Hiilikaivoksessa

Ahdistunutta odotusta Olen raskaana ja hyvin väsynyt. Nukun todella paljon. Minua masentaa ja tulevaisuus suorastaan hirvittää minua. Olen mielestäni ruma ja valtava valas turvotuksineni ja raskausarpisine, jättimäisine vatsoineni. Inhoan peilikuvaani ja olotilaani. En ole nauttinut raskausajasta minuuttiakaan. Äitiyspoliklinikan odotushuoneen naistenlehdissä on imeliä artikkeleja odotuksen onnea hehkuvista äideistä. Mitä hiton hehkumista, tämähän on yhtä helvettiä! En... Continue Reading →

Hulluna Lappiin

Tänään on Suomen luonnon päivä. Luonnolla on aina, jo varhaisesta lapsuudesta lähtien ollut minuun valtava vaikutus. Elämäni ensimmäisiä selkeitä muistikuvia on se, että yritin karata kotipihaani ympäröivään laajaan metsään. En ehkä osannut vielä kunnolla kävelläkään, mutta sinne kuitenkin halusin, kiihkeästi. Etenin mustikanvarvikossa määrätietoisesti kohti auringonvaloa hohtavaa rinnettä - kunnes äitini ehätti perääni, keskeytti matkantekoni ja... Continue Reading →

Lääkärin vastaanotolla

Mieleltään sairastuneiden ihmisten fyysiset vaivat jäävät useammin hoitamatta kuin terveiden, näin sanotaan, eikä kurja tilanne välttämättä ole sairastuneen vika ollenkaan. Jopa lääkärit katsovat joskus potilaitaan stigman tahrimin lasein, eivätkä ole nähdä psykiatrisen diagnoosin ohitse, vaikka heidän jos keiden pitäisi tietää paremmin. Eräänä keväänä sain kasvoihini ruusun. Olin kuumeinen ja kipeä, ja kasvoni hohtivat helakanpunaisina. Hakeuduin... Continue Reading →

Hevoshullu

Pianon äärestä talikon varteen 14-vuotiaana sain tarpeekseni pianonsoitosta. Minulle osui opettaja, jonka kanssa en kerta kaikkiaan tullut toimeen. Hän piti minua lahjattomana eikä epäröinyt sanoa sitä ääneen. Hän yritti tehdä minusta pikkusievää ja naisellista esiintyjää, vaikka olin niihin aikoihin melko sukupuoleton, varsamaisen kömpelö, epävarma teini ja vihasin esiintymistä. Hän koetti opettaa minulle, kuinka kävellään viehkeästi... Continue Reading →

Kaksi stigmaani

Nuori, juopunut hullu Olen 17-vuotias, vihaan ja halveksin maailmaa ja koen olevani täysin yksin. Minulla ei ole enää ketään. Synkeyteni puhkeaa aivan uudenlaiseen kukoistukseen, kasvattaa vimmaisia mustia kukkia tahroiksi mieleeni. Syksy on yönpimeä, säkkipimeä, ei tähtiä, ei lunta. Hajoan osaksi sitä kaiken nielevää pimeyttä. Juon humalahakuisesti aina kun se on mahdollista ja olen harmissani siitä,... Continue Reading →

Sinä olet ihan normaali

Lapsella on paljon kysymyksiä. Niihin on kohteliasta vastata – ja olla vastatessaan rehellinen. Jotkut kysymykset liittyvät mielen sairauteen, eikä niiden kohdalla sovi tehdä poikkeusta. Haen lapsen päiväkodista kotiin. Muut hakijat ovat tulleet töistä. Minä olen ollut koko päivän kotona.Lapsi: Äiti! Miksi et käy töissä niin kuin muiden lasten vanhemmat?Minä: Pääni on sillä tavalla rikki, ettei... Continue Reading →

Vuosijuhla

Täytit äskettäin 30 vuottaoi mieleni sairaus,jännittävä seuralaiseni,vihattuni ja rakastettuni;olet hyvässä aikuisen iässä,piinani, lahjani. Laulan sinulle onnittelulaulunhiukan myöhässä,mutta ei se haittaa -et ole menossa minnekäänkotoasi, minusta,ja juhlat voi pitää tänäänkin.Kuuntelet.Onko tuo hymy? Voikohulluuden hymyyn vastatarauhallisin sydämin? Olet tyyni,taivasta peilaavapiraijalampi, ja minäkasvan puita rannoillasi.Olet kaunis ukkospilvi etäällä,ja minä purjehtija;olenko huolissani? Sinun kätesi minun kädessäni.Kumpikaan ei taluta toistaan.Iho... Continue Reading →

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website with WordPress.com
Aloitus