Surun kautta kaaokseen

Istuin iltakahvilla kun tunsin humaltuvani. Pupillit tuntuivat laajenevan ja mieli oli levoton. Olin jo aikaisempina päivinä välillä häslännyt ja välillä maannut lamaantuneena sohvalla. Nyt tiesin ainakin varmasti, että minulla oli hypomania. Ilmeisesti tämä stressi ja lääkkeiden vaihto samaan aikaan oli laukaissut minulla sekamuotoisen jakson. Lääkäri käynti sattui tähän samaan syssyyn, syynä juuri tuo lääkkeiden vaihto. En suostunut vaihtamaan lääkkeeseen joka taas lihottaisi. Päädyttiin kokeilemaan sellaista vaihtoehtoa, joka myös nostaisi prolaktiini arvoja, mutta ei niin paljon kuin edellinen lääke. Syynä se, ettei minulla ollut enää oikein muita vaihtoehtoja. Lääkäri näki jo heti minun huoneeseen tullessani, että minulla oli hypomania. Kuulemma liikkeistä ja olemuksesta sekä puheesta erotti. Minua hävetti suunnattomasti. En ollut koskaan älynnyt, että hulluuteni näkyi hyvin myös päällepäin. Yritin heti käyttäytyä jotenkin rauhallisemmin ja normaalimmin.

Seuraava käynti olikin hoitajalla ja tähän mennessä olin jo taas masentunut. Olo oli tuskainen ja vetämätön. En taaskaan ollut jaksanut käydä suihkussa tai meikata. Pölähdin paikalle kuin metsän peikko, eikä se minua vähääkään kiinnostanut. Hoitajalle juttelu kuitenkin vähän paransi mieltä, mutta jo kotiin saavuttua olin taas oma apaattinen itseni. Masennus vaan jatkui ja mukaan tuli nyt myös uuden lääkkeen sivuoireet ja entisen pois jättö oireet. Uusi lääke oksetti ja entinen toi pintaan kylmän hien ja tärinän. Aloin tuntea jo painetta, kun minun piti saada itseni toimintakuntoon joulukuun alkuun mennessä. Koko perhe tarvitsi sitä. Olimme juosseet surua karkuun pikavauhtia ja meille olisi nyt tulossa koiranpentu. Hoitaminen olisi minun vastuulla, koska olisin eniten kotona. Miten helkkarissa pystyisin siihen, kun en pystynyt huolehtimaan itsestänikään. Päätin nostaa masennuslääkkeeni annosta ja parin päivän päästä oloni olikin jo parempi. Tuskin kerkesi taas lääkkeistä johtua, vaan mieliala läksi seilaamaan toiseen suuntaan. Ei auttanut kuin yrittää taas pysyä mukana.

 

Mielen taas pikkuhiljaa kohentuessa minulle soitti myös hematologi liittyen viimeisimpiin verikokeisiini. Minua seurataan siis säännöllisesti veritautini vuoksi. Tiesin jo melkein mitä sieltä oli vastassa, koska olin koiran kuoleman jälkeen kärsinyt tietynlaisesta päänsärystä ja niskajäykkyydestä. Punasoluja olikin ruvennut muodostumaan liikaa, hemoglobiini oli korkea samoin kuin hematokriitti. Toisin sanoen vereni alkoi olla liian ”paksua” varsinkin kun minulla on myös verenpainetauti. Ainut lääke mikä vähän hidastaisi taudin kulkua on lopetettu tekemästä. Suomessa ei vielä korvata vastaavia valmisteita ja omakustanteisena ne ovat tonnin kuussa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät miedot solunsalpaajat, jotka nostavat leukemian riskiä. Niitäkään ei voinut nyt aloittaa, kun maksani oli niin huonossa kunnossa. Seuraavaksi siis maksan ja pernan ultraan ja mahdollinen venesektio, joka on vähän niin kuin verenluovutus. Tuo maksa minua on vaivannut ennenkin ja tämä tieto sai nyt lopettamaan viikonlopputissuttelun kertalaakista. Lääkkeet, alkoholi ja ylipaino on huono yhdistelmä. Tämä on nyt otettava tosissaan. Maksaa on vaikea korvata.

Kaikki tämä sai miettimään miten paljon vastoinkäymiset, kriisit ja stressi vaikuttavat myös somaattiseen terveyteen. Hematologini on jo aiemmin todennut, että veritautini on reaktiivinen. Työstressin aikana tilanne oli huono ja oli vaikea löytää hoitotasapainoa. Viimeaikoina eläkkeellä ollessani pärjäsin kokonaan ilman lääkkeitä. Ihminen on kokonaisvaltainen eikä mielen ja kehon sairauksiakaan pitäisi hoitaa erillään toisistaan. Kyllähän sen huomaa aina, miten jonkun stressin mennessä ohi iskee flunssa päälle. Nuorempana aina kun jännitin etukäteen jotain tilannetta niin minulle tuli herpes huuleen. Yleensä aina ennen koulukuvausta tai kokeita tai synttäreitä. Toivotaan että nyt löydän taas takaisin jonkinlaiseen tasapainoon. Kunhan uusi lääkecombo alkaa vaikuttaa ja tämä sekari taittuisi. Pitää nyt keskittyä lapsiin ja tulevaan koiranpentuun. Kaikkiin positiivisiin asioihin, niin ehkä tämä minun villi verenikin rauhoittuisi. Kuten olette huomanneet niin en enää ole pysynyt maanantai kirjoitusrytmissä. Nyt ja jatkossa tulen menemään voimavarojeni mukaan, mutta tavoitteena on silti kirjoittaa kerran viikossa, varsinkin jos muut kirjoittajat eivät ole kirjoitusvuorossa. Koirapennulle hommaan sitten omat some kanavat, ettei tule täällä siitä höpöteltyä. Pitää sitten laittaa kuitenkin linkkiä niin pääsee halukkaat sitäkin kohellusta seuraamaan.

Seuraavaan kertaan.

-Mira

kuvat: Pixabay

Ruman rehellinen

Olen todella avoin kertomaan itsestäni, joskus ehkä liikaakin. Minua ei hävetä kertoa noloistakaan asioista ja joskus suustani pulpahtaa asioita ennen kuin ehdin niitä jarrutella. En tiedä miten minusta on tullut tällainen. Olen tästäkin ominaisuudesta syyttänyt monesti kaksisuuntaisuutta, vaikka ei niillä ole toistensa kanssa varmaan mitään tekemistä. Tosiasiassa on kyllä niin, että hypossa tulee ainakin lörpöteltyä ihan liikaakin. Hävettää aina jälkeenpäin, mutta eipä tehtyä saa enää tekemättömäksi. Onkin tullut tässä nyt mieleeni, varsinkin edellisen kirjoituksen jälkeen, että onko muut joutuneet kokemaan myötähäpeää kirjoittelujeni vuoksi? Olenko avannut itseäni liikaa? Eikö joistakin asioista saisi puhua? Enhän ole loukannut ketään jutuillani? Miksi koen niin suurta tarvetta jakaa kokemuksiani kaikille?

IMG_2961

Minulla ei ole mitään erityistaitoa tai lahjakkuutta. Ehkä minun pitää hyödyntää sitä, että omista asioista puhuminen ei ole minulle vaikeaa. Jospa sen tarkoitus on, että rohkaisisin omalla esimerkilläni muitakin keskustelemaan aroistakin aiheista. Itselleni ainakin se on ollut hoitavaa. Kirjoittamalla tänne en kuitenkaan kuormita läheisiäni liikaa. Ainakin tuntuu siltä, että jatkuva itsestäni puhuminen on heille raskasta. Puhuminen tai kirjoittaminen on ainakin minulle lääke pahaan oloon. Kaikille se ei tietenkään sovi. Jokainen omalla tyylillään. Eikä kaikilla ole tarvetta edes purkaa kokemuksiaan. Osa pitää viisaampana pitää kaiken sisällään. Itseltäni se ei kyllä onnistu. Paha olo tuppaa aina purkautumaan jollakin tavalla ja yleensä se tapa on itselle ja toisille vahingollinen. Minun tapani toipua on puhua, kirjoittaa, puhua ja vielä kerran kirjoittaa. Ilman niitä räjähdän liitoksistani. Minusta kaikista asioista pitää pystyä puhumaan. Ehkä näiden syiden takia hakeuduin myös kokemusasiantuntijaksi ja blogi kirjoittajaksi. Joku vimma minua ajoi tätä kohti. Tuntuu, että olen kotonani.

IMG_2964

Jotta en loukkaisi ketään puhumisillani ja kirjoitteluillani, olen pyrkinyt suodattamaan kyllä joitakin aihealueita pois. En halua puhua tarkemmin parisuhteestani, perheestäni enkä erityisesti lapsistani. En halua loukata ketään enkä vetää heitä mukanani. Niitä asioita käsittelen sitten eri foorumilla, koska nekin kaipaavat käsittelyä. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Omat rajat on kuitenkin tärkeää asetella. Vaikka olen avoin, niin koen vaikeaksi julkaista kuviani, mikä on varmaan nykyaikana aika erikoista. Pidän varmaan sillä tavalla yksityisyyden rippeistäni kiinni. Taustalla on kuitenkin melko varmasti myös kriittisyys itseäni kohtaan. Milloinkaan ei löydy tarpeeksi hyvää kuvaa. Kuvista luultavasti paljastuisi se rehellisin kuva minusta ja nykyinen henkinen tilani. Saa nähdä muuttuuko tämä ujous joskus. Ehkä joskus uskallan olla rehellinen myös tässä suhteessa. Saisitte nähdä olemukseni muuttumisen aina olotilojen mukaan.

IMG_2965

Avaamalla paljon sisintäni asetan itseni myös haavoittuvaan asemaan. Annan muille aseita, joilla haavoittaa minua arkaan paikkaan. En kuitenkaan pelkää sitä, koska uskon vakaasti siihen, että ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Toki pelkään selän takana puhumista ja arvosteluani. Olen myös aina ollut huono vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä. Uskon kuitenkin, että tarkoitukseni on tärkeämpi kuin nämä haitat. On se kumma, että mielen sairauksien kohdalla tämmöisiäkin asioita joutuu nykyaikana miettimään. Leimaamista ja pahanpuhumista asiasta, jolle ei itse mahda mitään. Ihan uhallakin en ole hiljaa. Silti ihmettelen joskus itsekin, miten vaikeaa minun on vastata puoli tutulle kysymykseen: Mitä teet työksesi tai miksi olet työkyvyttömyyseläkkeellä? Silloin on vaikeaa olla rehellinen ja häpeilemätön vaikka kuinka avoin olenkin. Omat ennakkoluuloni ovat tiukassa. Uskon silti, että rohkaistun vielä tässäkin asiassa. Siihen auttaa läheisten suhtautuminen ja muiden vertaisten rohkea ulos tulo. Esimerkissä on voimaa ja toisten rohkeus antaa itsellekin rohkeuden olla ruman rehellinen, jotta suhtautuminen meihin muuttuisi.

-Mira

 

 

Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Lemmikkien voima

Kun voimat on totaalisen loppu ja vaivun sohvalle lasten lähdettyä kouluun, putoan jonkin sortin koomaan, tilaan missä kaikki on usvan takana ja voimat riittävät vain hengittämiseen. Toivon että voimat jotenkin taian omaisesti palautuisivat siihen mennessä, kun lapset tulevat koulusta, jos vain makaan ja häviän pimeyteen. Aika kuluu ja havahdun aina välillä siihen, että joku tuijottaa minua. Aina kun silmäni aukeavat on koirani siinä, suoraan nenäni edessä. Ja kyllä, olen käyttänyt sen ulkona ja ruokkinut. Koira vaikuttaa olevan lähinnä huolissaan.

IMG_20171125_123510_037

Olen monesti huomannut, että koira heijastaa niitä tunteita joita koen. Jos olen hermostunut, on sekin levoton. Jos minulla on hyvä olla, niin on myös koirallakin. Se tulee liki silloin kun tarvitsen lohdutusta tai läheisyyttä ja varsinkin jos minulla on mieli matalalla. Hankin koiran varmaan hypomaniassa. Minulle tuli pakottava tarve saada koira, että saisin itseni pois sohvan pohjalta itsesäälin syövereistä. Ja kun minulla on vauhti päällä, niin se koirahan on saatava sitten heti. Siinä meni hetki jos toinenkin netin myynti ilmoitusten parissa, kunnes vastaan tuli 2-vuotias lapinkoira narttu. Koiran kuvat ei olleet kovin edustavia ja muistan ajatelleeni, että onpa ruman näköinen koira. Olin kuitenkin vuosia haaveillut suomenlapinkoirasta, koska olin kuullut, että ne ovat aika leppoisia luonteeltaan. Sitten vain heti yhteyttä ottamaan ja eikun hop matkaan kohti parin tunnin päässä olevaa määränpäätä. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa ja tarkoitus oli vain mennä katsomaan minkä luontoinen koira oli kyseessä.

IMG_2450

Perillä vastassa oli todella kiltti koira, joka valloitti lasten sydämet saman tien. Koira oli tosi lihavassa kunnossa, turkki oli pahasti huopaantunut ja kynnet pitkät. Omistaja oli heti valmis antamaan koiran kyytiimme ja palauttaa saisi, jos siihen aikaan astmainen lapseni saisi oireita tai tulisi jotain muita ongelmia. Niinpä sitä kohta oltiin jo kotimatkalla uuden perheenjäsenen kanssa, ennen kuin oltiin edes maksettukaan. Kotona koiralle piti tehdä totaalinen pesu operaatio ja leikellä turkista irti huopaantuneet lätkät. Takkuja oli niin paljon, että kesti aikansa löytää koiran takapuoli. Heti ensimmäisellä lenkillä ilmeni jo iso ongelma, kun koira rähisi holtittomasti muille koirille. Koira osoittautui kuitenkin muuten ihan extra rauhalliseksi ja lasten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten aioimme pitää sen silti, enkä ole päivääkään tätä päätöstä katunut.

Koira osoittautui jo heti alkumetreillä loisto tapaukseksi. Olimme siihen mennessä tottuneet nalkuttamaan toisillemme melko kovalla äänellä. Väittelimme jostakin ja koira tuli väliimme ja alkoi haukkumaan. Näin tapahtui useita kertoja, varsinkin jos jäkätimme jotain lapsille. Olimme sokeutuneet omalle negatiiviselle tavalle puhua ja vasta koira sai ymmärtämään, että se vaikutti hyökkäävältä. Rupesimme puhumaan toisillemme rauhallisemmin ja lempeämmin. Myös lapsilauman riehumisesta ja lasten melko kovakouraisista halauksistakaan koira ei ollut moksiskaan. Lisäksi se ei vaatinut koskaan mitään, ei riehunut eikä hajottanut mitään, osasi olla kotona yksin ei karkaillut eikä haukkunut vieraita. Mikä tärkeintä se sai minut nousemaan ahteriltani ja käymään edes pakollisilla lenkeillä. Vaikka olin masentunut niin se oli pakko tehdä. Koira kuitenkin kuunteli minun jaksamistani ja lepäsi silloin kun minäkin. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta surullinen ilme sai minut aina nousemaan säännöllisesti. Myös oma oloni rupesi sitä myöten pikkuhiljaa helpottamaan.

IMG_20180726_231441_969

Tärkein piirre koirassamme on ollut tämä tunnetilojen aistiminen. Se nukkuu aina sen lapsen luona joka sattuu pelkäämään tai on kipeänä. Huikeaa on ollut huomata kuinka koira saa rauhoitettua raivostuneen lapsen, silloin kun äiti ei saa mennä lähellekään. Se tulee heti hätiin ja pahin raivo laantuu koiraa halaten. Se ei suostu lähtemään pois ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Se on ollut myös minulle apuna, kun en ole kokenut saavani rakkautta mistään muualta. Se rakastaa minua ehdoitta ja samalla tavalla olinpa missä mielentilassa tahansa. Se ei leimaa minua hulluksi, ei karttele minua eikä ole pitkävihainen. Se tulee aina yhtä iloisena vastaan ja kohtelee minua kuin olisin parasta koko maailmassa. Kiitollisuus, nöyryys ja myötätunto huokuvat siitä päällepäin. Uskon siis todellakin, että lemmikeillä on myönteinen vaikutus ihmisiin. Ne opettavat myös lapsille vastuuntuntoa ja myötätuntoa sekä hellyyttä ja lohduttavat silloin kun muut eivät siihen pysty. Lemmikki antaa sinun olla sellainen kuin olet ja palvoo sinua kaikesta huolimatta. Voisin melkein väittää, että lemmikeillä on terapeuttista vaikutusta, ainakin minulle näin on ollut.

IMG_2480

Olen huomannut, että eläin kuin eläin on vaikuttanut minuun samoin elämäni aikana. Hevoset ovat jo olemukseltaan rauhoittavia ja ne aistivat hyvin tunnetilat. Muistan, että ratsastaessani jännitin yhtä säikkyä hevosta kun lähestyimme sen pelkäämää punaista postilaatikkoa. No tottakai silloin hevonen hyppäsi heti takajaloilleen kun osuimme kohdalle. Sama kohta ohitettiin uudestaan ja keskityin olemaan rauhallinen, rento ja ajattelemaan aivan muita asioita. Niinpä hevosellakaan ei ollut mitään ongelmaa ohittaa postilaatikko rauhallisesti. Henkinen tilani välittyi kehoni kautta hevoseen. Näin ainakin vahvasti uskon. Meillä on ollut myös kissoja, kaloja ja tällä hetkellä myös kani. Kani vaikuttaa minuun taas hiukan eri tavalla kuin koira. Sitä voi hellitellä sylissä ja sen temperamenttista käyttäytymistä seuratessa tulee aina hyvälle tuulelle. Pienenä käärönä se herättää eri tavalla hoivavietin kuin isompi koira. Myös piha-alueen lintuja, oravia ja jäniksiä seuratessa mieli tyhjenee ja rauhoittuu. Mikäpä on parempaa kuin kuunnella lenkillä lintujen konserttoa ja muistuttaa itselleen miten ihanaa on olla elossa tällaisten ihmeiden seassa.

Onko sinulla hyviä kokemuksia eläinten vaikutuksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin vai onko niistä vain ja yksinomaan haittaa? Voiko eläin olla terapeuttinen? Kerro sinulle tärkeistä eläimistä.

maanantaihin

-Mira

Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta, nimittäin psykooseista. Tai sitten minulla itselläni on sellainen tunne, etten uskaltaisi siitä puhua. Tarvitseeko kaikkea purkaakaan auki, onko parempi pitää jotkut asiat visusti piilossa?

Onko liika avoimuus tässä asiassa pahasta? Leimataanko minut lopullisesti hulluksi, jos kerron mitä olen kokenut psykoosissa? Miksi asiasta on niin vaikea puhua? Eikö se ole vain oire muiden joukossa? Itselläni ei ole koskaan ollut psykoosia mutta ns. pakkoajatuksissani on ollut psykoottisia piirteitä. En tiedä siis mistä puhun, mutta olen aina halunnut tietää psykooseista enemmän. Missä menee niin sanotusti normaalin ja epänormaalin raja? Haluaisin tietää oppiakseni ymmärtämään ja pystyäkseni valmistamaan läheisiäni vastaavaan tilanteeseen. Haluaisin ainakin, että minut osattaisiin pysäyttää kun olisin psykoosissa, jotta ymmärtäisin hakea apua ajoissa. Vai onko raja niin hiuksen hieno, että sitä on vaikea erottaa?

forest-4099730__340

Itselläni on todella vaikea puhua näistä asioista. En ole kertonut monellekaan miten sekaisin olen välillä ollut. Ja surullistahan siinä on se, että itse uskoo toimivansa normaalisti, mutta muut vain alireagoivat asioihin. Vieläkään en pysty kertomaan kenellekään pahimpia pelkojani ja ahdistuksen aiheitani. Se saattaisi helpottaa, jos joku voisi peilata minulle ajatuksiani niin että ne saisivat normaalimmat mittasuhteet. Mutta en voi. Pelkkä ajatuskin kertomisesta saa minut ahdistumaan. Psykoottiset piirteet ilmenivät siten, että pelkoni saivat liian suuret mittasuhteet. Aiheet revin milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Täiden kulta aikaan tarkastelin itseni ja lapseni päitä vähän liian tiuhaan ja neuroottisesti, punkkiaikaan myrkytin koiran aina ennen ulos menoa, en päästänyt lasta metsäleirille ja hommasin lapsille rokotukset. En pystynyt myöskään katsomaan uutisia, koska pelkäsin milloin Isistä milloin sotaa. Kukaan ei kuitenkaan pysäyttänyt minua enkä kaikkea tietenkään julistellutkaan pitkin kyliä. Erään hysteerisen puhelun jälkeen kysyin isältäni: ”Alkaako tämä mennä jo ihan psykoottiseksi?”. Hän vastasi varovasti kyllä ja tuntui kuin paino olisi tippunut harteiltani. Sain vihdoin joltakin vahvistuksen, että nyt oli mennyt yli. Minun ei siis tarvinnutkaan pelätä enää, koska pelkoni olivat turhia. Onneksi joku puhui minulle viimein järkeä. Sen jälkeen ymmärsin pyytää erilaista lääkitystä lääkäriltä. Pelkojani oli siihen mennessä pidetty vain ahdistuksena.

No, olenko nyt hullumpi kuin mitä ennen, kun uskalsin puhua osista peloistani. Tekeekö hetkittäinen kieroutunut ajatteluni minusta liian erilaisen muihin verrattuna? Olenko nyt sellainen jota pitää kartella? Voitko suhtautua minuun vielä samalla lailla kuin ennen tietoa sairaudestani ja sen yksityiskohdista? Jos psykooseista on vaikea puhua niin entäs sitten harhat? Onko niiden kanssa sama ongelma? Aletaanko sinua katsoa kieroon jos puhut niistä? Vertaisten kanssa näistä asioista voi puhua vapautuneesti ja huumorilla eikä kukaan katso pahalla. On voimauttavaa kun omille höpsöilyille ja mokille saa nauraa yhdessä vailla pelkoa tuomitsemisesta. Varsinkin mania hörhöilyt saa aikaan makeimmat naurut, mutta myös lämmintä myötätuntoa. Ei tätä kaikkea pidä ottaa liian vakavasti. Eihän tätä muuten kestä. Asiat ovat vaikeita ja musta huumori auttaa joskus laukaisemaan tilannetta. Kaikesta ei tietenkään voi leikkiä laskea, se on selvä. Mutta oikeasti monta haveria saataisiin ehkäistyä jos läheiset tietäisivät jotain psykooseista tai maniasta. Joku voisi tarttua hihasta kiinni kun on sen aika. Itse ainakin olisin tästä kiitollinen. Pitäisi lakata ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että läheiset eivät minua tuomitse. Onko pakko aina yrittää selvitä yksin kaikesta? Voi kun nämä aiheet eivät olisi ihmisistä niin pellottavia.

-Mira

kuvat: Pixabay

Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kaikuja maniasta

Otteita hetkistäni hypomaniassa. Kaikuja menneisyydestä. Ovatko ne jo menneisyyttä vai vieläkö on mahdollisuus jäädä virran vietäväksi. Hetken jatkuneen seesteisyyden jälkeen, vaaniiko vaara nurkan takana? Vai onko se sittenkin mahdollisuus? Mahdollisuus pystyä parempaan, ylittää itsensä. Vai onko edessä täydellinen nolaus. Näyttäytyminen hulluna muiden silmissä. On vain kaksi ääripäätä, hyöty tai haitta, mutta ei mitään siltä väliltä. Ei ole kultaista keskitietä. Ystävä ja vihollinen yhtä aikaa.

Onko hypomania kolkuttelemassa ovella, kun kaikki äänet kuuluvat kovemmin ja saavat pään sisällä olevan kaaoksen vielä enemmän kaoottiseksi. Lasten yhtäaikainen puhuminen ja kiljuminen sekoittuvat päässäni sekavaksi mössöksi, joka saa minut lamaantumaan. Yöllä ei uni tule vaan töllötän televisiota saadakseni mieleni rauhoittumaan. Mitä tylsempi ohjelma sen parempi. Ahdistavat ajatukset käyvät taas välähdyksen omaisesti mielessä. Taas on monta projektia kesken, mutta mitään en saa vietyä loppuun. Olisiko nyt jo tarvetta lisätä jotain lääkettä tai vähentää? En tiedä. Olen pyytänyt hoitajaa kysymään lääkäriltä, mutta mitään ei ole kuulunut. No eipä tässä auta kuin odotella laantuuko aallokko vai yltyykö myrskyksi. Masennuksen uumenissa tätä olotilaa toivoo, sitä kun energiaa riittää ja ajatus kerrankin kulkee. Joskus on tehnyt mieli omin luvin jättää jarruna toimiva lääke pois tai vähemmälle, että saisi luunsa liikkeelle. On kuitenkin tullut järki käteen ja olen kääntynyt lääkäri puoleen ennen kuin olen kerennyt soheltamaan omin päin. Sen hypomanian mukana tulevan ahdistuksen kun muistaa, niin ei tule sitä olotilaa ikävä. Niin, ja se raivon tunne mikä saattaa iskeä pienestäkin asiasta. Tuntuu että suoni puhkeaa päästä, jos ei saa purettua sitä mitenkään, esimerkiksi huutamalla. Se äkkipikaisuus on häpeäksi enkä kaipaa sitäkään takaisin.

roar-3528376__340

Hypomania on vieraillut kylässä ennenkin ja varhaisin muistoni siitä vie minut yläaste aikaan. Seisomme innokkaasti jonossa päästäksemme kotiin vievään bussiin koulupäivän jälkeen. Supattelemme kavereiden kanssa edessä seisovan tytön hiustyylistä ja nimitämme sitä kanan perseeksi. Semmoinen takaa lyhyt, edestä pitkä. Minäkin hihittelen, mutta juuri kun olemme nousemassa bussiin puhallan tyttöä hiuksiin ja nauran makeasti päälle. Tyttö vilkaisee minua kummeksuen ja kaverit häpeävät silmät päästään. Kun istumme bussiin, kukaan ei tule viereeni, vaan minulle sihistään hampaiden välistä että olen ollut todella outo viime aikoina ja tämä on kaiken huippu. Kukaan ei halua olla kanssani enää missään tekemisessä.

Muistoihin palautuu tupakan savuinen kapakka. Ilmassa leijuu oksennuksen laimea haju ja kengänpohjat narahtavat kiinni lattiaan joka askeleella. Juomat ovat tulleet yli, niin lasista kuin sisuksistakin. Kuljen rinkiä poikaystäväni käsipuolessa kun vastaan astelee tutun tuttu mies. Tartun häntä käteen ja vedän lähemmäksi. Pitkän imuttelun jälkeen jatkan matkaani poikaystävä edelleen käsipuolessa. Molemmat miehet jäävät monttu auki ihmettelemään mitä juuri tapahtui.

couch-2615796__340

Vuosia myöhemmin, olen edelleen tuon samaisen poikaystävän kanssa ja meillä on jo lapsia. Ajelemme pitkin maaseutua kymmenien kilometrien päähän katsomaan isoa kartanoa ja siihen liittyviä tiluksia. Puhua pälpätän innoissani siihen liittyvistä suunnitelmistani. Visioin mielessäni maaseutu ympäristöön sopivan teemapuiston, jonka päähenkilöitä olisivat Koiramäen koirat. Jos idea menestyisi ympärille voisi perustaa kokonaisen huvipuiston. Mitään asuntonäyttöä ei ole sovittu vaan käymme vain stalkkaamassa tiluksia. Hintalappua pelkällä tilalla on yli viisisataa tuhatta euroa. Tai ehkä sittenkin ostaisin keskustasta vanhan hotellin, jossa jokaisessa huoneessa olisi tietyn aikakauden teema ja roolivaatteet asiakkaille. Kupla puhkeaa, kun kiinteistövälittäjä viestittää sopiakseen aikaa neuvotteluille.

fairground-1149626__340

Meiltä särkyi televisio. Minä otan asiakseni ostaa meille uuden. Kiertelen kaupoissa ja vertailen tuotetietoja niin kuin ymmärtäisinkin niistä jotain. Oikeastaanhan on sama ostaa yhdellä kertaa tarpeeksi iso niin ei tarvitse olla kohta taas vaihtamassa. Ja tottakai kuvan täytyy olla tarkka, mustan on oltava syvän musta, ei rakeinen. Otan tämän. Senhän saa osamaksulla eikä hintakaan ole kuin vähää vaille kaksi tonnia. Ajelen tyytyväisenä kotiin. Ison television myötä myös olohuoneen järjestyksen on muututtava. Eihän se olekaan kuin kolmas kerta tällä viikolla. Mies tuskailee taas selvitellessään johto helvettiä uuteen osoitteeseen. Turha on kuitenkaan esittää vastaväitteitä sillä minä tiedän paremmin. Minulla on visio.

Tätäkö siis tuleman pitää. Ovatko lääkkeet hidastaneet minua tarpeeksi. Osaanko jo suitsia ”ylivertaiset” lahjani johonkin rakentavaan. Muserrunko ahdistuksen alle vai osaanko luovia tieni vapauteen. Nähtäväksi jää. Elämme jännittäviä aikoja…

-Mira

kuvat Pixabay

Entäs lapseni?

Kun mielenterveysongelmat kohtaavat ihmistä myös läheiset saavat siitä osansa. Minua on paljon mietityttänyt se paljonko vahinkoa olen kylvänyt ympärilleni, rypiessäni ongelmissani. Pään sisäinen maailmani on ollut sekavaa kaaosta. Onko se näyttäytynyt myös päällepäin? Varsinkin näin äitienpäivän jälkimainingeissa mietin myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini? Ovatko he kärsineet äidin sairastaessa niin fyysistä kuin henkistäkin sairautta? Siitä minä olen ainakin useita kertoja itseäni syyttänyt. Lisäksi kalvaa pelko näiden sairauksien periytyvyydestä, olenko ollut edes oikeutettu tekemään lapsia. Puolustuksekseni voin sanoa sen, etten tiennyt lapsia saadessani sairastavani. Entäs läheiseni, minkä taakan olen heidän niskaansa asettanut? Olen jättänyt asioita hoitamatta ja jättäytynyt monesti potilaan tai uhrin rooliin.

Läheiseni ovat varmasti kuormittuneet, kun olen heille vuolaasti valitellut milloin mistäkin asiasta. Olen myös ollut välinpitämätön, enkä ole pystynyt pitämään yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Olen myös joutunut pyytämään apua selvitäkseni arjen haasteista. Varsinkin lasten isä on joutunut kantamaan isoimman taakan. Hän on pitänyt arjen pyörimässä, vaikka ei olisi aina itsekään jaksanut. Hän on myös saanut nähdä läheltä mielialan vaihteluni, äkkipikaisuuteni tai flegmaattisuuteni. Hänen on pitänyt ottaa vastaan kaikki se ryöppy mitä olen suustani päästänyt. Olen osannut olla tosi ilkeä ja itsekäs enkä ole arvostanut hänen apuaan. Ainakin käytännön arjen askareissa olen saanut paljon tukea, henkinen tuki onkin sitten jo paljon vaikeampi juttu. Kukin läheinen on varmasti saanut osansa tästä ongelmatapauksesta, mutta suurin huoli minulla on kuitenkin lapsista.

Olen miettinyt paljon sitä, miten sairauteni on näyttäytynyt lapsille. Olen ollut ärtynyt ja herkkä äänille hypomanian lähestyessä. Masentuneena en ole taas saanut mitään kotitöitä tehtyä, kun olen ollut niin lamautunut. Myös lasten on ollut vaikea saada minulta huomiota silloin kun olen ollut pohjalla. Äiti sanaa on pitänyt hokea monta kertaa, ennen kuin olen herännyt horroksestani. Olen kertonut rehellisesti sairaudestani lapsilleni ja he ovat olleet ihmeissään siitä, että minulla sellainen on. Ainoa oire minkä he tunnistavat on se, että äiti on välillä tosi väsynyt.

Ilmeisesti olen saanut hyvin peiteltyä oireeni ja hoitanut kuitenkin ne tärkeimmät tehtävät.

Toinen vaihtoehto on se, että lapset ovat aina nähneet minut tällaisena ja heidän mielestään tämä on normaalia. Todennäköisin syy on kuitenkin se, että olen onnistunut vetämään äitiyden ”roolia” ja ymmärtänyt hakea apua jo aikaisessa vaiheessa, ennen kuin tilanne on päässyt niin pahaksi, että se olisi vaikuttanut lapsiin. Myös toinen, terve vanhempi on ollut tärkeässä roolissa. Minulla on siis ollut tuuria, että kaikki on mennyt näin hyvin. Tärkein päätös on ollut se, että hain aktiivisesti apua oirehtiessani, juuri lasten takia. Tiesin, että jotain oli vialla ja halusin epätoivoisesti apua, jotta pystyisin olemaan hyvä äiti.

girl-3422711__340

Lapsilla on myös oikeus saada apua silloin kun vanhempi sairastaa. Minulle on myös tarjottu yhteistä perhe aikaa, jossa olisi kerrottu lapsille kaksisuuntaisuudesta yhdessä ammattilaisten kanssa. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun sain kerrottua itse lapsille asiasta. Minulla on jo teini ikäiset lapset ja kerroin heille vasta nyt, koska sain diagnoosinkin vasta näin myöhään. Masennuksesta olisin kyllä voinut kertoa jo aikaisemminkin. Muistan kuitenkin selittäneeni ärtyisyyttäni ja väsymystäni sillä että minulla on sairaus eikä oireeni johdu mitenkään lapsista. Se tuntui riittävän sillä hetkellä. Pienempää nämä sepustukset eivät jaksaneet edes kiinnostaa vaan hän vain jatkoi leikkiä normaalisti. Olen annostellut tietoa aina vähän kerrallaan ikätason mukaan. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, ettei selityksiä enää tarvita.

Olen ollut turhaan huolissani ja pelännyt olevani huono äiti.

Lapsistani on kasvanut tasapainoisia nuoria ja suuri kiitos siitä kuuluu hyvälle tukiverkostolle. Tiedän sen, että tämäkin tauti on usein perinnöllinen, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa usein jokin ulkoinenkin tekijä. Tällä hetkellä kai tärkein tavoitteeni on jatkaa tasapainoisen lapsuuden luomista lapsilleni niin hyvin, kuin nyt itse asioiden kulkuun voin vaikuttaa. Oman hoitotasapainon ylläpitäminen on tärkeä osa sitä. Kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja elämässä tulee välillä lokaa niskaan ihan olan takaa. Jospa vain saisin kasvatettua lapsistani sellaisia, että he selviävät niistä. Minulla on ainakin vahva usko siihen, että ainakin sairauteni suhteen kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja osaan jo hakea apua ajoissa, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös periytyvyyden prosenttiluku on pieni, joten siitäkään tuskin tarvitsee olla huolissaan. Haluaisin myös kuulla teidän kokemuksianne siitä erityisesti, miten vanhemman sairaus on vaikuttanut lapsiin vai onko se vaikuttanut ollenkaan? Miten olette kertoneet lapsille asiasta ja onko siinä tarvittu ammattilaisten tukea? Miten läheiset ihmissuhteet ovat reagoineet omaan oireiluusi vai oletko pitänyt kaiken salassa? Kommentoi rohkeasti. Olisi hauska vaihtaa ajatuksia.

-Mira

kuvat: Pixabay

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus