Vajoamisesta kohti voimaantumista

Olen päässyt paljon eteenpäin elämässäni, mutta en silti tunne, että olisin toipunut täysin tai varsinkaan voimaantunut. Tämä prosessi on pitkä ja voimia vaativa ja tosiasia on, että välillä tulee takapakkeja eikä tulevaisuuden voinnistaan voi tietää. Toisaalta olen vuosien saatossa tottunut siihen, että elämäni on yhtä vuoristorataa, vaikka se ei aina päälle päin niin näyttäydykään. Kaaos on enimmäkseen pääni sisällä ja hyvä niin. En ole kuitenkaan enää uhrin asemassa vaan olen ottanut valtaa takaisin omiin käsiini.

Enää en ole tunteideni vietävissä vaan osaan jo keinoja miten taistella vastaan.

Yritän pitää yllä säännöllistä elämän rytmiä ja välttelen stressiä. Tarpeen mukaan osaan vaatia lisää lääkitystä tai lääkkeiden muuttamista. Olen oppinut rauhoittelemaan itseäni ahdistuksen ja pelkojen kohdatessa. Puhun itselleni järkeä ja vakuutan että pelot johtuvat nyt vain ahdistuksen tasostani ja otan tarvittaessa rauhoittavan. Tiedän että molempia tarvitaan, niin lääkkeitä kuin elämän ja tunteiden hallinta taitojakin. Olen ottanut nyt ehkä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä vain ajelehdi aaltojen vietävänä.

Olen tietoisesti (tai ehkä hypomaniassani) ottanut positiivisia riskejä elämässäni. Olen aloittanut opinnot ja osa-aikaisen työn. Työeläkeyhtiö ei suostunut kustantamaan minulle uutta ammattia, joten jotain minun oli keksittävä, etten vain makaisi kotonani itsesäälissä rypien. Minun kohdallani niin olisi käynyt. Olen saanut takaisin itsenäisyyttä ja autonomiaa, kun aiemmin olin vain muiden armoilla. Toki en ole saavuttanut vielä hyvää itsetuntoa ja varmuutta, vaan pelkään edelleen, että jossain tuolla nurkan takana vielä häämöttää totaalinen romahtaminen ja osastojaksot. Minulla ei ole vielä täydellistä luottoa siihen, että olisin niskan päällä tässä asiassa. Hoitotasapaino on saavutettu vasta niin vähän aikaa sitten, että luotto elämän kantamiseen on vielä epävarmaa.

IMG_2474Yksi askel rohkeuden ja henkilökohtaisen vaikutusvallan lisääntymisessä oli se, kun koin vahvaa tarvetta ruveta auttamaan muita samoissa ongelmissa painivia. En edes itsekään saa kiinni, että mistä tämä tarve kumpusi. Ehkä halusin näyttää myös itselleni, että minusta olisi vielä hyötyä tälle yhteiskunnalle.

En olisi pelkkä uhri vaan vahva toimija.

Päätin osallistua kokemusasiantuntija koulutukseen. Minulla oli vahva tarve siihen, että sairaudestani olisi myös jotain positiivisia seurauksia, vaikka samalla avautuminen aiheutti minussa fyysisiä oireita kuten voimakasta kuvotusta. Tunteet risteilivät laidasta laitaan ja ensimmäinen virallinen kokemusasiantuntija keikka oli todella jännittävä paikka. Sen jälkeen tärisin, mutta tunsin kuitenkin helpotusta kun olin vihdoinkin uskaltanut olla avoin. Sain myös todella hyvää ja lämmintä palautetta, joka vahvisti uskoa siihen, ett olin oikealla tiellä. Suurin este tälle tielle oli, että ajattelin lapsiani ja heille koituvaa häpeää asian tiimoilta. Asiasta lapsille kerrottuani paljastui kuitenkin, ettei tämä ollut mikään ihmeellinen asia nykynuorille. Olin turhaan pelännyt.

Myös tämä opinnäytetyönäni aloittama blogi on auttanut minua itsenäisyydessäni ja siinä että olen saanut käännettyä tätä sairastamisprosessia myös vahvuudeksi. Sen aloittamiseen liittyivät omat tunnemyrskynsä, joista kerron enemmän seuraavassa kirjoituksessani. Koin että toipumisen kannalta juuri vertaisryhmät auttoivat minua. Hommatessani töitä ja opiskelupaikan, minulta katkesivat yhteydet vertaisryhmään. Osaksi sen vuoksi halusin ehdottomasti opinnäytetyöni liittyvän vertaistukeen ja muotona blogin tekeminen oli minulle sopivin keino.

Kirjoittaminen on aina saanut minua eheytymään ja olenkin aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta.

Ongelmana on vain keskittymiskykyni puute, joten blogin lyhyet jutut sopivat minulle mainiosti. Tämä projekti on auttanut minua ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestani ja auttanut minua uudestaan tutustumaan itseeni, omiin vahvuuksiini ja heikkouksiini. Tämä on auttanut minua näkemään rehellisesti  mihin tällä hetkellä pystyn ja mihin en, niin hyvässä kuin pahassakin. Se on auttanut hyväksymään tämän hetkisen tilanteen ja näkemään siinä myös positiivisia puolia. Itsetuntoni on vielä nollissa enkä arvosta itseäni tarpeeksi pitämällä huolta varsinkaan fyysisestä hyvinvoinnistani. Mutta henkinen hyvinvointini on ollut vahvasti kasvussa tämän projektin myötä. Olen vahvasti matkalla sisäiseen voimantunteeseen ja tasapainoon. Olen muuttunut passiivisesta aktiiviseksi ja ruvennut keskittymään enemmän vahvuuksiin kuin heikkouksiin. Teidän positiiviset kommenttinne ovat auttaneet tässä suuresti. Olen matkalla kohti voimaantumista.

-Mira

Olisi kiva, jos kommentoisit kirjoitustani. Koetko sinä olevasi voimaantunut? Mitä se sinun kohdallasi tarkoittaa? Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti?

Kuvat: pixabay

 

Mainokset

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus