Suru puristaa

Tuntuu ettei henki kulje normaalisti, puristaa, itkettää. Olo on kuin peuralla ajovaloissa. Jalkoja heikottaa, oksettaa. Voi kun voisin siirtää itseni toisaalle tästä tilanteesta. Epätoivo, pakokauhu. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta? Jos järkeilen uudestaan, miten olisi voinut toimia toisella tavalla, niin palautuuko kaikki normaaliksi? Saanko uuden mahdollisuuden? Saanko kaiken takaisin ennalleen? Voinko aloittaa tämän alusta, tehdä päätökset ja valinnat uudelleen?

Lotta koiramme pitikin sitten kiireesti lopettaa pyhäinpäivänä. Meni niin huonoon kuntoon. Samaan aikaan olisi lapsellani ollut kaverisynttärit. Päivästä tulikin draaman ja järkytyksen täyteinen. Jotta tämä teksti ei menisi aivan koirakeskeiseksi ja koirien ylistykseksi, niin yritän keskittyä tekstissäni yleisesti surun kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tarkoitus on, etten karkottaisi pois niitä lukijoita, jotka eivät eläimistä perusta. Minä koen tämänkin menetyksen todella voimakkaasti, mutta korostan että ihmisen menettämisen suru mitataan aivan eri mittareilla. Siitä en osaa mitään sanoa vaan kunnioitan syvästi niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet ja rämpineet itsensä läpi sen helvetin. Se muuttaa ihmistä pysyvästi eikä koskaan unohdu. Älkää silti tuomitko minua siitä, että rakastin tassuterapeuttiamme niin paljon. Se pelasti minut masennukselta, mutta minä en pystynyt pelastamaan sitä kuolemalta. Olin sille elämän velkaa.

IMG_3109
viimeinen lenkki

Olin pitkään jo ajatellut, että lääkkeet ovat tasoittaneet tunteitani liikaa. Mietin pystyisinkö enää suremaan ja iloitsemaan yhtä vahvasti kuin ennen. Suru ja järkytys pyyhki ylitseni kuitenkin kuin hyökyaalto ja repi minut pyöritykseensä seisovilta jaloiltani. Sekalaiset tunteet vyöryivät ylitseni sellaisella voimalla, että olin kokonaan niiden vietävissä. Samalla yritin epätoivoisesti pitää itseni toimintakykyisenä ja koossa, jottei lapsilla olisi turvaton olo. Loppujen lopuksi en enää jaksanut tapella vastaan vaan otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli. Annoin aaltojen viedä ja heitellä minua. Kävimme kuitenkin kaikki läpi samaa ja jo siinä mielessä meistä oli tukea toisillemme. Kukaan ei pidätellyt tai yrittänyt esittää roolia, vaan heittäydyimme mukaan aaltojen riepoteltavaksi. Elämä ja kuolema tässä ja nyt, piti ottaa vastaan sellaisenaan. Todellisuutta ei päässyt pakoon.

Kaiken jälkeen yritimme haalia kokoon koiran turkkia, tassun jälkiä, kuonon jälkeä, jotakin konkreettista palaa muistoksi ja hypisteltäväksi ettei mikään vaan unohtuisi. Tuoksu, tuntuma, valokuva, ihan mitä vain. Haudan kaivaminen jäiseen maahan oli varmasti täyttä helvettiä, mutta auttoi varmasti myös purkamaan vihaa, järkytystä ja surua. Maahan sai purettua kehonsa kautta psyykkistä kipua. Hautaan lasku, kukat, viimeiset silitykset ja sanat. Irti päästäminen oli lohdutonta. Sitä toivoi että turkin tuntu käsissä ei milloinkaan unohtuisi. Se miltä tuntui halia, rutistaa ja silitellä. Multia laskiessamme kuuntelimme Johanna Kurkelan ”prinsessalle” kappaletta. Kun koira katosi näkyvistä oli kaikki viimein lopullista. Siihen asti olin elätellyt toivoa, että kaiken voisi jotenkin vielä taian omaisesti perua. Odotin koko ajan, että koira rupeaisi uudelleen hengittämään. Olin vartioinut sitä haukkana, mutta mitään ihmeparantumista tai kuolleista nousua ei tapahtunut.  Kaikki oli menetetty. Mikään mitä ajattelisin tai tekisin ei toisi menetystä takaisin.

CTQB2684

Olo hautajaisten jälkeen oli tyhjiin imetty ja lannistunut. Nyt se oli lopullista. Jatkuva stressaaminen koiran voinnista oli nyt ohi. Olo oli myös tavallaan helpottunut. Ensimmäinen töistä kotiin palaaminen tämän jälkeen oli outo. Kukaan ei tullutkaan vastaa, eikä tarvinnut heti lähteä lenkillä. Normaalit rutiinit olivat muuttuneet. Huutelin koiraa sen hellittelynimillä, että missä olet. Sen jälkeen menikin jalat alta ja alkoi lohduton itku. Se piti vaan purkaa ulos. Huutaa ilmoille se lohduton ikävä. Sitten olo taas helpotti ja arki jatkui nyt uudella tavalla. Kiinnitin huomiota enemmän nyt pupuumme, etten jäisi vain sohvalle makaamaan. Tunnit ennen lasten tuloa olisivat olleet muuten liian pitkiä. Talossa oli jotenkin aavemaisen hiljaista jaa pysähtynyttä. Niin kuin kaikki elämä olisi hävinnyt, vaikka koira olikin aina kuin varjo perässäni eikä pitänyt milloinkaan meteliä itsestään. Silti minusta tuntui puuttuvan palanen ja nyt sen reiän kanssa vain piti opetella elämään.

Surun etenemisessä on todettu olevan neljä eri vaihetta. Sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja sopeutumisvaihe. Sokkivaiheessa kaikki tuntuu vielä epätodelliselta. Kaikki palaset ovat päässä vielä hajallaan. Joskus menetykseen voi reagoida myös yllättävälläkin tavalla. Tapahtuman jälkeen minä ainakin yritin kieltää koko asian ja vältellä sen käsittelyä. Oikeastaan se oli myös keino suojella omaa psyykettäni. Sillä hetkellä en kestänyt enempää. Ehkä nopean tapahtuman järkytys hiukan siirsi suruprosessin läpi käymistä. Osa järjestelee elämäänsä uudella tavalla ja osa hakee menetetyn tilalle korvaajaa. Minä rupesin jo viikon jälkeen ajattelemaan uutta koiraa, jotta voisin ajatella jotain positiivista, koska menneessä oli niin raskasta velloa. Niinpä nyt pelkään, että en käsittele tätä kunnolla vaan joskus tämä välttely kalahtaa omaan nilkkaan.

IMG_3067
kuoleman jälkeisenä aamuna luulin kuulevani, kun säkkituoli kahahti, niinkuin koira olisi siitä noussut

Reaktiovaiheessa alkaa ymmärtää, että tapahtuma on totta. Itse velloin tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi näin kävi? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Olisiko koiran voinut vielä pelastaa? Teinkö jotain väärin? Johtuiko tämä minusta? Teinkö sittenkään oikean päätöksen? Miksi en tehnyt sitä tai tuota? Alkusokin jälkeen yritin pitää itseni kiireisenä kotitöillä ja keskittyä vaikka uuden pennun etsimiseen. Surutyö ei etene jos tilannetta jää jauhamaan ja uhriutuu. Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan ja antaa itsensä surra rauhassa. Minulla on kiire karkuun. En kestä tätä olotilaa. Olen keskittynyt tunteeseen, ahdistukseen ja masennukseen ja antanut itseni kärsiä ne ilman pilleripurkin apua. Pahimmat ahdistukset ovat kuitenkin olleet niin fyysisiä, että olen ottanut Opamoxia. Sitä on kuitenkin saanut vedellä kuin karkkia, eikä se ole auttanut millään tavalla. Olen kuitenkin myös huomannut, että minähän selviän kuitenkin noista olotiloista ilman lääkkeitäkin. Miksi yrittääkään turruttaa aina itseään ja pelkää niin paljon sitä, että psyyke hajoaa? En minä ehkä olekaan niin särkyvää sorttia mitä olen luullut. Nämä olotilat on vaan käytävä läpi pystypäin. Vain niin voi päästä eteenpäin, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

Käsittelyvaiheessa alkaa pohtiminen siitä, mitä on menettänyt ja miksi se sattuu niin paljon? Tunnetilat aaltoilevat vihasta katkeruuteen ja sen kautta jopa ilon tunteisiin. Ikävän lisäksi voi kokea myös pelkoa. Itselläni kuoleman pelko laantui tässä aallokossa. Jotenkin on lohdullista uskoa siihen, että ehkä edes se karvakaveri on häntä lieputtaen vastassa, sitten kun se aika koittaa. Tällä hetkellä oloni on kuin sekarissa. Masennuksen kautta maniaan ja jotain siltä väliltä. Alas ajossa oleva Risperdalikaan ei varmasti hirveästi auta asiaa. Tulossa on onneksi ylimääräinen lääkäriaika juuri tämän asian tiimoilta, jotta löydettäisiin minulle uusi toimiva lääke. Monta myllerrystä nyt samaan aikaan. Samalla pitäisi myös järjestää lapsille synttärijuhlia, mutta keskittymiskyky on nolla. Jää varmaan taas viimeiseen iltaan, mutta mitäpä se haittaa, kun tässä on yöt valvottu muutenkin. Toivotaan vaan, että sitten ei satu olemaan lamaannus vaihe päällä.

IMG_2983

Sopeutumisvaiheessa hyväksytään tosiasiat ja ymmärretään mistä luopuu. Sitten pitäisi löytää tasapaino ja pystyä jatkamaan elämää. Vielä minulla on menossa vain pakenemisvaihe ja tunnetilojen myllerrys. Suremiseen käytetyt voimavarat pitäisi pystyä suuntaamaan uudestaan ja tekemään tilaa uusille asioille elämässä. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossa. Suruprosessi tulee käytyä kuin pikaprosessina kun kyseessä on eläin. Ihmisen ollessa kyseessä siihen menee varmasti vuosia ja ehkä koko loppuelämä. Välillä palataan eri vaiheisiin ja otetaan takapakkia. Itsellä tulee hirveitä syyllisyyden tunteita, kun päivä onkin mennyt ilman suremista ja välillä taas suru rysähtää rinnan päälle uudestaan tukahduttavalla voimalla, aivan kuin se ei olisi poissa ollutkaan. Surua ei voi kuitenkaan kiirehtiä ja jokaisella on oma yksilöllinen tapa sitä käsitellä. On myös olemassa surutyömenetelmiä, jos kaipaa apua kriisin läpikäymiseen. Kuitenkaan nopeuttaa sitä ei voi. Voimia jokaiselle sielulle joka surun kanssa joutuu elämään. Rakkaan ihmisen menettäminen on jotain niin järisyttävää, ettei siihen löydy sanoja eikä aina osaa lohduttaa. Taakka on pakko kantaa, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Joku haluaa surra yksin, joku tarvitsee tukea. Kunhan on tarvittaessa saatavilla surevalle, ei kai siihen muu auta. Kaksisuuntaisuuden kanssa on vaikea tunnistaa myllerryksessä mikä on normaalia tunneskaalaa ja milloin taas tarvitaan ulkopuolista apua. Itsetuntemus ja läheisten tekemät havainnot kai siihen on apuna. Usko kuitenkin siihen, että sinä kestät sen. On pakko jatkaa elämää, parhaalla pystymällään tavalla. Pyristellä ei kuitenkaan tarvitse. Saa olla myös heikko ja saamaton. Kai se on elettävä hetkessä.

-Mira

lähde: potilaanlaakarilehti.fi

Paniikki pysähdys

Viime viikolla jäi kirjoittamatta ensin sen takia, kun kone jumittui. Tiistaina kone oli jo kunnossa, mutta samana päivänä oli koiramme Lotan eläinlääkäri käynti. Tassuterapeuttini oli jo muutaman viikon kulkenut loppu lenkistä  todella hitaasti ja välillä linkuttanutkin. Lisäksi ruoka ei ollut maistunut enää pitkään aikaan. No eläinlääkärissä koira rauhoitettiin ja vietiin heti röntgenkuviin ja verikokeisiin. Me jäimme äidin kanssa odottamaan ja kokeissa alkoi kestää todella pitkään. Aavistin jo pahinta ja aloin olla aika paniikissa. Miksi en ollut ymmärtänyt ottaa lääkkeitä mukaan? Miten pysyisin kasassa tuloksiin asti? Tärisytti, oksetti ja tuntui, että silmät olivat kuin peuralla ajovaloissa. Äiti yritti puhua niitä näitä saadakseen huomioni muualle, mutta sanat menivät ohi korvien.

Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen meidät kutsuttiin takahuoneeseen. Koira oli tässä vaiheessa vielä taju kankaalla. Lääkäri esitteli meille röntgenkuvat ja ongelmien syyn. Lonkat eivät olisi kuulemma voineet olla enää huonommassa kunnossa. Ne olivat kuulema jo syntyjään olleet huonot ja nyt niihin oli kehittynyt jo nivelrikkoa. Nivelissä ei ollut minkäänlaista nivelkuppia ja yhden irti luiskahtamisen sattuessa olisi lopetuspiikin paikka. Sitä ei voisi enää korjata. Uutiset olivat järkyttäviä ja niin lopullisia. Lääkäri antoi ohjeita millä lonkat saataisiin pysymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Yksi niistä oli painon hallinta ja sanoinkin yrittäneeni laihduttaa koiraa kesästä asti, mutta tuloksia ei ollut tullut.

Uutiset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Myös kohdussa ja vatsaontelossa oli nestettä ja tilanne oli pitänyt tutkia ultralla. Luultavasti tulossa oli ainakin kohtutulehdus, mutta tulehdusarvot olivat vielä normaalit. Tilannetta pitäisi siis seurata. Koiralle aiottiin antaa heräte ja mukaan särkylääkeresepti. Lääkäri aikoi vielä varmuudeksi katsoa maksa-arvot, että miten hyvin koira kestäisi jatkuvaa särkylääkitystä. Menimme aulaan tätä odottamaan. Hetken päästä meidät kutsuttiin takaisin ja lääkäri kutsui meidät luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. Verikokeista olikin selvinnyt, että maksa-arvot olivat huippukorkeat. Se antoi viitteitä siitä, että koiralla olisi joku sisäelin kasvain. Luultavasti maksassa. Siitä johtui luultavasti myös koiran pyöreys. Hän suositteli vatsan avaamista ja tilanteen selvittämistä. Hän arpoi kuitenkin sitä, että kannattaako se, kun koiran lonkatkin ovat niin huonot. Jos kasvaimet olisivat levinneet, koiran annettaisiin nukkua ikiuneen leikkauspöydällä. Siinä vaiheessa rupesi jo polvia heikottamaan ja itku pääsi. Päätös koiran kohtalosta pitäisi kuulemma tehdä saman viikon aikana ja soittaa heille jo seuraavana aamuna.

DSC_1111

 

Näillä tiedoilla lähdettiin sitten kotiin ja hirvitti jo valmiiksi, miten kertoa asiasta lapsille. Loppupäivä menikin sitten sumussa ja hysteriassa. En osannut muuta kuin tarjota syliä, kun en itsekään ollut kunnossa. Minun pitäisi tehdä vielä raskas päätös. Miten pystyisin siihen tällä päällä ja paniikin määrällä ja samalla pitäisi vielä olla vahva ja rauhoittava tuki lapsille. Samaan aikaan tajusin sen, etten selviäisi siitä jos joku läheisistä kuolisi. Nytkin olin jo lähellä totaali romahdusta vaikka kyse oli koirasta. Seuraavana päivänä lähdin urheasti töihin, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt olla soittamassa eläinlääkärille päätöksestäni. Itkusta ei tullut loppua ja tein työt vaivoin. Kun olin siirtymässä seuraavaan paikkaan tein käännöksen ja meninkin terveyskeskukseen. Tuntien odottelun jälkeen sain akuuttivastaanoton puhelinnumeron, soittopyynnön mielenterveyshoitajalleni ja seuraavan päivän sairaslomaa. Sairasloman syynä paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaukset. Mieleen hiipivät taas vanhat pelkoni lasten menettämisestä ja muut katastrofiajatukset. Tiesin, että olin huonossa jamassa. Opamoxia en kuitenkaan uskaltanut ottaa, koska halusin ajatella skarpisti tehdäkseni järkeviä päätöksiä koiran suhteen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ottaa.

Hoitaja soitti minulle ja järjesti minulle keskusteluajan vähän lähemmäksi ja käski ottamaan opamoxia ja aloittamaan tarvittaessa Olanzapiinin. Tämä siksi koska minulla on vasta puolitettu Risperdal, joka myös saattoi saada pelot suurempiin mittoihin. Lääkettä pudotettiin minulla sen takia, koska prolaktiinihormoni arvoni olivat nousseet pilviin ja sain siksi myös lähetteen pään magneetti kuviin. Siitäpä kirjoitan sitten enemmän joskus myöhemmin. Soiton jälkeen luin työnantajani tiedoista että F koodilla olevia sairaslomia ei korvattaisi. Eli mielenterveysongelmia ei siis hyväksytty. Jouduin siis maksamaan päivystysmaksun ja lisäksi en saanut sairaslomapäivältä palkkaa. Viisaampi olisi siis ollut jäädä vain pois ilman mitään sairausloma todistusta. Voi herranjestas! Ja rahatilanne kun on vielä muutenkin epätoivoinen.

Eläinlääkärille soitossa kävi kuitenkin niin että koiralle sovittiin vielä lisätutkimuksia ja sain näin lopulliselle päätökselle lisäaikaa. Nyt vaan ongelmana on se, että koira ei edelleenkään syö, joten joudun tänään soittamaan uudelleen ja ruinaamaan tutkimusaikaa aikaisemmaksi. Muuten se olisi vasta torstaina. Olen jo hiukan rauhoittunut ja totutellut siihen ajatukseen, että pian tuo varjo ei minua enää seuraakaan, enkä ole enää niin hysteerinen. Onneksi olen saanut nyt muutaman päivän lisää sen kanssa. Lapset ovat vaan ylioptimistisia, eivätkä he huomaa kuinka huonosti koira voi. Minun pitää pysyä koossa heitä varten. Itseäni jaksaa taas ihmetyttää, miten huonosti kestän elämän vastoinkäymisiä. Jos menetän jonkun läheisen, niin selviänkö itsekään siitä hengissä. Miten hajoan heti jos arki järkkyy? Saako päätäni enää koskaan kuntoon… Toivottakaa onnea tämän viikon koitokseen. Erä kaksi.

-Mira

Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

IMG_2986

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

IMG_2994

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

IMG_2991

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira

 

Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Hyväksytty omituisuuksineen

Juhannus on nyt juhlittu perinteisissä merkeissä sukulaisten kanssa mökkeillen. Aina hermostuttaa etukäteen isoon ihmisporukkaan meno ja varsinkin näin alakuloisena olen tavallistakin epäsosiaalisempi. Kaiken lisäksi olen vielä mukavuuden haluinen hienohelma, joten elämä itikoiden keskellä ja ulkohuussin varassa oleminen ei ole minulle ”luonnollinen” olotila. Jännitin kuitenkin aivan turhaan. Vaikka olin oma hiljainen ja vetäytyvä itseni, niin minua ei ahdistanut vaan tykkäsin olla ihmisten keskellä. Mieltä piristi kummasti kuunnella vaan toisten höpinöitä ja nauraakin sai makeasti. Sillä hetkellä ei ollut huolta huomisesta vaan minulla oli hyvä olla.

Sain myös ilokseni taas huomata että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kukaan ei katso minua kieroon oman erilaisuuteni takia. Huomaan kyllä, että jarruttelen paljon enkä oikein ole näyttänyt oikeaa itseäni sukulaisille vieläkään. Mielialan vaihtelujeni takia, olen oppinut häpeämään itseäni ja kahtaa eri puoltani. Suojamuuri on yllättävän korkea. Varsinkin riehakasta itseäni olen joutunut aina jarruttelemaan, etten möläytä puhua mitä sylki suuhun tuo. Siksipä moni ei tiedäkään minussa tätä puolta olevankaan. Suurin osa pitääkin minua erittäinkin tasapainoisena ihmisenä, tai niin ainakin oletan. Kaikki ovat tottuneet siihen, etten lähde esimerkiksi isolla porukalla saunaan, vaan käyn mieluummin yksin tai lasten kanssa. Kukaan ei enää houkuttele minua siihen väkisin niin kuin alkuaikoina. Nyt minun epänormaaliuteni on toisille normaalia. Taustalla tähän käyttäytymiseen on haavoittunut itsetuntoni, jota kovasti vielä työstän vaikka olen jo päälle nelikymppinen. Uskon kuitenkin edelleen, että joskus siitä vielä toivun. Peli ei ole menetetty. Jo tunne siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on, on ensiaskel. Kiitos siitä sukulaisille ja ystäville. Saan toipua rauhassa ja omaan tahtiini.

gqas4514.jpg

Toinen asia, mikä minua näin juhannuksen jälkeen on mietityttänyt on pelkojeni hälveneminen. Enää pelkoni siitä, että lapsille sattuisi jotain ei ole enää niin voimakas. Uskon että lääkkeet ovat saaneet pehmennettyä nämäkin kulmat. Onneksi sain apua oikeaan aikaan kun nyt lapseni alkavatkin jo ottaa etäisyyttä äidistä ja elää omaa elämäänsä. Saattelin toisen lapsistani junalle, viikon kestävälle matkalle ja omasta mielestäni huolehdin ihan normaalisti niin kuin äidin kuuluu tehdä. Lapsen mielestä huolehdin edelleenkin liikaa. Tottakai jännitän ja ikävöin, mutta enää se ei ole niin hysteeristä kuin on pahimmillaan ollut. Äitinä oma lapsi on koko ajan mielessä, mutta huoli ei ole enää niin suurta että apuun tarvitsisi ottaa Opamoxia. Ainakin tällä hetkellä tilanne on tämä. Tulevasta en tiedä ja ehkä parempi niin. Päivä kerrallaan.

Lapset on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja luonnollisesti aikoina, joina olen ahdistukseen taipuvainen niin eniten ahdistaa huoli lapsista. Ihme että kaiken sekoilun keskellä heistä on kasvanut noin hyviä ihmisiä. Minulla on ollut monessa suhteessa onnea matkassa. Nyt on aika antaa lapsille siivet ja oppia hyväksymään se, etteivät he tarvitsekaan minua enää niin paljon. Paras siis antaa olla lääkityksen kunnossa, että uskallan antaa heidän katsella maailmaa. He ovat aina hyväksyneet minut tällaisena kuin olen, kun eivät ole tietenkään paremmasta tienneetkään. Sukulaiset ja ystävät ovat mukautuneet siihen ajan saatossa. Ja jos tarkemmin ajatellaan niin en minä ehkä niin erilainen olekaan. Tämäkin sairaus saattaa pysyä melko hyvin piilossa ja se onkin monelle tutulle tullut yllätyksenä. Tämän taudin kanssa siis pystyy elämään suht tavallista elämää. Sairaus kulkee kuitenkin vierellä ja se pitää ottaa aina huomioon. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä että ei pystyisi samaan kuin muutkin, omat pikku omituisuudet huomioon ottaen. Se ei tee meistä loppujen lopuksi erilaisia vaan erikoisia. Spesiaaleja.

-Mira

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus