Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

IMG_2986

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

IMG_2994

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

IMG_2991

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira

 

Mainokset

Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Entäs lapseni?

Kun mielenterveysongelmat kohtaavat ihmistä myös läheiset saavat siitä osansa. Minua on paljon mietityttänyt se paljonko vahinkoa olen kylvänyt ympärilleni, rypiessäni ongelmissani. Pään sisäinen maailmani on ollut sekavaa kaaosta. Onko se näyttäytynyt myös päällepäin? Varsinkin näin äitienpäivän jälkimainingeissa mietin myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini? Ovatko he kärsineet äidin sairastaessa niin fyysistä kuin henkistäkin sairautta? Siitä minä olen ainakin useita kertoja itseäni syyttänyt. Lisäksi kalvaa pelko näiden sairauksien periytyvyydestä, olenko ollut edes oikeutettu tekemään lapsia. Puolustuksekseni voin sanoa sen, etten tiennyt lapsia saadessani sairastavani. Entäs läheiseni, minkä taakan olen heidän niskaansa asettanut? Olen jättänyt asioita hoitamatta ja jättäytynyt monesti potilaan tai uhrin rooliin.

Läheiseni ovat varmasti kuormittuneet, kun olen heille vuolaasti valitellut milloin mistäkin asiasta. Olen myös ollut välinpitämätön, enkä ole pystynyt pitämään yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Olen myös joutunut pyytämään apua selvitäkseni arjen haasteista. Varsinkin lasten isä on joutunut kantamaan isoimman taakan. Hän on pitänyt arjen pyörimässä, vaikka ei olisi aina itsekään jaksanut. Hän on myös saanut nähdä läheltä mielialan vaihteluni, äkkipikaisuuteni tai flegmaattisuuteni. Hänen on pitänyt ottaa vastaan kaikki se ryöppy mitä olen suustani päästänyt. Olen osannut olla tosi ilkeä ja itsekäs enkä ole arvostanut hänen apuaan. Ainakin käytännön arjen askareissa olen saanut paljon tukea, henkinen tuki onkin sitten jo paljon vaikeampi juttu. Kukin läheinen on varmasti saanut osansa tästä ongelmatapauksesta, mutta suurin huoli minulla on kuitenkin lapsista.

Olen miettinyt paljon sitä, miten sairauteni on näyttäytynyt lapsille. Olen ollut ärtynyt ja herkkä äänille hypomanian lähestyessä. Masentuneena en ole taas saanut mitään kotitöitä tehtyä, kun olen ollut niin lamautunut. Myös lasten on ollut vaikea saada minulta huomiota silloin kun olen ollut pohjalla. Äiti sanaa on pitänyt hokea monta kertaa, ennen kuin olen herännyt horroksestani. Olen kertonut rehellisesti sairaudestani lapsilleni ja he ovat olleet ihmeissään siitä, että minulla sellainen on. Ainoa oire minkä he tunnistavat on se, että äiti on välillä tosi väsynyt.

Ilmeisesti olen saanut hyvin peiteltyä oireeni ja hoitanut kuitenkin ne tärkeimmät tehtävät.

Toinen vaihtoehto on se, että lapset ovat aina nähneet minut tällaisena ja heidän mielestään tämä on normaalia. Todennäköisin syy on kuitenkin se, että olen onnistunut vetämään äitiyden ”roolia” ja ymmärtänyt hakea apua jo aikaisessa vaiheessa, ennen kuin tilanne on päässyt niin pahaksi, että se olisi vaikuttanut lapsiin. Myös toinen, terve vanhempi on ollut tärkeässä roolissa. Minulla on siis ollut tuuria, että kaikki on mennyt näin hyvin. Tärkein päätös on ollut se, että hain aktiivisesti apua oirehtiessani, juuri lasten takia. Tiesin, että jotain oli vialla ja halusin epätoivoisesti apua, jotta pystyisin olemaan hyvä äiti.

girl-3422711__340

Lapsilla on myös oikeus saada apua silloin kun vanhempi sairastaa. Minulle on myös tarjottu yhteistä perhe aikaa, jossa olisi kerrottu lapsille kaksisuuntaisuudesta yhdessä ammattilaisten kanssa. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun sain kerrottua itse lapsille asiasta. Minulla on jo teini ikäiset lapset ja kerroin heille vasta nyt, koska sain diagnoosinkin vasta näin myöhään. Masennuksesta olisin kyllä voinut kertoa jo aikaisemminkin. Muistan kuitenkin selittäneeni ärtyisyyttäni ja väsymystäni sillä että minulla on sairaus eikä oireeni johdu mitenkään lapsista. Se tuntui riittävän sillä hetkellä. Pienempää nämä sepustukset eivät jaksaneet edes kiinnostaa vaan hän vain jatkoi leikkiä normaalisti. Olen annostellut tietoa aina vähän kerrallaan ikätason mukaan. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, ettei selityksiä enää tarvita.

Olen ollut turhaan huolissani ja pelännyt olevani huono äiti.

Lapsistani on kasvanut tasapainoisia nuoria ja suuri kiitos siitä kuuluu hyvälle tukiverkostolle. Tiedän sen, että tämäkin tauti on usein perinnöllinen, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa usein jokin ulkoinenkin tekijä. Tällä hetkellä kai tärkein tavoitteeni on jatkaa tasapainoisen lapsuuden luomista lapsilleni niin hyvin, kuin nyt itse asioiden kulkuun voin vaikuttaa. Oman hoitotasapainon ylläpitäminen on tärkeä osa sitä. Kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja elämässä tulee välillä lokaa niskaan ihan olan takaa. Jospa vain saisin kasvatettua lapsistani sellaisia, että he selviävät niistä. Minulla on ainakin vahva usko siihen, että ainakin sairauteni suhteen kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja osaan jo hakea apua ajoissa, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös periytyvyyden prosenttiluku on pieni, joten siitäkään tuskin tarvitsee olla huolissaan. Haluaisin myös kuulla teidän kokemuksianne siitä erityisesti, miten vanhemman sairaus on vaikuttanut lapsiin vai onko se vaikuttanut ollenkaan? Miten olette kertoneet lapsille asiasta ja onko siinä tarvittu ammattilaisten tukea? Miten läheiset ihmissuhteet ovat reagoineet omaan oireiluusi vai oletko pitänyt kaiken salassa? Kommentoi rohkeasti. Olisi hauska vaihtaa ajatuksia.

-Mira

kuvat: Pixabay

 

10 keinoa selviytyä arjesta

Jotta kaksisuuntaisuuden kanssa oppii elämään, pitää sairaus hyväksyä osaksi itseään. Sen jälkeen alkaa pitkään kestävä tutustuminen itseensä ja oireisiinsa. Mikä helpottaa ja mikä vaikeuttaa tilannetta? Olen seuraavaksi koonnut 10 keinoa, jotka ovat auttaneet minua selviytymään arjesta. Jokaisella nämä keinot ovat omanlaisiaan, vuosien itsetutkiskelun tuloksena syntyneitä. Minunkin keinoni varmasti vielä muokkautuvat vuosien saatossa, koska tämä on pitkä prosessi ja tilanteet muuttuvat. Olen vasta tutustumassa itseeni.

clock-1274699__340

1. Luo itsellesi säännöllinen arkirytmi

Tähän tavoitteeseen minulla on vielä pyrkimistä viikonloppuisin, mutta arkipäivinä päivän rutiinit ovat melko säännöllisiä. Säännöllisyyteen auttaa se, että herään aina aamuisin herättämään lapset kouluun. Lisäksi teen hyllytys töitä kolmena päivänä viikossa ja sinne on vain jaksettava polkea, vaikka olisi kuinka masentunut. Olen tunnollinen, joten sairaspäivälle jääminen pelkän väsymyksen vuoksi ei ole mahdollisuus. Lapset, heidän koulunkäyntinsä ja harrastuksensa rytmittävät arkea, enkä näin ollen pääse jumahtamaan sohvan pohjalle. Lisäksi koiran ja kanien hoitamiset pitävät puuhakkaana. Opiskelen myös ”etänä” ja se auttaa pysymään aktiivisena. Tärkeää minulle on myös mennä aina ajoissa nukkumaan, ettei tule yö kukkumisia, jotka nostattavat hypomaniaa. Siihen auttavat iltalääkkeet, tekeminen ja se, että on herännyt aikaisin aamulla. Mahdollisimman tylsä ja tasainen arki on minulle parhainta, sellainen joka ei vie yöunia. Viikonloppuisin en vielä pysy tässä rutiinissa vaan nukun puolille päivin ja valvon myöhälle iltaan. Se sallittakoon, koska ei ole vielä ainakaan vaikuttanut vointiini. Liian neuroottinen rutiinien seuraaminen voi olla myös pahasta.

stress-2902537__340

2. Vältä stressiä

Ennen kestin stressiä hyvin. Se oli yksi vahvuuksistani. Sain siitä vain uutta intoa lisää enkä musertunut sen alle. Kuitenkin mitä enemmän stressiä koin ja mitä pidemmälle sairauteni eteni sitä huonommaksi stressinsietokykyni tuli. Nykyään ahdistun tai masennun jo melko pienestäkin stressistä. Nyt yritän olla ottamatta stressiä turhista asioista. Olen löysentänyt täydellisyyden tavoitteluani ja olen armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen. Kun stressi nousee esimerkiksi opiskelujen vuoksi, niin masennun, sulkeudun itseeni ja yritän paeta todellisuutta. Lisäksi ahdistun ja pelot alkavat ottaa valtaa. Jos minulla on kiire koko ajan jonnekin, niin hypomania alkaa nostaa päätään. Olen innoissani ja teen enemmänkin kuin pitäisi ja projektit laajenevat holtittomasti. Varsinaisesti mitään en saa suoritettua loppuun, mutta intoa on ja ideoita. Eli molempiin suuntiin saattaa heilahdella, jos on stressiä liikaa. Olenkin nyt opetellut hidastamaan tahtia ja jos joku homma alkaa liikaa ahdistamaan niin annan suosiolla itseni levätä. Olen oppinut myös hidastamaan kävely nopeuttani, etten olisi niin hätäinen ja antaisi kiireen tarttua itseeni. En kerää itselleni mitään ylimääräisiä hommia tai vastuutehtäviä ja opinnotkin suoritan sitä mukaa kuin vointi antaa periksi. On ollut kova paikka hyväksyä se, ettei pystykään enää siihen mihin on joskus pystynyt. Juhlien järjestämisestä innostun välillä liikaakin ja olen pakottanut nyt itseni menemään sieltä mistä aita on matalin. Koska leipominen aiheuttaa minulle paineita, niin sitten mennään eineksillä. Edelleen annan kuitenkin mopon karata käsistä varsinkin lasten juhlia järjestäessä. Sen seuraukset on vaan sitten kannettava.

pill-1884775__340

3. Muista ottaa lääkkeet

Silloin kun on pitkään hypomania tai tasainen kausi, sitä luulee vahvasti olevansa terve. Omaa diagnoosiakin alkaa epäilemään ja on sitä mieltä, että turhaanhan sitä näin vahvoja myrkkyjä syö, joista on vain kurjia sivuvaikutuksia. Silloin helposti jättää lääkkeet syömättä ja seuraukset saa sitten kokea nahoissaan. Tai sitten tekee niin kuin minä. Jättää tasaavan lääkkeen pois, jotta saisi nostettua itsensä masennuksen suosta ylös ja alkaisi lähentelemään hypomaniaa. Eipä aikaakaan, kun sitten ahdistus tulee masennuksen tilalle ja mennään taas ojasta allikkoon. Sitten on vielä unohtelut. Vaikka minulla on dosetti ja hälytys puhelimessa iltalääkkeen otolle, olen varsinkin masennuskausina niin väsynyt, etten jaksa heti nousta ottamaan lääkettä ja sittenpä se unohtuu. Jos tämä tasaava iltalääke jää ottamatta neljänä päivänä peräkkäin niin pelot ja ahdistus palaavat tosi voimakkaina. Kestää taas useita päiviä, että tilanteen saa korjattua. Niinpä jos hyvät lääkkeet on kerran löydetty, niin niitä parane unohtaa ottaa.

walk-2635038__340

4. Liiku

Tätä tarkoitusta varten minulla oli hirveä hinku hankkia koira. En ole koskaan rakastanut liikuntaa eikä minulla masennuskausina ollut mitään syytä miksi liikkua. Lapsetkin olivat niin isoja, ettei minua enää kaivattu mukaan heidän leikkeihinsä tai niin ainakin uskottelin itselleni, että saisin vain jäädä makaamaan sohvalle. Kun koira tuli taloon en voinut enää uskotella itselleni, ettei minua enää tarvita. Koira tekee tarpeensa sisälle, jos sitä ei käytä lenkillä. Koira on pelkästään minun vastuulla ja minun on pakko nousta sohvalta ja käydä lenkillä säällä kuin säällä. Sitä kautta saa edes vähän liikuntaa, joka varmasti on auttanut minua toipumisessani. Raikas ulkoilma ja kevyt liikunta tekevät varmasti hyvää ihan jokaisella. Erityisesti sillä on kuitenkin todettu olevan hyötyä masentuneille ihmisille. Mutta totta puhuen silloin, jos on tosi pohjalla masennuksensa kanssa, ei vaan saa itseään liikkeelle, vaikka kuinka tietäisi sen olevan hyväksi itselle. Silloin on niin lamaantunut sekä fyysisesti että henkisesti. Silloin on oltava vain armollinen itselle eikä syyttää itseään vielä siitäkin, ettei huolehdi terveydestään liikunnan avulla. Olen kyllä kuullut myös sen, että rankka liikunta saattaa nostattaa maniaa, mutta olen niin laiska, ettei minulla tästä ole hirveästi kokemusta. Muistan kyllä sen, että silloin kun minulla oli syömishäiriö niin vein liikunnan aivan äärimmilleen. Silloin tavoitteena ei ollut oma hyvinvointi vaan itsensä satuttaminen. Mitä pahempi olo siitä tuli niin sen parempi. Nykyään koen liikunnan hyvänä taukona ja virkistävänä tekijänä, joka edistää niin mielenterveyttä kuin fyysistäkin terveyttä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

knowledge-1052010__340

5. Hanki tietoa sairaudestasi

Mitä enemmän tiedät sairaudestasi, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Moni asia saa selityksen ja pystyt hahmottamaan, mikä kuuluu sairauteen ja mikä on sinua itseäsi. Itse en ole saanut varsinaista psykoedukaatiota mutta olen hankkinut tietoa itsenäisesti. Hankin sitä jo oikeastaan ennen diagnoosianikin ja tiesin mikä minua vaivasi jo ennen kuin lääkäri sen myönsi.  Minua tiedon hankinta auttoi ymmärtämään, että on olemassa myös tiheäjaksoista sairautta ja sekamuotoisia jaksoja. Se on myös auttanut olemaan itselleni armollinen. En olekaan ehkä täydellinen epäonnistuja vaan osa vaikeuksista on myös johtunut sairaudesta. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa sairauden piikkiin.  Tieto sairauden vaiheista auttaa myös ennakoimaan tilanteita ja ymmärtämään mikä auttaa mihinkin tilanteeseen.

people-1492052__340

6. Opi tunnistamaan ensioireet

Tämä saattaa kestää pitkäänkin. Nopeammin pääsee ensioireiden jäljille, kun tutustuu tietoon mitä sairaudesta on kirjoitettu. Esimerkiksi minä en tiennyt, että ärtyneisyys on yksi oireista. Kannattaa itseään tutkiskelemalla selvittää, mikä ennakoi masennusta tai maniaa. Itsellä masennusta lähestyttäessä unen määrä lisääntyy huomattavasti, koko ajan nukuttaa ja aamuisin alkaa olla tosi vaikeaa nousta ylös. Alan tuijotella tyhjyyteen apaattisena enkä jaksa meikata, jonka seurauksena en myös lähde minnekään. Aivot käy ikään kuin tyhjäkäynnillä. Hypomanian lähestyessä alan valvoa pitempään, olen ärtyisämpi ja erityisen herkkä äänille. En kestä melun sekamelskaa ollenkaan. Myös askeleeni nopeutuvat ja keskittymiskykyni alkaa olla lähellä nollaa. Kun tunnistan ensioireita osaan valmistautua paremmin tulevaan ainakin henkisesti ja hakea tietysti apua tarvittaessa. Hypomaniassa yritän vähentää ärsykkeitä ja masennuksessa lisätä niitä.

write-593333__340

7. Laadi hoitosuunnitelma

Varaudu etukäteen siihen, miten toimia, kun et enää pärjää ilman apuja. Apuun voi pyytää myös läheisiä, jotka saattavat huomata tilasi paremmin kuin sinä itse. Itselläni on ahdistuksen varalle olemassa Opamox pillerit ja jos tuntuu, että lääkkeet ei riitä tai toimi, niin voin soittaa hoitajalle, joka pyytää lääkäriä katsomaan lääkeannostukset uudestaan. Tarvittaessa varataan lääkäriaikaa, jos lääkkeitä joutuu kokonaan muuttamaan. Tottakai viikonloppuisin pitää mennä päivystykseen jos tilanne käy vaikeaksi. Sanomaton sopimus on myös se, että tiedän tarvittaessa saavani apua ainakin vanhemmiltani, jos tarvitsen kyyditystä tai lapsenvahtia. Itsekseni en mene kuitenkaan lääkkeitä muuttelemaan, se on liian riskaabelia. Läheisiäni voisin käyttää enemmänkin apunani, mutta mielestäni olen tähän mennessä pystynyt hyvin arvioimaan tilannetta itsekin. Minulla on vielä kerran kuussa keskusteluaika hoitajan kanssa, jossa voidaan näitä asioita puida.

barrel-52934__340

8. Valitse mieluummin päihteettömyys

Monen psyykelääkkeen kanssa alkoholi ei käy ollenkaan ja varsinkin manian kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Terveydellään ei kannata leikkiä. Humalahakuisessa juomisessa myös tärkeä vuorokausirytmi heittää härän pyllyä. Tiedän, että mania aiheuttaa myös sitä, että tekee mieli käyttää päihteitä enemmänkin ja siksi ehkä olisi parempi kieltäytyä niistä kokonaan. Itse en kuitenkaan ole tähän vielä pystynyt, vaan käytän alkoholia kohtuudella. Jos mopo karkaa käsistä niin helposti myös hypomania alkaa nostaa päätään. Alkoholi ruokkii maniaa ja mania houkuttelee alkoholia. Melkoinen kierre siis, mutta mielestäni jokainen löytää oman tyylinsä ja tasapainottelee parhaansa mukaan tämänkin asian kanssa.

sunset-4107428__340

9. Löydä keinot joilla rauhoittua tai aktivoitua

Tämä on ollut minulle erityisen vaikeaa vuosien varrella ja vieläkin on työmaata jäljellä. Sen olen huomannut, että minulle ei käy mitkään mindfulnessit ja meditaatiot vaikka ne monelle ovatkin oiva apu. Kannatan vahvasti näitä menetelmiä niille, joille ne sopivat. Itselläni ongelmaksi koituu keskittymiskyvyn puute ja mindfulnessia olenkin kokeillut vain jonkinlaisessa hypomanian tilassa. Pitäisi joskus kokeilla uudestaan silloin kun on tasainen tilanne. Toivoa ei siis ole vielä menetetty. Parhaiten minulla toimii esimerkiksi joogan tyyliset liikkeet. Liikkeeseen on paljon helpompi keskittyä silloin kun mieli laukkaa hulluna. Kun joutuu keskittymään täysillä siihen mitä tekee, niin mielikin tyhjenee tehokkaasti. Tehokas apu myös tähän mielen laukkaamiseen on ystävien kanssa rupattelu. Se vie huomion pois peloilta ja joskus myös kivulta. Masennuksessa hyvä aktivointikeino on tuo koiran kanssa lenkkeily. Kun pakottaa itsensä liikkeelle niin se hiukan piristää ainakin hetkellisesti. Televisiota käytän niin ajatuksen juoksun turruttamiseen kuin masentuneen mielen aktivoimiseen.

love-2055372__340

10. Pidä huolta hyvistä ihmissuhteista

Hyvistä ihmissuhteista kannattaa pitää huolta, vaikka se masennuksen kourissa onkin mahdotonta. Minulla on niin ymmärtäväisiä ystäviä, että he tietävät tämän ongelman, epäsosialisuuteni ja kyvyttömyyteni pitää yhteyttä yllä. He ymmärtävät sen eivätkä loukkaannu siitä, jos minä en ota yhteyttä. Ystävyys pysyy silti. Ystäville ja läheisille kannattaa olla avoin, niin paikalle jäävät varmasti ne harvat ja parhaimmat ystävät. Minulla on vähän ystäviä, mutta niitä on siunaantunut myös lasten isän puolen suvustakin. Ei se lukumäärä vaan se laatu. Myös vertaissuhteita kannattaa vaalia ja antaa myös eikä vain ottaa. He antavat taas erilaista näkökulmaa ja tiedon siitä, ettei itse ole ainoa ”erilainen”. Huonot ja jopa vahingolliset ihmissuhteet pitää lopettaa eikä vain roikkua niissä yksinäisyyden pelossaan. Vierellään kannattaa pitää vain niitä ihmisiä, jotka eivät paina sinua alaspäin ja saa sairautta pahenemaan. Hyvät ihmissuhteet taas tukevat ja ovat olemassa silloinkin, kun kaikesta huolimatta tunnet itsesi välillä todella yksinäiseksi.

 

Mitkä on sinun keinot selviytyä kaksisuuntaisuuden kanssa? Käy rohkeasti kommentoimassa ja jos haluat auttaa meitä kehittämään blogia niin käy antamassa palautetta. Olisimme siitä erittäin kiittollisia.

Ensi maanantaihin!

-Mira

kuvat: Pixabay

Lääkekokeiluista

Valitettavasti ei ole olemassa yhtä pelastavaa pilleriä, ei selkeää lääkettä, joka poistaisi kaksisuuntaisuuden niin että siitä voisi kokonaan parantua. Onni on, että siitä on kuitenkin mahdollista toipua. Oppia elämään oireiden kanssa ja niistä huolimatta mielekästä elämää. Tie on kuitenkin valitettavan usein kivinen ja pitkä, eikä kaikille valitettavasti tunnu löytyvän täydellistä ratkaisua. Jos lääke onkin hyvä, niin sivuoireet ovat kestämättömät. Lisäksi sairauteen tuntuu kuuluvan osana myös lääkevastaisuus. Varsinkin monet antipsykootit koetaan turruttaviksi. Varsinkin hypomanian hyvästä nosteesta on vaikea luopua.

Minun alkutaipaleeni lääkityksen saralla meni siis erilaisten masennuslääkkeiden parissa. Yleensä aina kierrokset nousi ja lopetin lääkkeet, kun tunsin parantuneeni. Sitten tietysti taas masennuin ja kierre oli valmis. Viimeisimpänä oli Voxra, jonka nuori sijaislääkäri ymmärsi lopettaa, kun kerroin koko tarinani. Kun kaksisuuntaisuus sitten vihdoin todettiin, sain Sertralin lääkkeen masennukseen ja Ketipinorin auttamaan nukkumisessa ja tasaamaan vauhtia, jota masennuslääkkeet saattoivat nostattaa. Melko pian Ketipinorin aloittamisen jälkeen heräilin aina öisin siihen, kun en saanut henkeä. Heräsin omaan korahdukseeni ja piti nousta istumaan, että henki kulki kunnolla. Sen jälkeen opin, että piti asemoida oikeaan puolipystyyn kylkiasentoon, että henki kulkisi koko yön. Otin lääkkeen aina iltaisin ja nukahdinkin melkein seisaaltaan noin tunnin kuluttua. Aamuisin olin niin väsynyt, että kahvinkeittimelle piti mennä joinakin aamuina konttaus asennossa, ettei taju lähtisi. Kerroin näistä asioista tietysti lääkärille, mutta yöllisiä heräämisiä hän piti lähinnä paniikkihäiriön oireina. Niinpä kokeilu samalla lääkkeellä jatkui ja lisäksi pyydettiin käyttämään Opamoxia ahdistukseen.

directory-466935__340

Aamut olivat melkoista pinnistelyä aina pyörällä töihin ja päivän käynnistyminen kesti luvattoman pitkään. Menin sitten eräänä aamuna taas psykiatrin vastaanotolle ja paikalla olisi myös psykologi, jonka luona kävin viikoittain juttelemassa. En enää muista mitä aihetta meidän piti sen kerrallisella kokoontumisella käsitellä. Kun nousin pyörän selästä päässä surisi ja jäseniä heikotti, tuntui, että kaikki voima oli valunut pois. Istuin kuitenkin urhoollisesti odotustilassa ja menin vastaanotolle pyydettäessä. Minulta kyseltiin erinäisiä asioita ja mainitsin jo muutamaan kertaan, että minulla oli huono olo. Sitten minun piti jotakin varten nousta seisomaan ja sanoin että nyt pyörryttää. Menin lattialle ja jalkani nostettiin ylös.

Edelleen heikotti ja huone pyöri ympärilläni.

Pidin silmiäni kiinni ja sanoin etten vielä pysty nousemaan, haluan vain maata tässä. Kohta havahduin siihen, että minulle soitettiin jo ambulanssia. En ymmärtänyt miksi, en vaan jaksanut sanoa vastaankaan. Jälkeenpäin sain tietää, että olin muuttunut kuulemma sinertäväksi. Tämä lääke lamautti minua vähän liikaakin. Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa tokenemaan ja pääsin lähtemään omalla kyydillä kotiin verikokeitten ja sydänfilmin kautta. Kutsuin isän kyyditsemään, koska pyörällä polkijaksi minusta ei vielä ollut. Kaikki oli kuitenkin testeissä hyvin, mutta Ketipinorin otto lopetettiin saman tien.

Mitään vakavaa ei ollut siis tapahtunut, mutta tasaava lääke vaihdettiin Aripiprazoliin. Tätä käytettiin pitkään, mutta sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta ahdistuksiin. Olo ei siis oikeastaan muuttunut suuntaan eikä toiseen. Lääke vaihdettiin loppujen lopuksi Risperdaliin, mutta ongelmaksi näissä lääkkeissä osoittautui se, että ne olivat melko hintavia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olevalle. Valitin siitä usein lääkärille.

 Joskus lääkkeet olivat jääneet ottamatta, koska ei vain ollut yksinkertaisesti yhtään rahaa.

Siitä seurauksena rupesi hypomania aina nostamaan päätään, yöunet jäivät ja ahdistus lisääntyi. Ongelmana oli vain, että saadakseen lääkkeille täys korvattavuuden tuli olla psykoottinen tai sellaisen joskus kokenut. Itselläni tätä ei ollut, joten oltiin pattitilanteessa. Lääkäri rupesi ääneen miettimään, että voisihan siihen hakemukseen laittaa, että osissa minun peloissani ja ”pakkoajatuksissani” on ollut ehkä psykoottisia piirteitä. ”Käykö sinulle, että laitetaan niin? Eihän tuo kuulosta liian pahalle?” No minullehan kävi kaikki mikä auttaisi saamaan lääkkeet halvemmalla ja tottahan nuo väitteet olivat.  Piti siis vähän soveltaa, että sai 112 koodin kela korttiin. Olen kuullut, että osalle se on ollut kiven takana. Oletko sinä saanut erityiskorvattavuuden lääkkeillesi helposti vai oletko edelleen vailla sitä? Fyysiseen sairauteeni sain sen automaattisesti. Olen monesti siunannut sitä, että miten hyvä systeemi on Suomessa, ettei tarvitse maksaa yhdestä lääkkeestä yli viittäsataa euroa. Ilman veronmaksajia sekin lääke olisi jäänyt saamatta.  Se vaan mättää vielä, että kellä on oikeus se saada. Kuka on tarpeeksi sairas? Kai tärkeintä on kuitenkin turvata se, että kukaan ei jää köyhyyden takia ilman lääkkeitä.

checklist-3222079__340

Olen todella onnekkaassa asemassa, että olen selvinnyt ihan tuurilla näin vähillä lääkekokeiluilla. Olen kuullut, että monella on takana parikymmentäkin lääkettä eikä vieläkään ole löydetty sopivaa. Moni valitseekin lääkkeettömyyden osittain siitä johtuen, että monella lääkkeellä on ikäviä sivuvaikutuksia eikä mitään sopivaa ole löydetty. Monesti ihmiset pelkäävät, että lääkkeillä heistä tulee tunteettomia ja luovuus kuolee. Varsinkin hypomanian tunne on niin mahtava, että sitä moni jää kaipaamaan. Varsinkin neurolepteillä on huono maine, moni kieltäytyy niistä kokonaan. Vaikka minullakin on huono kokemus tietystä lääkkeestä en silti tuomitse sitä.

 Se voi toimia toisella aivan erinomaisesti.

Meistä jokainen on yksilö ja se mikä ei käy toiselle käy toiselle. Minulla ei myöskään ole mitään pahaa sanottavaa neurolepteistä. Minulla se on tasoittanut sopivasti ja pystyn ihan normaalisti itkemään ja nauramaan ja olen edelleen luova, mutta nyt vain en valvo öitä luovuuden puuskassani. Tärkein apu sillä on ahdistukseen, josta en todellakaan halua kärsiä ilman lääkkeitä. Elosta sen kanssa ei tulisi mitään ja minulla onkin suuri myötätunto niitä kohtaan, jotka joutuvat pakon sanelemana selviämään siitä ilman lääkkeitä. Osa on kyllä onnistunut selviämään siitä myös muilla keinoin esim. terapian avulla. Siitä olen iloinen. Minulle kuitenkin lääkkeet ovat olleet pelastus, mutta jokainen meistä seilaa tämän läpi omalla tyylillään. Ratkaisuja tasapainoon on monia. Minullakin on edelleen aaltoliikettä, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa. Jos unohdan ottaa lääkkeeni vaikka neljänä päivänä peräkkäin, niin kierrokset alkavat nousta ja pelot ja ahdistukset palaavat. Siksi on parempi etten unohtele. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että luulisin näiden lääkkeiden olevan lopun elämäni ratkaisu. Lisäksi tarvitsen myös keskusteluapua. Tilanteet muuttuu ja nämä lääkkeet eivät välttämättä minulle tulevaisuudessa riitä. Mutta ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Turha on tulevaisuutta kenenkään murehtia. Nautitaan tästä hetkestä, jos se kerran sattuu olemaan hyvä. Olen kiitollinen näistä ”terveistä” päivistä, jotka on minulle suotu. Ilo irti pienistä!

-Mira

kuvat: Pixabay

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus