antaa niille arvoa. Pienikin askel on askel.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Mikä tuo sinun elämääsi merkitystä? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Arjen supersankari

Joskus yksikin askel voi olla vaikea.

Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ilmeisesti lukion viimeisenä vuonna 1988. Ainakin numeroni laskivat ja perheenjäsenet pistivät muutoksia merkille. Itse olin asiasta autuaan tietämätön. Matkustin Oulusta (kyllä, olen avojalakanen) Jyväskylään asti opiskelemaan. Siellä opiskeluani helpottivat hypomaaniset vaiheet. Eränäkin iltana kuuntelin musiikkia, katselin tv:tä, ohjelmoin ja luin tenttiin vaivatta yhtä aikaa. Ruotsin reissulla kiipesin ruotsinlaivan savupiippuun. Viina maistui, ja niin edelleen.

Valmistuin ja siirryin työelämään. Siellä koin burnoutin, joka tosin taisi olla kaksisuuntaisen mielialahäiriön masennusvaihe. Minun masennukseni ovat olleet aina lieviä. Nukun tavallista enemmän, olen jonkin verran paranoidi ja silloin tällöin minulle tulee ahdistusta väkijoukoissa. En ole mitenkään itsetuhoinen. Minulla ei ole masennuslääkkeitä, sillä ne saattaisivat puhkaista manian, mikä olisi vielä synkempi tilanne.

Maniassa olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä. Onneksi kaikki on saatu korjattua. Minulla on ollut onnea ja hyviä ihmisiä ympärilläni. Yksin olisin jo turmion teillä. Maniassa ei nuku, ei syö, raha-asioilla ei ole väliä, olet voittamaton. Ihan kuin Batman sillä erotuksella, että Batman on rikas, kun taas maanikko päätyy hullujenhuoneelle.

Sain diagnoosin 2000 luvun puolessa välissä. Se oli helpotus. Nyt kummituksella oli nimi, ja sitä pystyi alkaa manaamaan pois. Tai siis ainakin kuriin. Poishan kaksisuuntaisuus ei nykylääketieteen keinoin lähde. Olin lääkekielteinen diagnoosiin saakka. Mielestäni lääkkeillä hoidettiin oireita, ei tautia. Oman tilanteen kohdalla tajusin, että joskus sekin on varsin hyvä asia. En uskalla kuvitella, millainen tilanteeni olisi ilman lääkearmadaa.

Taudista huolimatta elämäni on sujunut aika hyvin, vaikka taloudellinen tilanteeni onkin huono. Lapsena haaveilin kolmesta ammatista: laivakokista, tähtitieteilijästä ja kirjailijasta. Olen ollut laivakokkina viikon, lukenut tähtitiedettä Oulun yliopistossa kolme vuotta ja minulta on julkaistu novellikokoelma. Nyt olisi aika uusiin toiveisiin, mutta sellaisia ei tällä hetkellä ole. Nautin elämästä sellaisena, kuin se tulee vastaan. Oman mottoni mulaan: Olen aina tosissani, mutten koskaan vakavissani.

Esikoiskirjani Kontiainen

Otsikossa viittasin arjen supersankariin. Lienee parasta selittää, mitä sillä tarkoitan. Arjen sankarit lienee tuttu termi. Se tarkoittaa ihmistä, joka selviää arjen pyörittämisestä. Arjen supersankari puolestaan ihminen, jolla on jokapäiväisessä elämässä ylimääräinen taakka (sairaus, riippuvuus, huoltajuus tms.), ja joka silti selviää arjesta. Tällaiset henkilöt ovat arjen supersankareita. Jokainen varmasti tietää ainakin yhden sellaisen. Meitä on yllättävän monta.

Valmistuin vastikään kulttuurikokemusasiantuntijaksi. Kulttuurikokemusasiantuntija on kokemusasiantuntija, joka kertoo tarinansa käyttäen hyväksi erilaisia taidemetodeja. Omaa esitystä valmistellessani minulle varmistui käsitys, että mielen sairaudellekin voi – ja pitää – nauraa. Kunhan vain muistaa nauraa itselleen, ei muille. Nauru on vapauttavaa ja terapeuttista. SItä maailma kaipa lisää.

Mixu

Vielä matkalla

Ennalta arvaamattomuutta, pohjalukemia ja ylitse pursuavaa energiaa, näihin voisin tiivistää elämäni viimeisimmät vuodet. Olen usein miettinyt miksi olen olemassa. Miksi se olen juuri minä? Olen usein haaveillut etten olisi täällä tai että olisin joku muu. Sitten on niitä hetkiä, kun haluan olla juuri minä, juuri sillä hetkellä. Joskus en tiedä edes itse mitä haluan tai kuka edes olen. Jokainen päivä on omanlaisensa kamppailu, onnistuminen tai kumpaakin.

Olen tehnyt ja kokenut paljon 29 vuoden ikään. Lapsena menetin minulle tärkeimmän henkilön ja nuoruuteni oli myrskyisä. Jo nuorena minulla oli mielenterveysongelmia, lähinnä masennusta. En muista noista ajoista paljoakaan, enkä tiedä haluanko edes muistaa.

Olen elämäni aikana opiskellut neljää eri tutkintoa, joista kolme olen suorittanut. Oman paikan ja suunnan löytäminen on ollut minulle aina haastavaa. Olen usein pettynyt ja turhautunut, koska en etene elämässä haluamallani tavalla. Koetan kuitenkin miettiä niitä asioita joihin olen tyytyväinen ja säilyttää haaveina ne, joita en ole vielä saavuttanut.

Opiskeluiden jälkeen olen ollut ammatillisessa kuntoutuksessa juurikin etsimässä omaa suuntaani työelämässä. Tärkeää oli myös kartoittaa omaa jaksamistani, koska en ole tehnyt paljoakaan töitä sairastumiseni jälkeen. Nyt kuitenkin kuntoutus on ohi ja työelämä odottaa.

Sain 24-vuotiaana kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin. Olen kokenut pelkoa, vihaa ja surua sairauteni takia. Olen saanut voimaa, onnea ja rakkautta taistellessani tätä vastaan. Tiedän, ettei kamppailuni kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ole ohi. Tiedän myös, että monet onnelliset hetket ovat edessäpäin. Monet asiat ovat elämässäni epäselviä, mutta usko asioiden järjestymiseen on vahva.

Itseni esittely ei ole minulle helppoa ja toivon, että tästä saitte jonkinlaisen kuvan ajatusmaailmastani ja minusta. Vastaan mielelläni kysymyksiin, jos sellaisia herää. Odotan innolla, että pääsen avaamaan maailmaani teille lukijoille.

-Kati

Elämää sivusta katsojana

Nyt se alkaa, ihka ensimmäinen blogiteksti! Olen innoissani ja samalla hermostunut. Mutta sen pidemmittä puheitta, aloitan.

Olin koulukiusattu jo ensimmäisestä luokasta alkaen. Tässä vaiheessa kiusaajat olivat poikia ja he pilkkasivat ärrävikaani. Vanhempani olivat eronneet kun olin kaksi tai kolme vuotias ja muutettua äidin luo ala-asteella omasta tahdostani, aloitin ratsastuksen. Tämä oli luokan poikien mielestä äärimmäisen huvittavaa ja minua alettiin kiusata myös siitä. Stressiä toi myös velipuoleni syntymä ollessani 6.luokalla. Nyt tässä pohtiessani ehkä jo tuolloin minulla oli jonkinlaisia masennusoireita, tai sitten kyse oli sopeutumisvaikeuksista, olinhan ollut ainoa lapsi 12 vuotta.

Yläasteella henkinen pahoinvointi lisääntyi ja välit äitiin kiristyivät murrosiän tullessa kunnolla kuvioihin. Pojat kiusasivat minua edelleen ärräviasta, vaikka luokan nuoret olivat muuttuneet yläasteelle siirtyessä. Tunsin kaikki tytöt paria lukuunottamatta, olimme olleet ala-asteella joko samalla luokalla tai rinnakkaisilla. Mutta kuvio muuttui kun tyttöryhmässä eräs lapsuudenystävä alkoi syrjimään minua ja tekemään oloani sietämättömäksi, lopulta vaihdoin toiseen luokan tytöistä koostuvaan ryhmään. Sain olla alle vuoden rauhassa kun tämä sama lapsuudenystävä tuli samaan ryhmään ja taas alkoi sama alusta. 9.luokalle siirtyessä olin yksin. Onneksi uskaltauduin ystävystymään erään rinnakkaisluokan tytön kanssa ja meistä tuli ystäviä vuosiksi, yhdessä kävimme myös lukion.

Ollessani lukion ensimmäisellä, loppusyksystä, aloin kärsimään unettomuudesta. Nukuin vain muutaman tunnin, heräsin kahden kolmen aikaan yöllä ja valvoin loppuyön. Tätä jatkui kolme viikkoa, kunnes hakeuduin kouluterveydenhoitajalle ja hän kirjoitti minulle lähetteen lääkäriin. Lääkäri jututti minua, en muista enää kysymyksiä mutta niiden jälkeen hän ilmoitti että kirjoittaa lähetteen nuorisopsykiatrille. Ihmettelin suuresti että miksi näin, mutta lähete tehtiin ja jäin odottamaan aikaa.

Aika tuli ja matkustin toiseen kaupunkiin tapaan psykiatria. Alussa minua hoidettiin vakavasti masentuneena ja loppuunpalaneena. Olihan vuosien kiusaaminen ja kireä suhde äitiin tehnyt tehtävänsä. Sain masennuslääkkeet matkaani ja samana iltana nukuin pitkästä aikaa hyvin. Pian tämän jälkeen lähdin omasta tahdostani osastolle lepäämään ja silloin siellä huomattiin että virtaa on vähän liikaakin. Silloin alettiin epäilemään kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja lääke vaihdettiin. Olo parani ja halusin kotiin, lukiossa oli koeviikko alkamassa ja halusin päästä tekemään sen jakson kokeet. Kotona tunnelma oli kireä edelleen ja sitä se tulisi olemaan niin pitkään kunnes muuttaisin.

Ollessani 20, aikani nuorisopsykiatrianpolilla tuli täyteen ja siirryin kotikyläni mielenterveyspolin asiakkaaksi. Tässä vaiheessa oli selvää että todellakin sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja muutama vuosi aikuispolille siirtymisen jälkeen minulle tehtiin SKID II- testit, joilla etsitään persoonallisuushäiriöitä. Niitä löytyi, mutta onneksi vain piirteitä. Minulla on piirteitä epävakaasta, epäluuloisesta, riippuvaisesta ja kypsymättömästä.

Lääkkeitä minulla on kokeiltu vaikka sun mitä, mutta ehkä nyt on löytynyt sopiva yhdistelmä jonka annoksilla pelataan. Viime syksynä minulla oli jonkinasteista masennusta, mutta se on nyt ohi.

Miksi valitsin otsikoksi ”Elämää sivusta katsojana?” Olen tehnyt sen virheen että olen katsonut elämän menevän ohitse, tarttumatta mahdollisiin tilaisuuksiin. Olen kestänyt surkeita ihmissuhteita joihin on kuulunut väkivaltaa ja alistamista, niin seurustelu- kuin ystävyyssuhteissakin. Olen linnoittautunut kotiini ja vain katsonut ulos auringonpaisteiseen päivään, menemättä sinne nauttimaan siitä. Olen yrittänyt elää miellyttäen kaikkia, ensin äitiä, sitten miehiä ja ystäviä, unohtaen että tämä elämä on MINUN. Nyt olen luvannut itselleni että elän vain itseäni miellyttäen. Jos haluan kehoni täyteen lävistyksiä, sitten teen niin. Jos haluan purukumipinkit hiukset sinisillä raidoilla, voin tehdä senkin. Pääasia on että voin elää edes jonkinlaisessa sovussa itseni kanssa, hyväksyen etten ole täydellinen, mutta hei! Minussa on hyviäkin puolia. Olen uskollinen heille joita pidän ystävinä ja hoidan kissani ennen kaikkea muuta. Minulla on värikäs huumorintaju, ja en ehkä ole se maailman kaunein mutta olen ihan ok. Ja tämä on jo paljon minulta sanottu.

Toivottavasti nautitte lukemastanne, palaan asiaan taas ensi viikon tiistaina!

Piia

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus