10 keinoa selviytyä arjesta

Jotta kaksisuuntaisuuden kanssa oppii elämään, pitää sairaus hyväksyä osaksi itseään. Sen jälkeen alkaa pitkään kestävä tutustuminen itseensä ja oireisiinsa. Mikä helpottaa ja mikä vaikeuttaa tilannetta? Olen seuraavaksi koonnut 10 keinoa, jotka ovat auttaneet minua selviytymään arjesta. Jokaisella nämä keinot ovat omanlaisiaan, vuosien itsetutkiskelun tuloksena syntyneitä. Minunkin keinoni varmasti vielä muokkautuvat vuosien saatossa, koska tämä on pitkä prosessi ja tilanteet muuttuvat. Olen vasta tutustumassa itseeni.

clock-1274699__340

1. Luo itsellesi säännöllinen arkirytmi

Tähän tavoitteeseen minulla on vielä pyrkimistä viikonloppuisin, mutta arkipäivinä päivän rutiinit ovat melko säännöllisiä. Säännöllisyyteen auttaa se, että herään aina aamuisin herättämään lapset kouluun. Lisäksi teen hyllytys töitä kolmena päivänä viikossa ja sinne on vain jaksettava polkea, vaikka olisi kuinka masentunut. Olen tunnollinen, joten sairaspäivälle jääminen pelkän väsymyksen vuoksi ei ole mahdollisuus. Lapset, heidän koulunkäyntinsä ja harrastuksensa rytmittävät arkea, enkä näin ollen pääse jumahtamaan sohvan pohjalle. Lisäksi koiran ja kanien hoitamiset pitävät puuhakkaana. Opiskelen myös ”etänä” ja se auttaa pysymään aktiivisena. Tärkeää minulle on myös mennä aina ajoissa nukkumaan, ettei tule yö kukkumisia, jotka nostattavat hypomaniaa. Siihen auttavat iltalääkkeet, tekeminen ja se, että on herännyt aikaisin aamulla. Mahdollisimman tylsä ja tasainen arki on minulle parhainta, sellainen joka ei vie yöunia. Viikonloppuisin en vielä pysy tässä rutiinissa vaan nukun puolille päivin ja valvon myöhälle iltaan. Se sallittakoon, koska ei ole vielä ainakaan vaikuttanut vointiini. Liian neuroottinen rutiinien seuraaminen voi olla myös pahasta.

stress-2902537__340

2. Vältä stressiä

Ennen kestin stressiä hyvin. Se oli yksi vahvuuksistani. Sain siitä vain uutta intoa lisää enkä musertunut sen alle. Kuitenkin mitä enemmän stressiä koin ja mitä pidemmälle sairauteni eteni sitä huonommaksi stressinsietokykyni tuli. Nykyään ahdistun tai masennun jo melko pienestäkin stressistä. Nyt yritän olla ottamatta stressiä turhista asioista. Olen löysentänyt täydellisyyden tavoitteluani ja olen armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen. Kun stressi nousee esimerkiksi opiskelujen vuoksi, niin masennun, sulkeudun itseeni ja yritän paeta todellisuutta. Lisäksi ahdistun ja pelot alkavat ottaa valtaa. Jos minulla on kiire koko ajan jonnekin, niin hypomania alkaa nostaa päätään. Olen innoissani ja teen enemmänkin kuin pitäisi ja projektit laajenevat holtittomasti. Varsinaisesti mitään en saa suoritettua loppuun, mutta intoa on ja ideoita. Eli molempiin suuntiin saattaa heilahdella, jos on stressiä liikaa. Olenkin nyt opetellut hidastamaan tahtia ja jos joku homma alkaa liikaa ahdistamaan niin annan suosiolla itseni levätä. Olen oppinut myös hidastamaan kävely nopeuttani, etten olisi niin hätäinen ja antaisi kiireen tarttua itseeni. En kerää itselleni mitään ylimääräisiä hommia tai vastuutehtäviä ja opinnotkin suoritan sitä mukaa kuin vointi antaa periksi. On ollut kova paikka hyväksyä se, ettei pystykään enää siihen mihin on joskus pystynyt. Juhlien järjestämisestä innostun välillä liikaakin ja olen pakottanut nyt itseni menemään sieltä mistä aita on matalin. Koska leipominen aiheuttaa minulle paineita, niin sitten mennään eineksillä. Edelleen annan kuitenkin mopon karata käsistä varsinkin lasten juhlia järjestäessä. Sen seuraukset on vaan sitten kannettava.

pill-1884775__340

3. Muista ottaa lääkkeet

Silloin kun on pitkään hypomania tai tasainen kausi, sitä luulee vahvasti olevansa terve. Omaa diagnoosiakin alkaa epäilemään ja on sitä mieltä, että turhaanhan sitä näin vahvoja myrkkyjä syö, joista on vain kurjia sivuvaikutuksia. Silloin helposti jättää lääkkeet syömättä ja seuraukset saa sitten kokea nahoissaan. Tai sitten tekee niin kuin minä. Jättää tasaavan lääkkeen pois, jotta saisi nostettua itsensä masennuksen suosta ylös ja alkaisi lähentelemään hypomaniaa. Eipä aikaakaan, kun sitten ahdistus tulee masennuksen tilalle ja mennään taas ojasta allikkoon. Sitten on vielä unohtelut. Vaikka minulla on dosetti ja hälytys puhelimessa iltalääkkeen otolle, olen varsinkin masennuskausina niin väsynyt, etten jaksa heti nousta ottamaan lääkettä ja sittenpä se unohtuu. Jos tämä tasaava iltalääke jää ottamatta neljänä päivänä peräkkäin niin pelot ja ahdistus palaavat tosi voimakkaina. Kestää taas useita päiviä, että tilanteen saa korjattua. Niinpä jos hyvät lääkkeet on kerran löydetty, niin niitä parane unohtaa ottaa.

walk-2635038__340

4. Liiku

Tätä tarkoitusta varten minulla oli hirveä hinku hankkia koira. En ole koskaan rakastanut liikuntaa eikä minulla masennuskausina ollut mitään syytä miksi liikkua. Lapsetkin olivat niin isoja, ettei minua enää kaivattu mukaan heidän leikkeihinsä tai niin ainakin uskottelin itselleni, että saisin vain jäädä makaamaan sohvalle. Kun koira tuli taloon en voinut enää uskotella itselleni, ettei minua enää tarvita. Koira tekee tarpeensa sisälle, jos sitä ei käytä lenkillä. Koira on pelkästään minun vastuulla ja minun on pakko nousta sohvalta ja käydä lenkillä säällä kuin säällä. Sitä kautta saa edes vähän liikuntaa, joka varmasti on auttanut minua toipumisessani. Raikas ulkoilma ja kevyt liikunta tekevät varmasti hyvää ihan jokaisella. Erityisesti sillä on kuitenkin todettu olevan hyötyä masentuneille ihmisille. Mutta totta puhuen silloin, jos on tosi pohjalla masennuksensa kanssa, ei vaan saa itseään liikkeelle, vaikka kuinka tietäisi sen olevan hyväksi itselle. Silloin on niin lamaantunut sekä fyysisesti että henkisesti. Silloin on oltava vain armollinen itselle eikä syyttää itseään vielä siitäkin, ettei huolehdi terveydestään liikunnan avulla. Olen kyllä kuullut myös sen, että rankka liikunta saattaa nostattaa maniaa, mutta olen niin laiska, ettei minulla tästä ole hirveästi kokemusta. Muistan kyllä sen, että silloin kun minulla oli syömishäiriö niin vein liikunnan aivan äärimmilleen. Silloin tavoitteena ei ollut oma hyvinvointi vaan itsensä satuttaminen. Mitä pahempi olo siitä tuli niin sen parempi. Nykyään koen liikunnan hyvänä taukona ja virkistävänä tekijänä, joka edistää niin mielenterveyttä kuin fyysistäkin terveyttä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

knowledge-1052010__340

5. Hanki tietoa sairaudestasi

Mitä enemmän tiedät sairaudestasi, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Moni asia saa selityksen ja pystyt hahmottamaan, mikä kuuluu sairauteen ja mikä on sinua itseäsi. Itse en ole saanut varsinaista psykoedukaatiota mutta olen hankkinut tietoa itsenäisesti. Hankin sitä jo oikeastaan ennen diagnoosianikin ja tiesin mikä minua vaivasi jo ennen kuin lääkäri sen myönsi.  Minua tiedon hankinta auttoi ymmärtämään, että on olemassa myös tiheäjaksoista sairautta ja sekamuotoisia jaksoja. Se on myös auttanut olemaan itselleni armollinen. En olekaan ehkä täydellinen epäonnistuja vaan osa vaikeuksista on myös johtunut sairaudesta. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa sairauden piikkiin.  Tieto sairauden vaiheista auttaa myös ennakoimaan tilanteita ja ymmärtämään mikä auttaa mihinkin tilanteeseen.

people-1492052__340

6. Opi tunnistamaan ensioireet

Tämä saattaa kestää pitkäänkin. Nopeammin pääsee ensioireiden jäljille, kun tutustuu tietoon mitä sairaudesta on kirjoitettu. Esimerkiksi minä en tiennyt, että ärtyneisyys on yksi oireista. Kannattaa itseään tutkiskelemalla selvittää, mikä ennakoi masennusta tai maniaa. Itsellä masennusta lähestyttäessä unen määrä lisääntyy huomattavasti, koko ajan nukuttaa ja aamuisin alkaa olla tosi vaikeaa nousta ylös. Alan tuijotella tyhjyyteen apaattisena enkä jaksa meikata, jonka seurauksena en myös lähde minnekään. Aivot käy ikään kuin tyhjäkäynnillä. Hypomanian lähestyessä alan valvoa pitempään, olen ärtyisämpi ja erityisen herkkä äänille. En kestä melun sekamelskaa ollenkaan. Myös askeleeni nopeutuvat ja keskittymiskykyni alkaa olla lähellä nollaa. Kun tunnistan ensioireita osaan valmistautua paremmin tulevaan ainakin henkisesti ja hakea tietysti apua tarvittaessa. Hypomaniassa yritän vähentää ärsykkeitä ja masennuksessa lisätä niitä.

write-593333__340

7. Laadi hoitosuunnitelma

Varaudu etukäteen siihen, miten toimia, kun et enää pärjää ilman apuja. Apuun voi pyytää myös läheisiä, jotka saattavat huomata tilasi paremmin kuin sinä itse. Itselläni on ahdistuksen varalle olemassa Opamox pillerit ja jos tuntuu, että lääkkeet ei riitä tai toimi, niin voin soittaa hoitajalle, joka pyytää lääkäriä katsomaan lääkeannostukset uudestaan. Tarvittaessa varataan lääkäriaikaa, jos lääkkeitä joutuu kokonaan muuttamaan. Tottakai viikonloppuisin pitää mennä päivystykseen jos tilanne käy vaikeaksi. Sanomaton sopimus on myös se, että tiedän tarvittaessa saavani apua ainakin vanhemmiltani, jos tarvitsen kyyditystä tai lapsenvahtia. Itsekseni en mene kuitenkaan lääkkeitä muuttelemaan, se on liian riskaabelia. Läheisiäni voisin käyttää enemmänkin apunani, mutta mielestäni olen tähän mennessä pystynyt hyvin arvioimaan tilannetta itsekin. Minulla on vielä kerran kuussa keskusteluaika hoitajan kanssa, jossa voidaan näitä asioita puida.

barrel-52934__340

8. Valitse mieluummin päihteettömyys

Monen psyykelääkkeen kanssa alkoholi ei käy ollenkaan ja varsinkin manian kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Terveydellään ei kannata leikkiä. Humalahakuisessa juomisessa myös tärkeä vuorokausirytmi heittää härän pyllyä. Tiedän, että mania aiheuttaa myös sitä, että tekee mieli käyttää päihteitä enemmänkin ja siksi ehkä olisi parempi kieltäytyä niistä kokonaan. Itse en kuitenkaan ole tähän vielä pystynyt, vaan käytän alkoholia kohtuudella. Jos mopo karkaa käsistä niin helposti myös hypomania alkaa nostaa päätään. Alkoholi ruokkii maniaa ja mania houkuttelee alkoholia. Melkoinen kierre siis, mutta mielestäni jokainen löytää oman tyylinsä ja tasapainottelee parhaansa mukaan tämänkin asian kanssa.

sunset-4107428__340

9. Löydä keinot joilla rauhoittua tai aktivoitua

Tämä on ollut minulle erityisen vaikeaa vuosien varrella ja vieläkin on työmaata jäljellä. Sen olen huomannut, että minulle ei käy mitkään mindfulnessit ja meditaatiot vaikka ne monelle ovatkin oiva apu. Kannatan vahvasti näitä menetelmiä niille, joille ne sopivat. Itselläni ongelmaksi koituu keskittymiskyvyn puute ja mindfulnessia olenkin kokeillut vain jonkinlaisessa hypomanian tilassa. Pitäisi joskus kokeilla uudestaan silloin kun on tasainen tilanne. Toivoa ei siis ole vielä menetetty. Parhaiten minulla toimii esimerkiksi joogan tyyliset liikkeet. Liikkeeseen on paljon helpompi keskittyä silloin kun mieli laukkaa hulluna. Kun joutuu keskittymään täysillä siihen mitä tekee, niin mielikin tyhjenee tehokkaasti. Tehokas apu myös tähän mielen laukkaamiseen on ystävien kanssa rupattelu. Se vie huomion pois peloilta ja joskus myös kivulta. Masennuksessa hyvä aktivointikeino on tuo koiran kanssa lenkkeily. Kun pakottaa itsensä liikkeelle niin se hiukan piristää ainakin hetkellisesti. Televisiota käytän niin ajatuksen juoksun turruttamiseen kuin masentuneen mielen aktivoimiseen.

love-2055372__340

10. Pidä huolta hyvistä ihmissuhteista

Hyvistä ihmissuhteista kannattaa pitää huolta, vaikka se masennuksen kourissa onkin mahdotonta. Minulla on niin ymmärtäväisiä ystäviä, että he tietävät tämän ongelman, epäsosialisuuteni ja kyvyttömyyteni pitää yhteyttä yllä. He ymmärtävät sen eivätkä loukkaannu siitä, jos minä en ota yhteyttä. Ystävyys pysyy silti. Ystäville ja läheisille kannattaa olla avoin, niin paikalle jäävät varmasti ne harvat ja parhaimmat ystävät. Minulla on vähän ystäviä, mutta niitä on siunaantunut myös lasten isän puolen suvustakin. Ei se lukumäärä vaan se laatu. Myös vertaissuhteita kannattaa vaalia ja antaa myös eikä vain ottaa. He antavat taas erilaista näkökulmaa ja tiedon siitä, ettei itse ole ainoa ”erilainen”. Huonot ja jopa vahingolliset ihmissuhteet pitää lopettaa eikä vain roikkua niissä yksinäisyyden pelossaan. Vierellään kannattaa pitää vain niitä ihmisiä, jotka eivät paina sinua alaspäin ja saa sairautta pahenemaan. Hyvät ihmissuhteet taas tukevat ja ovat olemassa silloinkin, kun kaikesta huolimatta tunnet itsesi välillä todella yksinäiseksi.

 

Mitkä on sinun keinot selviytyä kaksisuuntaisuuden kanssa? Käy rohkeasti kommentoimassa ja jos haluat auttaa meitä kehittämään blogia niin käy antamassa palautetta. Olisimme siitä erittäin kiittollisia.

Ensi maanantaihin!

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Minun merkitykseni

TEKSTI KIRJOITETTU V. 2004

Mikä energia, mikä motiivi pistää minua tätä tekstiä suoltamaan! Kuka se on se henki hermostossani? Millainen kaikkeuden alkuvoima tässä paperilla virtaa? Mikä ikuisuus tässä hetkessä pieniä sanoja, suuria sanoja, ajatuksen aihioita tässä vaunussa kuljettaa?

cormorant-878147_1920
Great cormorant, Merimetso ( Phalacrocorax carbo ) ,Kuva Marcel Langthim, Pixabay

Kenelle näitä tuotan tuolta tyhjyyden takaa, sinisenmustasta syvyydestä tai kullankeltaisesta korkeudesta? Tarttuuko tuuli käteen, vai maan pyörövoimako supistelee käteni jänteitä ja lihaksia? Mikä on tämä kuka? Kenen äänellä se on tullut tänne puhumaan? Kenelle tämä on tarkoitettu? Turhaanko helisee tämä vuoripuro? Jos ei sitä kukaan kuule, jos ei sitä kukaan näe? Niillekö kirjoitan, joiden silmut eivät ole vielä avautuneet kevään kirkkaudessa?

Mutta, että se voisi tapahtua, jos joku valonsäde siihen tarttuu.

Lähteköön siis valo tästä kynästä, tästä kädestä, näistä silmistä sinun silmiesi lukea! Sinun nähdä kasvot, joita en itse näe.

 

Kai muistiinpanoilla on joku kriittinen massa, jonka jälkeen ne alkavat tiivistyä kirjaksi niin kuin vesi lumihiutaleeksi talvipakkasella?

Sää oli mitä parhain

kapusi puuhun varhain

iso musta lintu kaapuineen

Kahleeton, vapaa

mutta painava ja raskas,

häkkiä ei koskaan nähnytkään.

Paljon se oli syönyt,

siipensä lyönyt

satoi sulkia valtoimenaan.

Sellainen lintu se on;

selvähän se, näin kertoivat pikkulinnut.

Mutta tiesivätkö mistä se oli siipeensä saanut?

Ei tuo piitannut tirskunnoista,

odotti hetken. Sitten lauloi äänellään ja

kevät tuli kuukautta aiemmin.

Kesä kesti kaiken.

Syksy ei raaskinut pudottaa lehtiä puista.

En siitä muuta muista.

Katso, kaikki ovat Ihmisiä, vaikkeivät he tietäisikään, että ovat ikuisuuden lapsia.

Oletko lukenut korvien puhetta, tarkkaillut silmien sanoja, kasvojen lauseita, käsien merkkejä? Oletko lukutaitoinen? Entä maan hiljaisuutta. Oletko kuunnellut, miten se yöllä ääneti vääntää halki kaikkeuksien? Oletko lukenut ajan käyntiä luonasi ja nähnyt ne rypyt, jotka kuluvat takaisin kasvoillesi.

Tyhjästä tyhjään olen kokeillut käsilläni ja tuntenut kaiken, mikä on siinä välissä.

<>

Auringon työ on torjua yö! Omalla valollaan vilkuttaa niille, jotka yössä nilkuttaa:

Hei! Tällä minäkin olen.

— Jouni K.
( Kirjoitettu 17.9.2004 . Allaoleva ’käsimerkki’-video on tehty 5.4.2019 )

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Merkitysten äärellä

Olen lapsesta saakka kokenut olevani enemmän henkeä kuin ruumista. Sairaus teki minusta puoliväkisin vielä enemmän hengellisen. Ruumis miltei menetti merkityksensä, kun sisäisyys otti vallan minussa. Ruumis oli epäoleellinen, pelkkä kuori, hidastava painolasti. Se oli hengen kahle, joka ei kuitenkaan täysin kahlinnut. Sisäinen elämäni ryöpsähteli kuohuna, jota ruumiini paperinohuet seinämät hädin tuskin pitivät sisällään.

Yhä vieläkin elämäni on kahtia jakautunut. Yhtäällä kuohuu fyysinen maailma, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään sen selkeämpi todellisuuteni – vai epätodellisuuteni? Kumpaan lopulta kuulun? En osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni.

Olen rakastanut elämää ja samanaikaisesti kaivannut kuolemaa, mutta kuoleminen on osoittautunut vaikeaksi. En osaa vielä. Kukaties tarvitaan kokonainen elämä, jotta oppisi kuolemaan?

Kuva: Johanna Karelahti

Olen joskus ajatellut elämäni merkityksen kaikkialliseksi, yli järjen käyväksi. En juuri mitenkään ole kyennyt – enkä ehkä vieläkään kykene – ennakoimaan itseäni; viuhuvana pyörremyrskynä olen syöksynyt halki maailmojen, ja kokenut kaiken muuttuneen jäljiltäni. Onko niin? Suuruusharhojen vallassa olen kulkenut kuin kuningatar, kuin puolijumala elämääni läpi. Mitä olisi maailma ilman minua, ilman ainutkertaisuuttani?

Olen joka hetki aivan uusi, vastasyntynyt, kirkas; aina yhtä hämmästynyt mutta aina uudella tavalla. Joka hetki suuni vääntyy närkästyneeseen syntymäitkuun: yhä täällä! Eikö täältä pääse koskaan pois? Ja joka hetki sitä seuraa lohdullinen hymy: ei – vielä…

Kuva: Johanna Karelahti

Miten elää onnistunut elämä? Voiko elämä onnistua tai olla onnistumatta?

Onko sairaus epäonnistunutta elämää? Vaikka olisikin, virheet tekevät kuvasta mielenkiintoisemman. Lukemattomista kompastumisista voikin kasvaa tanssi. Ja vieläkin kiintoisampaa: on mahdollista epäonnistua paremmin, tehdä parempia, kehittävämpiä virheitä; lähestyä asymptoottisesti oikeita vastauksia etääntymisen sijaan; lähestyä, ja kenties vielä kohdatakin. Eksyn, horjahtelen, ja saatan lähes vahingossa löytää epätäydellisyyden kudoksen läpi kangastelevaa täydellisyyttä. Saan ehkä viivähtää hetken sen äärellä – ja sitten tanssi jatkuu.

Elämä voi olla välillä aivan hirveää, mutta kaikessa hirveydessäänkin se on loputtoman kiehtovaa. Janoan kuolemaa, mutta elämänjanoni on vielä vahvempi; jalanpohjat verilläkään en kykene jättämään tätä merkillistä tanssilattiaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Mitä yhden ihmisen elämä lopulta merkitsee?

Maailma ei ole jälkeemme sama kuin ennen, mutta toisaalta maailman ennallaanolemattomuutta on vaikea huomata; maailma on lukemattomien ennallaanolemattomuuksien jatkumo, ja näennäisestä yksilöllisyydestämme huolimatta olemme kaikki toistemme liki yhteneviä kopioita, miljoona, miljardi, yli kuusi miljardia peilikuvaa, jotka virtaavat kuohuen osaksi unohduksen pohjatonta merta. Miten säilyttää mielenrauha tämän äärellä?

Tahdoinpa tai en, en ole keskellä, vaan tanssin sivussa, ja hurjinkin huutoni kilpistyy muun olemassaolemisen kohinaan, eikä kuolemani ole kuin yksittäinen lammikkoon iskeytyvä sadepisara, keveiden aaltojen laajeneva kehäkuvio miljoonien samanlaisten pisaranjälkien kera, eikä mikään, mitä teen, ole erityisen merkitsevää, eikä mikään ole kuitenkaan merkityksetöntä. Unohtumattomuus on pelottavaa, en käytä oikeutta siihen. Pisaranjäljet tasoittuvat.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuitenkin: kuolema, saat vielä odottaa minua, rakas kuolema. Olen vielä liian utelias kuollakseni, liian elossa vaipuakseni sinuun, rakas kuolema. Elämä, mitä sinä versot minussa? Mitä salaisuuksia avaat päivä päivältä? Mitä sellaista, mitä en vielä tiedä?

Hengitän sinua, rakas elämä. Saat näyttää minulle salaisuutesi niin pitkälle kuin jaksan kulkea, oi elämä; haluan nähdä, miten tämä jatkuu.

Johanna K

Minun päätökseni

Elämän merkitys on joskus kateissa. Se on piilossa huonon itsetunnon ja arvottomuuden takana. Nämä tunteet hallitsevat elämääni aika ajoin. Meiltä odotetaan monia asioita. Elämässäni nämä asiat eivät kohtaa, joten koen huonommuuden tunnetta. Koetan kuitenkin muistaa, että elämääni eivät tee merkitykselliseksi työ, asuntolaina tai vakaa taloudellinen tilanne. Määrittelen aivan itse mikä minulle on merkityksellistä tässä elämässä.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joiden avulla koen, että elämälläni on merkitys. En koe, että minulla olisi joku rooli tai tehtävä joka minun tulee täyttää. Uskon, että olemme kaikki täällä itseämme varten. Minä olen se jonka tulisi rakentaa tästä elämästä mieluinen ja juuri minulle sopiva. Oikeanlaiset ihmissuhteet, turvallinen koti ja haaveet sekä toiveet tuovat merkitystä elämääni.

Minulle on tärkeää, että on päämääriä ja unelmia. Ilman niitä olen hukassa. Tässä elämäntilanteessa koen välttämättömyydeksi sen, että minulla on suunta johon edetä. Koen huonommuuden tunnetta saamattomuudestani. Joidenkin mielestä olen saavuttanut paljon, omasta mielestäni en lähes mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeää löytää se ”oma juttu”. Uskon, että se auttaisi tuomaan merkitystä elämääni.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on muuttanut elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. Se on tuonut mukanaan suuria elämän suunnan muutoksia, joista en ole niin onnellinen. Toisaalta se on rikastuttanut ajatus- ja arvomaailmaani valtavasti. En ole se enää se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani.

Tämä sairaus tuo omat haasteensa kun puhutaan elämän merkityksellisyydestä. Masennuskausina ei mikään tunnu miltään ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Tällöin merkitystä ei ole ja elämä on raskas päämäärätön vaellus, jolla ei ole loppua. Kun masennus alkaa helpottaa, on kova työ rakentaa kaikki uudestaan. Etsiä elämälle päämäärä, oppia arki ilman masennusta ja löytää merkityksellisyys olemassaololle.

Merkitys elämälle voi löytyä yllättävistä ja pienistä asioista. Kaiken ei tarvitse olla suurta ollakseen vaikuttavaa. Pitäisi itsekin oppia huomaamaan paremmin noita huomaamattomampia asioita elämässä ja antaa niille arvoa. Pienikin askel on askel.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Mikä tuo sinun elämääsi merkitystä? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus