Yllättäviä kykyjä selviytyä

Kirjoittamisesta on nyt jo kulunut liian pitkä aika. Koneeseen tarttuminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ja olen potenut tavallaan ramppikuumetta. Jotenkin olen ollut jaksamisen äärirajoilla ja minulla on ollut tunne, ettei tästä kuitenkaan ole hyötyä kenellekään, ei minulle eikä muille. Luultavasti minulla on ollut masennusta, mene ja tiedä. Koiran kuolema, uusi (todella työläs) koiranpentu, työkiireet ja nyt tämä epidemian kohtaaminen eivät ole ainakaan auttaneet asiaa. Nykyinen uusi ja outo maailmantilanne on saanut aivoni aktivoitumaan ja nyt ollaan jo lähentelemässä hypoa. Siinä varmaan syy miksi sain nyt innon kirjoittaakin.

Yksi tärkeä liikkeelle potkaiseva voima oli myös kommentti, jonka sain vanhaan kirjoitukseeni äskettäin. Kiitos siitä! Se antoi tarvittavaa lisävauhtia.

Olen taas valmiustilassa, valmiina puolustautumaan ulkoa tulevia uhkia vastaan. Vähän on sellainen olo kuin kaikki katastrofiajatteluni olisivat nyt toteutuneet. Tämmöisiä skenaarioitahan minä olen pyöritellyt päässäni vuosikaudet aina vauhtikauden koittaessa.  Miten sitten toimin tositilanteessa kun olen aina pelännyt, että mielenterveyteni ei tällaista kestäisi, enkä osaisi toimia rationaalisesti? 

c3783f42-ff67-437b-a8c1-0137c65be518

Oma suhtautumiseni asiaan on yllättänyt minut. Alun perin kun tästä viruksesta uutisoitiin, niin päätin nostaa niin sanottua jarru lääkettäni, vaikka olinkin silloin masentunut. Tiesin, että jos en sitä tekisi, alkaisin pian panikoida ja kierrokset nousisivat. Tämän olin huomannut jo sikainfluenssan aikaan. Suojelin lapsia leijonaemon lailla ja putsasin ovenkahvoja neuroottisesti. Silloin minulla ei ollut vielä diagnoosia tai tarvittavia lääkkeitä ja käytökseni alkoi saada jo vainoharhaisia piirteitä. Nyt olen ottanut kaiken vastaan kohtalaisen tyynesti. Pieni paniikki kyllä tekisi poikaa, kun juuri nyt minua ei jaksa kiinnostaa hygieenisyys ja kämppämme on sekaisempi kuin koskaan.

Nyt olisi ihan järkevää ja perusteltua luututa niitä ovenkahvoja, mutta vielä mitä.

Olemme sairastelleet nyt paljon ja olen selvinnyt niistä rauhallisesti. Henkinen kestokyky oli tosin tiukilla, kun piti aina yöllä herätä tarkistamaan pari kertaa, tarvitsiko joku lapsi lisää särkylääkettä. Samalla laukkasin koiran kanssa lenkillä vaikka omakin olo oli todella huono. Myös veritautini muuttui samaan aikaan pahemmaksi kuin milloinkaan tähän mennessä. Kaikesta huolimatta piti vain selvitä, että jaksoi hoitaa lapsia ja minähän selvisin. 

ddfbcf1d-b17a-4edf-84c0-84a57276a69d

En olekaan niin heikko ja haavoittuvainen mitä olen luullut. Olen ollut siinä luulossa etten pysty toimimaan enää täydellä teholla ja kaksisuuntaisuus on heikentänyt toimintakykyäni. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Minä pystyn hädän hetkellä mihin vaan. Minä en särykään niin helposti, mitä olen luullut. Välillä käydään sietorajoilla ja taistellaan, mutta aina sieltä noustaan. Sitähän se on eläminen kaksisuuntaisuudenkin kanssa. Jatkuva taistelu oman itsensä kanssa on antanut myös kykyä selvitä elämän vaikeista ja kuormittavista tilanteista. Selviäisinkö näin hyvin esteistä, tuntisinko näin hyvin itseäni ja hyväksyisinkö näin hyvin oman vajavaisuuteni ilman tätä sairautta? Jatkuva taistelu ja vuoristorata onkin tuonut minulle kykyä myös selviytyä. Olen tottunut olemaan vähän eristyksissä, osaan arvostaa arjen yksinkertaisia rutiineja ja nautin yli kaiken nyt,  kun lapset ovat kotona. Myös perheenjäseniin on nyt tullut oltua yhteyksissä eri tavalla.  

img_3868

Ainoastaan toisen lapseni vuosien jälkeen puhjenneet astmaoireet ovat saaneet minut nyt vähän ylivirittyneeseen tilaan. Lapset kyllä hyvin peilaavat kun alan käyttäytyä ylisuojelevasti. Sitten nappaisen rauhoittavan huuleen, rupean töllöttämään televisiota tai lähden koiran kanssa lenkkeilemään. Mahtavia ovat olleet nyt ilmatkin. Myös musiikin kuuntelu auttaa rauhoittumaan ja kiinnittämään huomion toisaalle. Mikä jottei siivoaminenkin, mutta siihen tartun vain hätätilanteissa. On se niin veemäistä hommaa. Joskus pitää antaa vaan niiden pelottavien ajatusten olla ja mennä. Märehtiä niitä jonkin aikaa ja päästää sitten irti.

Ei niitä pakoonkaan pääse, eikä kannata yrittääkään.

Ne vaan pitää kestää ja asennoitua sen jälkeen niin, ettei etukäteen ole mitään järkeä murehtia tapahtumattomia asioita. Menee päivän ja hetken kerrallaan, murehtii sitten jos on oikeasti aihetta. Ei välttämättä käy huonosti, voi käydä myös hyvin. Jos varautuu pahimpaan, niin ei se estä pahaa tapahtumasta jos on tapahtuakseen. On niin vähän asioita joihin tässä elämässä voi itse vaikuttaa. Miksi ei siis elää hyviä päiviä hyvillä mielin. Parempi kun ei heittäydy marttyyrin asemaan. Aina minulle käy näin!  Kun ei käy! Minulle voi käydä myös mieletön mäihä. Otan ainakin ilolla vastaan ne hyvät hetket mitkä saan. Niitä minulta ei kukaan voi viedä pois. Kyllä minä pystyn, kyllä minä kykenen, kyllä minä selviän tästäkin. Kaikki on tässä hetkessä hyvin. Lopulta tulee aina valo. 

-Mira 

Väsy joulun alla

Minä olen ollut niin väsy, niin väsy ja aivan poissa pelistä. Sekarin jälkeen tilanne tasoittui, mutta sitten onkin ollut koko ajan matalapaineen puolella. Myös koiranpentu on vienyt minusta mehut. Sen hoito muistuttaa kovasti vauvan hoitoa. Yövalvomisia, jatkuvaa vahtimista, ulkoiluja, leikkimistä, ruokkimista ja kakkojen ja pissien siivoamista. Enemmän tästä meidän pentuarjesta löytyy tietoa Nala Nappisilmän facebook sivulla. Tosiaan väsymykseni on ollut aivan totaalista. Tuntuu ettei silmät pysy auki ja koko ajan haluaisi olla pitkällään. Mitkään kotihommat ei hoidu, huusholli on kuin navetassa asuisi. En edes muista milloin olisi viikkosiivous tehty. Silloin tällöin imuroin kun lattiat on täynnä kanin mukanaan tuomia puruja. En jaksa käydä suihkussa tai meikata, varpaan kynnetkin on metriä pitkät ja karvat rehottaa. Ei vaan jaksa kiinnostaa. Ei ole kaiken sen ponnistelun arvoista mitä se vaatii. Mitä väliä sillä on kellekään miltä näytän. Kunhan saan edes pakolliset hommat hoidettua eli lasten ja koiran hoito. Motivaatiota ei ole mihinkään, haluaisin vain nukkua.

Kävin taas sairaanhoitajalla juttelemassa, niin kuin kuukausittain teen. Hänen mielestään olin vain normaalisti uupunut koiran kuoleman ja uuden pennun hoidon takia. Omasta mielestäni ollaan kuitenkin jo masennuksen puolella. Päässä ei liiku kertakaikkiaan mitään. Olen kuin tyhjä kuori. Ajatus ei kulje, en muista mitään, olen ihan tunnoton. Mikään ei innosta eikä saa iloiseksi. Olen taas kuin zombie enkä välillä jaksa nostaa sormeanikaan, saati sitten persausta. Juuri tuo tunnottomuus, välinpitämättömyys ja synkät ajatukset ovat niitä minun mielestä, jotka kuuluu masennukseen. Ei ole joulumieltä ei. Tässä on vielä muutama päivä aikaa jouluun. Toivottavasti pääsen edes jonkinlaiseen tunnelmaan ennen sitä.

Joulumieltä synkentää myös se, ettei rahaa ole paljon joululahja ostoksiin. Jotta lapsille ei tulisi paha mieli olemme hankkineet yhdet lahjat luotolla, eli eläneet taas yli varojemme. Tarkoitus oli että koiranpentu olisi joululahja, mutta pakko oli vielä ostaa paketit. Olisi muuten ollut outo joulu. Muutamille sukulaisille osto jää viimetinkaan kun pitää odottaa että tulee rahaa. Joulustressiä ei ole koska meidät on kutsuttu joulunviettoon vanhemmilleni, missä on ruoka tarjolla. Myös monien sukulaisten kohdalla on sovittu ettei osteta toisillemme lahjoja. En myöskään ole neuroottinen siivooja jonka pitää puunata koti kuntoon ennen joulua vaatekaapeista lähtien. Yleensä minulla on ollut joulun aikaan hypomaniaa ja niitä laskuja maksetaan vielä tänäkin päivänä. On mukava ollut hankkia ja paketoida paljon lahjoja. Ehkä siksi tunnelma onkin nyt erilainen. Ei ole mitään hössötystä mikä olennaisesti kuuluu jouluun. Sekinkö se vetää nyt mieltä matalaksi. Olen aina tykännyt joulusta ja kaiken maailman muistakin juhlista. Nautin siitä stressistä ja puuhastelusta, mitä nykyään pää ei valitettavasti kestä. Ehkä tässäkin pitää löytää vain se sopiva balanssi.

Tiedän ettei tämä pyhien aika ole monellekaan meistä helppoa vaan päinvastoin. Yksinäisyys, vähävaraisuus, traumat, sosiaaliset pelot, syitä on monia. Toivotan silti blogimme puolesta kaikille rauhallista joulua ja toivon että ensi vuoden puolella olen itsekin taas paremmassa kirjoituskunnossa. Kiitos kaikille lukijoille ja palautteen antajille. Aina jaksaa näin syvistäkin vesistä kirjoitella kun tietää, että tämä ei ole turhaa. Toivottavasti teksteistä on ollut apua, iloa tai vertaistukea teille. Toivottavasti olen parantanut myös terveiden tietoutta tästä sairaudesta. Olemme vailla myös uusia kirjoittajia ja uusia näkökulmia. Eihän tämä muuten ole yhteisöblogi. Voit ilmoittautua vapaaehtoiseksi yhdistyksen sähköpostin kautta. Palaamme asiaan ensi vuoden puolella. Tee itsellesi uuden vuoden lupaus ja tule mukaan antamaan vertaistukea kokemustesi kautta.

-Mira

Jossain vaiheessa julkaisemme myös luetuimpia juttujamme…

 

Surun kautta kaaokseen

Istuin iltakahvilla kun tunsin humaltuvani. Pupillit tuntuivat laajenevan ja mieli oli levoton. Olin jo aikaisempina päivinä välillä häslännyt ja välillä maannut lamaantuneena sohvalla. Nyt tiesin ainakin varmasti, että minulla oli hypomania. Ilmeisesti tämä stressi ja lääkkeiden vaihto samaan aikaan oli laukaissut minulla sekamuotoisen jakson. Lääkäri käynti sattui tähän samaan syssyyn, syynä juuri tuo lääkkeiden vaihto. En suostunut vaihtamaan lääkkeeseen joka taas lihottaisi. Päädyttiin kokeilemaan sellaista vaihtoehtoa, joka myös nostaisi prolaktiini arvoja, mutta ei niin paljon kuin edellinen lääke. Syynä se, ettei minulla ollut enää oikein muita vaihtoehtoja. Lääkäri näki jo heti minun huoneeseen tullessani, että minulla oli hypomania. Kuulemma liikkeistä ja olemuksesta sekä puheesta erotti. Minua hävetti suunnattomasti. En ollut koskaan älynnyt, että hulluuteni näkyi hyvin myös päällepäin. Yritin heti käyttäytyä jotenkin rauhallisemmin ja normaalimmin.

Seuraava käynti olikin hoitajalla ja tähän mennessä olin jo taas masentunut. Olo oli tuskainen ja vetämätön. En taaskaan ollut jaksanut käydä suihkussa tai meikata. Pölähdin paikalle kuin metsän peikko, eikä se minua vähääkään kiinnostanut. Hoitajalle juttelu kuitenkin vähän paransi mieltä, mutta jo kotiin saavuttua olin taas oma apaattinen itseni. Masennus vaan jatkui ja mukaan tuli nyt myös uuden lääkkeen sivuoireet ja entisen pois jättö oireet. Uusi lääke oksetti ja entinen toi pintaan kylmän hien ja tärinän. Aloin tuntea jo painetta, kun minun piti saada itseni toimintakuntoon joulukuun alkuun mennessä. Koko perhe tarvitsi sitä. Olimme juosseet surua karkuun pikavauhtia ja meille olisi nyt tulossa koiranpentu. Hoitaminen olisi minun vastuulla, koska olisin eniten kotona. Miten helkkarissa pystyisin siihen, kun en pystynyt huolehtimaan itsestänikään. Päätin nostaa masennuslääkkeeni annosta ja parin päivän päästä oloni olikin jo parempi. Tuskin kerkesi taas lääkkeistä johtua, vaan mieliala läksi seilaamaan toiseen suuntaan. Ei auttanut kuin yrittää taas pysyä mukana.

 

Mielen taas pikkuhiljaa kohentuessa minulle soitti myös hematologi liittyen viimeisimpiin verikokeisiini. Minua seurataan siis säännöllisesti veritautini vuoksi. Tiesin jo melkein mitä sieltä oli vastassa, koska olin koiran kuoleman jälkeen kärsinyt tietynlaisesta päänsärystä ja niskajäykkyydestä. Punasoluja olikin ruvennut muodostumaan liikaa, hemoglobiini oli korkea samoin kuin hematokriitti. Toisin sanoen vereni alkoi olla liian ”paksua” varsinkin kun minulla on myös verenpainetauti. Ainut lääke mikä vähän hidastaisi taudin kulkua on lopetettu tekemästä. Suomessa ei vielä korvata vastaavia valmisteita ja omakustanteisena ne ovat tonnin kuussa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät miedot solunsalpaajat, jotka nostavat leukemian riskiä. Niitäkään ei voinut nyt aloittaa, kun maksani oli niin huonossa kunnossa. Seuraavaksi siis maksan ja pernan ultraan ja mahdollinen venesektio, joka on vähän niin kuin verenluovutus. Tuo maksa minua on vaivannut ennenkin ja tämä tieto sai nyt lopettamaan viikonlopputissuttelun kertalaakista. Lääkkeet, alkoholi ja ylipaino on huono yhdistelmä. Tämä on nyt otettava tosissaan. Maksaa on vaikea korvata.

Kaikki tämä sai miettimään miten paljon vastoinkäymiset, kriisit ja stressi vaikuttavat myös somaattiseen terveyteen. Hematologini on jo aiemmin todennut, että veritautini on reaktiivinen. Työstressin aikana tilanne oli huono ja oli vaikea löytää hoitotasapainoa. Viimeaikoina eläkkeellä ollessani pärjäsin kokonaan ilman lääkkeitä. Ihminen on kokonaisvaltainen eikä mielen ja kehon sairauksiakaan pitäisi hoitaa erillään toisistaan. Kyllähän sen huomaa aina, miten jonkun stressin mennessä ohi iskee flunssa päälle. Nuorempana aina kun jännitin etukäteen jotain tilannetta niin minulle tuli herpes huuleen. Yleensä aina ennen koulukuvausta tai kokeita tai synttäreitä. Toivotaan että nyt löydän taas takaisin jonkinlaiseen tasapainoon. Kunhan uusi lääkecombo alkaa vaikuttaa ja tämä sekari taittuisi. Pitää nyt keskittyä lapsiin ja tulevaan koiranpentuun. Kaikkiin positiivisiin asioihin, niin ehkä tämä minun villi verenikin rauhoittuisi. Kuten olette huomanneet niin en enää ole pysynyt maanantai kirjoitusrytmissä. Nyt ja jatkossa tulen menemään voimavarojeni mukaan, mutta tavoitteena on silti kirjoittaa kerran viikossa, varsinkin jos muut kirjoittajat eivät ole kirjoitusvuorossa. Koirapennulle hommaan sitten omat some kanavat, ettei tule täällä siitä höpöteltyä. Pitää sitten laittaa kuitenkin linkkiä niin pääsee halukkaat sitäkin kohellusta seuraamaan.

Seuraavaan kertaan.

-Mira

kuvat: Pixabay

Suru puristaa

Tuntuu ettei henki kulje normaalisti, puristaa, itkettää. Olo on kuin peuralla ajovaloissa. Jalkoja heikottaa, oksettaa. Voi kun voisin siirtää itseni toisaalle tästä tilanteesta. Epätoivo, pakokauhu. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta? Jos järkeilen uudestaan, miten olisi voinut toimia toisella tavalla, niin palautuuko kaikki normaaliksi? Saanko uuden mahdollisuuden? Saanko kaiken takaisin ennalleen? Voinko aloittaa tämän alusta, tehdä päätökset ja valinnat uudelleen?

Lotta koiramme pitikin sitten kiireesti lopettaa pyhäinpäivänä. Meni niin huonoon kuntoon. Samaan aikaan olisi lapsellani ollut kaverisynttärit. Päivästä tulikin draaman ja järkytyksen täyteinen. Jotta tämä teksti ei menisi aivan koirakeskeiseksi ja koirien ylistykseksi, niin yritän keskittyä tekstissäni yleisesti surun kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tarkoitus on, etten karkottaisi pois niitä lukijoita, jotka eivät eläimistä perusta. Minä koen tämänkin menetyksen todella voimakkaasti, mutta korostan että ihmisen menettämisen suru mitataan aivan eri mittareilla. Siitä en osaa mitään sanoa vaan kunnioitan syvästi niitä ihmisiä, jotka ovat taistelleet ja rämpineet itsensä läpi sen helvetin. Se muuttaa ihmistä pysyvästi eikä koskaan unohdu. Älkää silti tuomitko minua siitä, että rakastin tassuterapeuttiamme niin paljon. Se pelasti minut masennukselta, mutta minä en pystynyt pelastamaan sitä kuolemalta. Olin sille elämän velkaa.

IMG_3109
viimeinen lenkki

Olin pitkään jo ajatellut, että lääkkeet ovat tasoittaneet tunteitani liikaa. Mietin pystyisinkö enää suremaan ja iloitsemaan yhtä vahvasti kuin ennen. Suru ja järkytys pyyhki ylitseni kuitenkin kuin hyökyaalto ja repi minut pyöritykseensä seisovilta jaloiltani. Sekalaiset tunteet vyöryivät ylitseni sellaisella voimalla, että olin kokonaan niiden vietävissä. Samalla yritin epätoivoisesti pitää itseni toimintakykyisenä ja koossa, jottei lapsilla olisi turvaton olo. Loppujen lopuksi en enää jaksanut tapella vastaan vaan otin kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli. Annoin aaltojen viedä ja heitellä minua. Kävimme kuitenkin kaikki läpi samaa ja jo siinä mielessä meistä oli tukea toisillemme. Kukaan ei pidätellyt tai yrittänyt esittää roolia, vaan heittäydyimme mukaan aaltojen riepoteltavaksi. Elämä ja kuolema tässä ja nyt, piti ottaa vastaan sellaisenaan. Todellisuutta ei päässyt pakoon.

Kaiken jälkeen yritimme haalia kokoon koiran turkkia, tassun jälkiä, kuonon jälkeä, jotakin konkreettista palaa muistoksi ja hypisteltäväksi ettei mikään vaan unohtuisi. Tuoksu, tuntuma, valokuva, ihan mitä vain. Haudan kaivaminen jäiseen maahan oli varmasti täyttä helvettiä, mutta auttoi varmasti myös purkamaan vihaa, järkytystä ja surua. Maahan sai purettua kehonsa kautta psyykkistä kipua. Hautaan lasku, kukat, viimeiset silitykset ja sanat. Irti päästäminen oli lohdutonta. Sitä toivoi että turkin tuntu käsissä ei milloinkaan unohtuisi. Se miltä tuntui halia, rutistaa ja silitellä. Multia laskiessamme kuuntelimme Johanna Kurkelan ”prinsessalle” kappaletta. Kun koira katosi näkyvistä oli kaikki viimein lopullista. Siihen asti olin elätellyt toivoa, että kaiken voisi jotenkin vielä taian omaisesti perua. Odotin koko ajan, että koira rupeaisi uudelleen hengittämään. Olin vartioinut sitä haukkana, mutta mitään ihmeparantumista tai kuolleista nousua ei tapahtunut.  Kaikki oli menetetty. Mikään mitä ajattelisin tai tekisin ei toisi menetystä takaisin.

CTQB2684

Olo hautajaisten jälkeen oli tyhjiin imetty ja lannistunut. Nyt se oli lopullista. Jatkuva stressaaminen koiran voinnista oli nyt ohi. Olo oli myös tavallaan helpottunut. Ensimmäinen töistä kotiin palaaminen tämän jälkeen oli outo. Kukaan ei tullutkaan vastaa, eikä tarvinnut heti lähteä lenkillä. Normaalit rutiinit olivat muuttuneet. Huutelin koiraa sen hellittelynimillä, että missä olet. Sen jälkeen menikin jalat alta ja alkoi lohduton itku. Se piti vaan purkaa ulos. Huutaa ilmoille se lohduton ikävä. Sitten olo taas helpotti ja arki jatkui nyt uudella tavalla. Kiinnitin huomiota enemmän nyt pupuumme, etten jäisi vain sohvalle makaamaan. Tunnit ennen lasten tuloa olisivat olleet muuten liian pitkiä. Talossa oli jotenkin aavemaisen hiljaista jaa pysähtynyttä. Niin kuin kaikki elämä olisi hävinnyt, vaikka koira olikin aina kuin varjo perässäni eikä pitänyt milloinkaan meteliä itsestään. Silti minusta tuntui puuttuvan palanen ja nyt sen reiän kanssa vain piti opetella elämään.

Surun etenemisessä on todettu olevan neljä eri vaihetta. Sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja sopeutumisvaihe. Sokkivaiheessa kaikki tuntuu vielä epätodelliselta. Kaikki palaset ovat päässä vielä hajallaan. Joskus menetykseen voi reagoida myös yllättävälläkin tavalla. Tapahtuman jälkeen minä ainakin yritin kieltää koko asian ja vältellä sen käsittelyä. Oikeastaan se oli myös keino suojella omaa psyykettäni. Sillä hetkellä en kestänyt enempää. Ehkä nopean tapahtuman järkytys hiukan siirsi suruprosessin läpi käymistä. Osa järjestelee elämäänsä uudella tavalla ja osa hakee menetetyn tilalle korvaajaa. Minä rupesin jo viikon jälkeen ajattelemaan uutta koiraa, jotta voisin ajatella jotain positiivista, koska menneessä oli niin raskasta velloa. Niinpä nyt pelkään, että en käsittele tätä kunnolla vaan joskus tämä välttely kalahtaa omaan nilkkaan.

IMG_3067
kuoleman jälkeisenä aamuna luulin kuulevani, kun säkkituoli kahahti, niinkuin koira olisi siitä noussut

Reaktiovaiheessa alkaa ymmärtää, että tapahtuma on totta. Itse velloin tapahtumaa yhä uudelleen ja uudelleen. Miksi näin kävi? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Olisiko koiran voinut vielä pelastaa? Teinkö jotain väärin? Johtuiko tämä minusta? Teinkö sittenkään oikean päätöksen? Miksi en tehnyt sitä tai tuota? Alkusokin jälkeen yritin pitää itseni kiireisenä kotitöillä ja keskittyä vaikka uuden pennun etsimiseen. Surutyö ei etene jos tilannetta jää jauhamaan ja uhriutuu. Kaikesta pitäisi pystyä puhumaan ja antaa itsensä surra rauhassa. Minulla on kiire karkuun. En kestä tätä olotilaa. Olen keskittynyt tunteeseen, ahdistukseen ja masennukseen ja antanut itseni kärsiä ne ilman pilleripurkin apua. Pahimmat ahdistukset ovat kuitenkin olleet niin fyysisiä, että olen ottanut Opamoxia. Sitä on kuitenkin saanut vedellä kuin karkkia, eikä se ole auttanut millään tavalla. Olen kuitenkin myös huomannut, että minähän selviän kuitenkin noista olotiloista ilman lääkkeitäkin. Miksi yrittääkään turruttaa aina itseään ja pelkää niin paljon sitä, että psyyke hajoaa? En minä ehkä olekaan niin särkyvää sorttia mitä olen luullut. Nämä olotilat on vaan käytävä läpi pystypäin. Vain niin voi päästä eteenpäin, vaikka nyt ei siltä tunnukaan.

Käsittelyvaiheessa alkaa pohtiminen siitä, mitä on menettänyt ja miksi se sattuu niin paljon? Tunnetilat aaltoilevat vihasta katkeruuteen ja sen kautta jopa ilon tunteisiin. Ikävän lisäksi voi kokea myös pelkoa. Itselläni kuoleman pelko laantui tässä aallokossa. Jotenkin on lohdullista uskoa siihen, että ehkä edes se karvakaveri on häntä lieputtaen vastassa, sitten kun se aika koittaa. Tällä hetkellä oloni on kuin sekarissa. Masennuksen kautta maniaan ja jotain siltä väliltä. Alas ajossa oleva Risperdalikaan ei varmasti hirveästi auta asiaa. Tulossa on onneksi ylimääräinen lääkäriaika juuri tämän asian tiimoilta, jotta löydettäisiin minulle uusi toimiva lääke. Monta myllerrystä nyt samaan aikaan. Samalla pitäisi myös järjestää lapsille synttärijuhlia, mutta keskittymiskyky on nolla. Jää varmaan taas viimeiseen iltaan, mutta mitäpä se haittaa, kun tässä on yöt valvottu muutenkin. Toivotaan vaan, että sitten ei satu olemaan lamaannus vaihe päällä.

IMG_2983

Sopeutumisvaiheessa hyväksytään tosiasiat ja ymmärretään mistä luopuu. Sitten pitäisi löytää tasapaino ja pystyä jatkamaan elämää. Vielä minulla on menossa vain pakenemisvaihe ja tunnetilojen myllerrys. Suremiseen käytetyt voimavarat pitäisi pystyä suuntaamaan uudestaan ja tekemään tilaa uusille asioille elämässä. Ehkä siihen suuntaan ollaan menossa. Suruprosessi tulee käytyä kuin pikaprosessina kun kyseessä on eläin. Ihmisen ollessa kyseessä siihen menee varmasti vuosia ja ehkä koko loppuelämä. Välillä palataan eri vaiheisiin ja otetaan takapakkia. Itsellä tulee hirveitä syyllisyyden tunteita, kun päivä onkin mennyt ilman suremista ja välillä taas suru rysähtää rinnan päälle uudestaan tukahduttavalla voimalla, aivan kuin se ei olisi poissa ollutkaan. Surua ei voi kuitenkaan kiirehtiä ja jokaisella on oma yksilöllinen tapa sitä käsitellä. On myös olemassa surutyömenetelmiä, jos kaipaa apua kriisin läpikäymiseen. Kuitenkaan nopeuttaa sitä ei voi. Voimia jokaiselle sielulle joka surun kanssa joutuu elämään. Rakkaan ihmisen menettäminen on jotain niin järisyttävää, ettei siihen löydy sanoja eikä aina osaa lohduttaa. Taakka on pakko kantaa, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Joku haluaa surra yksin, joku tarvitsee tukea. Kunhan on tarvittaessa saatavilla surevalle, ei kai siihen muu auta. Kaksisuuntaisuuden kanssa on vaikea tunnistaa myllerryksessä mikä on normaalia tunneskaalaa ja milloin taas tarvitaan ulkopuolista apua. Itsetuntemus ja läheisten tekemät havainnot kai siihen on apuna. Usko kuitenkin siihen, että sinä kestät sen. On pakko jatkaa elämää, parhaalla pystymällään tavalla. Pyristellä ei kuitenkaan tarvitse. Saa olla myös heikko ja saamaton. Kai se on elettävä hetkessä.

-Mira

lähde: potilaanlaakarilehti.fi

Syy lihomiseen löytyi

Sitten kun itselle sopiva lääke viimein löytyy, niin se ei olekaan pysyvä ratkaisu. Valitin taas kerran lääkärille sitä, miten jatkan vain lihomista, vaikka olen yrittänyt myös laihduttaa. Saan kuulla siitä jatkuvasti ja se vaikuttaa negatiivisesti itsetuntooni ja ihan arkielämääni. Lääkärin mielestä Risperdal ei kuulemma lihota ja muutenkin koska on löydetty hyvä lääke, niin lihominen ei sen rinnalla ole mitään. Myötäilin ja luovutin—taas. Minun huolestani johtuen lääkäri aikoi kuitenkin varmuudeksi ottaa verikokeet, joista selviäisi prolaktiini hormonin pitoisuus. Niinhän siinä sitten kävi, että arvo oli huippukorkealla. Lääkeannos piti heti puolittaa. Kokonaan sitä ei voinut jättää pois, koska pelot, ahdistukset ja hypomania palaisivat melko varmasti ilman sitä. Sain ohjeeksi käyttää tarvittaessa Opamoxia ja minulle määrättiin myös varuilta Olanzapinia, jos oireet eivät muuten pysyisi kurissa. Olanzapiini olisikin ilmeisesti ainoa korvaava lääke, mutta sekin aiheutti lihomista ja prolaktiini arvojen nousua. Kaikki muut vastaavat olen jo kokeillut, eivätkä ne ole minulle sopineet.

pharmacy-4496633__340

Kasvaimen poissulun vuoksi minulle määrättiin myös pään magneettikuvat. Menen siihen keskiviikkona. Vaikka tiedostan kyllä, että todennäköisesti arvojen nousu johtuu lääkkeestä, niin silti se vähän jännittää. Pienempi kasvain väliaivoissa hoituu lääkkeillä, mutta isompi pitääkin sitten poistaa leikkauksella. Tottakai mahdollinen pään avaaminen jännittää. Minulla nyt on muutenkin aina tapana varautua pahimpaan, ettei pudotus olisi sitten niin kova. Vuonna 2013 olen ollut samaisessa kuvauksessa, eikä silloin ainakaan löytynyt mitään. Nyt ei auta kuin odottaa tuloksia. Joulukuussa on sitten kontrolli verikoe ja nähdään, onko arvo alkanut laskemaan. Kauan pitää odottaa. Itse olisin halunnut päästä lääkkeestä eroon samantien. Ainakaan puolikkaalla annoksella en ole huomannut vielä mitään eroa aikaisempaan. Ja mitä minä sitten tilalle ottaisin? Pitääkö minun nyt loppuelämä selvitä ilman lääkkeitä, pelkän tarvittaessa otettavan Opamoxin varassa? Siitä ei tule kuin sanomista.

mri-782459__340

 

Melkeinpä kaikista lääkkeistä on ollut jotain haittavaikutuksia, mutta ne ovat olleet mitättömiä verrattuna hyötyihin. Jostakin lääkkeestä rupesi sylkeä erittymään paljon ja toinen sai minut liikuttelemaan kieltäni edestakaisin. Ne lääkkeet taisivatkin jäädä sitten pois muuten tehottomina. Mitään sen pahempia minulla ei ole tainnut olla. Tuo prolaktiini arvojen nouseminen aiheuttaa minulla juuri tuota painon nousua. Lisäksi minulla on ollut näköhäiriöitä. Välillä näkö sumenee niin kuin katsoisi likaisten silmälasien läpi. Kaikki näyttää sumealta. Myös kuukautiskiertoni on jäänyt pois kokonaan. Näiden oireiden lisäksi voi olla myös maidon eritystä, haluttomuutta ja hedelmättömyyttä. Mikään oireistani ei ole ainakaan vielä helpottanut. Nyt minulla on kuitenkin syy siihen, miksi olen lihonut niin hirveästi. Kaikki se vittuilu syömisistäni on ollut turhaa. Itse olen tiennyt sen, että syömäni määrät eivät ole suhteessa siihen, miten paljon olen turvonnut. Kukaan vaan ei uskonut minua, kun sanoin että kaikki ei ole normaalisti. Taaskin huoleni ohitettiin. Olenkin miettinyt eikö minua oteta tosissaan sen takia että minulla on ahdistusta ja paniikkihäiriötä? Nytkin pitäisi käyttää lapsi lääkärissä, mutta pelkään että huoleni ohitetaan.

pills-3114364__340

Kuka ottaisi hullun tosissaan ja keksisi vielä sopivat lääkkeetkin. Toivottavasti jotakin löytyy. Olo on aika orpo siihen asti. Huolet on pieniä, mutta niitä näkyy nyt olevan paljon. Jospa näistä selvitään…ilman masennusta.

-Mira

kuvat: Pixabay

Paniikki pysähdys

Viime viikolla jäi kirjoittamatta ensin sen takia, kun kone jumittui. Tiistaina kone oli jo kunnossa, mutta samana päivänä oli koiramme Lotan eläinlääkäri käynti. Tassuterapeuttini oli jo muutaman viikon kulkenut loppu lenkistä  todella hitaasti ja välillä linkuttanutkin. Lisäksi ruoka ei ollut maistunut enää pitkään aikaan. No eläinlääkärissä koira rauhoitettiin ja vietiin heti röntgenkuviin ja verikokeisiin. Me jäimme äidin kanssa odottamaan ja kokeissa alkoi kestää todella pitkään. Aavistin jo pahinta ja aloin olla aika paniikissa. Miksi en ollut ymmärtänyt ottaa lääkkeitä mukaan? Miten pysyisin kasassa tuloksiin asti? Tärisytti, oksetti ja tuntui, että silmät olivat kuin peuralla ajovaloissa. Äiti yritti puhua niitä näitä saadakseen huomioni muualle, mutta sanat menivät ohi korvien.

Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen meidät kutsuttiin takahuoneeseen. Koira oli tässä vaiheessa vielä taju kankaalla. Lääkäri esitteli meille röntgenkuvat ja ongelmien syyn. Lonkat eivät olisi kuulemma voineet olla enää huonommassa kunnossa. Ne olivat kuulema jo syntyjään olleet huonot ja nyt niihin oli kehittynyt jo nivelrikkoa. Nivelissä ei ollut minkäänlaista nivelkuppia ja yhden irti luiskahtamisen sattuessa olisi lopetuspiikin paikka. Sitä ei voisi enää korjata. Uutiset olivat järkyttäviä ja niin lopullisia. Lääkäri antoi ohjeita millä lonkat saataisiin pysymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Yksi niistä oli painon hallinta ja sanoinkin yrittäneeni laihduttaa koiraa kesästä asti, mutta tuloksia ei ollut tullut.

Uutiset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Myös kohdussa ja vatsaontelossa oli nestettä ja tilanne oli pitänyt tutkia ultralla. Luultavasti tulossa oli ainakin kohtutulehdus, mutta tulehdusarvot olivat vielä normaalit. Tilannetta pitäisi siis seurata. Koiralle aiottiin antaa heräte ja mukaan särkylääkeresepti. Lääkäri aikoi vielä varmuudeksi katsoa maksa-arvot, että miten hyvin koira kestäisi jatkuvaa särkylääkitystä. Menimme aulaan tätä odottamaan. Hetken päästä meidät kutsuttiin takaisin ja lääkäri kutsui meidät luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. Verikokeista olikin selvinnyt, että maksa-arvot olivat huippukorkeat. Se antoi viitteitä siitä, että koiralla olisi joku sisäelin kasvain. Luultavasti maksassa. Siitä johtui luultavasti myös koiran pyöreys. Hän suositteli vatsan avaamista ja tilanteen selvittämistä. Hän arpoi kuitenkin sitä, että kannattaako se, kun koiran lonkatkin ovat niin huonot. Jos kasvaimet olisivat levinneet, koiran annettaisiin nukkua ikiuneen leikkauspöydällä. Siinä vaiheessa rupesi jo polvia heikottamaan ja itku pääsi. Päätös koiran kohtalosta pitäisi kuulemma tehdä saman viikon aikana ja soittaa heille jo seuraavana aamuna.

DSC_1111

 

Näillä tiedoilla lähdettiin sitten kotiin ja hirvitti jo valmiiksi, miten kertoa asiasta lapsille. Loppupäivä menikin sitten sumussa ja hysteriassa. En osannut muuta kuin tarjota syliä, kun en itsekään ollut kunnossa. Minun pitäisi tehdä vielä raskas päätös. Miten pystyisin siihen tällä päällä ja paniikin määrällä ja samalla pitäisi vielä olla vahva ja rauhoittava tuki lapsille. Samaan aikaan tajusin sen, etten selviäisi siitä jos joku läheisistä kuolisi. Nytkin olin jo lähellä totaali romahdusta vaikka kyse oli koirasta. Seuraavana päivänä lähdin urheasti töihin, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt olla soittamassa eläinlääkärille päätöksestäni. Itkusta ei tullut loppua ja tein työt vaivoin. Kun olin siirtymässä seuraavaan paikkaan tein käännöksen ja meninkin terveyskeskukseen. Tuntien odottelun jälkeen sain akuuttivastaanoton puhelinnumeron, soittopyynnön mielenterveyshoitajalleni ja seuraavan päivän sairaslomaa. Sairasloman syynä paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaukset. Mieleen hiipivät taas vanhat pelkoni lasten menettämisestä ja muut katastrofiajatukset. Tiesin, että olin huonossa jamassa. Opamoxia en kuitenkaan uskaltanut ottaa, koska halusin ajatella skarpisti tehdäkseni järkeviä päätöksiä koiran suhteen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ottaa.

Hoitaja soitti minulle ja järjesti minulle keskusteluajan vähän lähemmäksi ja käski ottamaan opamoxia ja aloittamaan tarvittaessa Olanzapiinin. Tämä siksi koska minulla on vasta puolitettu Risperdal, joka myös saattoi saada pelot suurempiin mittoihin. Lääkettä pudotettiin minulla sen takia, koska prolaktiinihormoni arvoni olivat nousseet pilviin ja sain siksi myös lähetteen pään magneetti kuviin. Siitäpä kirjoitan sitten enemmän joskus myöhemmin. Soiton jälkeen luin työnantajani tiedoista että F koodilla olevia sairaslomia ei korvattaisi. Eli mielenterveysongelmia ei siis hyväksytty. Jouduin siis maksamaan päivystysmaksun ja lisäksi en saanut sairaslomapäivältä palkkaa. Viisaampi olisi siis ollut jäädä vain pois ilman mitään sairausloma todistusta. Voi herranjestas! Ja rahatilanne kun on vielä muutenkin epätoivoinen.

Eläinlääkärille soitossa kävi kuitenkin niin että koiralle sovittiin vielä lisätutkimuksia ja sain näin lopulliselle päätökselle lisäaikaa. Nyt vaan ongelmana on se, että koira ei edelleenkään syö, joten joudun tänään soittamaan uudelleen ja ruinaamaan tutkimusaikaa aikaisemmaksi. Muuten se olisi vasta torstaina. Olen jo hiukan rauhoittunut ja totutellut siihen ajatukseen, että pian tuo varjo ei minua enää seuraakaan, enkä ole enää niin hysteerinen. Onneksi olen saanut nyt muutaman päivän lisää sen kanssa. Lapset ovat vaan ylioptimistisia, eivätkä he huomaa kuinka huonosti koira voi. Minun pitää pysyä koossa heitä varten. Itseäni jaksaa taas ihmetyttää, miten huonosti kestän elämän vastoinkäymisiä. Jos menetän jonkun läheisen, niin selviänkö itsekään siitä hengissä. Miten hajoan heti jos arki järkkyy? Saako päätäni enää koskaan kuntoon… Toivottakaa onnea tämän viikon koitokseen. Erä kaksi.

-Mira

Henkilökohtainen ratkaisu

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänä vuonna teemana on itsemurhien ehkäisy. Teema on tärkeä – elintärkeä. Itsemurhan sanotaan olevan henkilökohtainen ratkaisu, mutta todellisuudessa se ei koskaan ole yksistään henkilökohtainen. Se koskettaa arvaamattoman montaa ihmistä, jättää useisiin sydämiin pysyviä kipeitä jälkiä.

Sairastamani skitsoaffektiivinen häiriö on hengenvaarallinen siihen usein liittyvän kohonneen itsetuhoisuuden vuoksi. Olen oppinut, että minun ja kaltaisteni keskimääräisen elinajan ennuste on jopa 20 vuotta mieleltään terveiden verrokkien ennustetta lyhyempi. Lukuisat ennenaikaiset poistumiset elonpiiristä selittävät tämän murheellisen tulevaisuudennäkymän. Hätkähdyttävän suuri osa meistä on yrittänyt itsemurhaa jossain elämänsä vaiheessa – jonkin arvion mukaan jopa puolet – ja valitettavan moni on yrityksessään onnistunut.

Tunnen hyvin ne lähteet, joista itsetuhoisuus kumpuaa. Olen ollut niiden äärellä, maistanut niiden sysitummia vesiä. Tunnen hiilikaivoksen yksinäisen, pimeän eksytyksen. Sen, mitä on olla pelkkä ihmisen kuori, sisältä tyhjä; kulkea mitään tuntematta yhdentekevän maailman halki ja toivoa luonnollisen kuoleman koittavan pian, koska voimat eivät riitä itsemurhan toteuttamiseen. Tunnen myös lähteistä vaarallisimman, voimia antavan riemullisen mustan hulluuden lähteen, josta juominen nostaa mieleen lukemattomia, toinen toistaan luovempia tapoja lähteä tästä maailmasta. Sen ääreltä minut on väkisin kiskottu pois. Lääkäri totesi: sinusta ei tule korpinruokaa. Sinä lähdet nyt sairaalaan.

Terve ja hyvinvoiva ihminen ei tee itsemurhaa, näin uskallan rohkeasti väittää. Entä kun kuitenkin osa meistä on sairaita? Miten poistaa maailmasta henkinen pahoinvointi, jonka uhka on osalla meistä, minullakin, jo geeneihin piirretty? Täysin hyvinvoiva ihmiskunta on unelma ja siksi jää. Onkin hedelmällisempää miettiä, kuinka mielen tuskan saa pidettyä edes jotakuinkin siedettävällä tasolla.

Ajattelen nopeaa hoitoon pääsyä. Sitä, että yhteiskunta välittää sairaistaan siinä määrin, että ottaa heidät hoiviinsa ilman tuskaisaa viivettä. Että pahoinvointiin puututaan pikaisesti. Ettei kaveria jätetä, vaan autetaan, kun apua haetaan. Tehdään yhteiskunnallinen ratkaisu, jottei niihin huonompiin ratkaisuihin tarvitsisi kenenkään toivottomuuksissaan tarttua. Yhteiskunnan luonne näkyy heikkojen ja kärsivien kohtelussa – ei anneta sen olla julma.

Ajattelen stigman poistoa. Ettei kenenkään tarvitse kätkeä huonoa oloa sisälleen häpeällisen leimautumisen vuoksi. Että koko leimaa ei olekaan, vaan mielen sairaus ja henkinen ahdinko on sairaus muiden joukossa. Kuinka helpottavaa on, kun kenenkään ei tarvitse enää kärsiä kirvelevästä hullunleimasta! Eikö niin vielä ole? Miksei jo ole? Ei arvoteta ihmisiä sairauksiensa perusteella, jaeta vuohiin ja lampaisiin. Tehdään sellainen yhteiskunta, jossa tämä toteutuu.

Ajattelen myös vertaistukea. Tunnetta, etten ole yksin, ainoa maailmassa, vaan on lukemattomia kaltaisiani runotyttöjä ja -poikia ihan yhtä hajalla. Yhteisyys luo voimaa ja toivoa, oivalluksen siitä, että tämän tiheän metsän läpi on sittenkin mahdollista päästä valoon tuupertumatta matkalle. Yhdessä on helpompi kulkea halki eksyttävän, pelottavan viidakon ja väistää myrkylliset, houkuttelevasti kuiskivat mustat lähteet. Yhdessä voimme paremmin. Tuodaan vertaistuki kaikkien sitä tarvitsevien saataville.

Ajattelen toivoa. Vaikka kuinka tuntuisi vanhan virren sanoin, että ”kuolema meille voitto on” – kuolla ehtii huomennakin. Eletään tänään, eletään nyt ensin. Tehdään henkilökohtainen ratkaisu pysyä hengissä.

Toivon elämän kipinän palavan hellittämättömästi jokaisen meistä sydämessä nyt ja aina.

Johanna K

Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

IMG_2986

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

IMG_2994

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

IMG_2991

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira

 

Kuuluisia kaksisuuntaisia #3: Ludwig van Beethoven

Ludwig van Beethoven syntyi ilmeisesti 16.12.1770 Bonnissa. Hänen isoisänsä oli viulisti, joka perusti vaimonsa kanssa viinakaupan. Sen uskollisimmaksi asiakkaaksi kuitenkin osoittautui vaimo, josta tuli alkoholisti. Myös Ludwigin isä Johann joi runsaasti hoitaakseen masennuspuuskiaan. Hän elätti perhettään laulajana.

Ludwigin kuudesta sisaruksesta vain kaksi pikkuveljeä eli aikuisikään saakka. Beethovenin tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä varmasti. Se kuitenkin tiedetään, että hänet kastettiin 17.12.1770. Tuohon aikaan lapset oli tapana kastaa syntymää seuraavana päivänä.

Isä Johann yritti tehdä Ludwigista Mozartin kaltaista lapsineroa, ja pakotti tämän soittamaan jo nelivuotiaana tuntikausia päivittäin. Ludwigin lapsuus jäi lyhyeksi. Koulussa Beethoven jaksoi viidennelle luokalle asti, jonka jälkeen isä patisti hänet entistäkin intensiivisempien musiikkiopintojen pariin. Koulussa Ludwig oli rauhallinen, haluton oppimaan, sulkeutunut ja epäsiisti.

Ensimmäisen kerran Ludwig esiintyi seitsemänvuotiaana. Hänen isänsä väitti häntä kuitenkin viisivuoriaaksi, jotta Beethoven vaikuttaisi vieläkin lahjakkaammalta. Yhdeksänvuotiaana hänet kiinnitettiin (tosin palkatta) cembalistiksi teatteriin. 14-vuotiaana hän sai paikan hovin urkuriksi 150 floriinin vuosipalkalla. Ludwig myös sävelsi. Sävellykset olivat niin vaikeita, ettei hän pystynyt soittamaan niitä pienillä käsillään.

Ludwigin ensimmäinen julkaistu sävellys oli hautajaiskantaatti vuodelta 1781. ”9 muunnelmaa Dresslerin marssista” oli seuraava. Sen painatti hänen opettajansa Christian Neefe. Ludwig oli silloin 11-vuotias.

1784 Beethoven ryhtyi antamaan tunteja. Hänen isänsä ääni oli pillla, ja äidin terveys heikkeni. Ludwigin lapsuus oli mennyttä. Beethoven tutustui Von Breuningin perheeseen, ja alkoi antaa soittotunteja heidän kahdelle lapselleen. Beethovenilla oli tapana ihastua naispuolisiin oppilaisiinsa, ja näin kävi nytkin. Lapsista vanhempi, Eleonoora, oli Ludwigin ensirakkaus. Heidän äitinsä opetti hänelle antiikin kirjallisuutta. Von Breuningien luona Ludwig oli suojassa perheensä aiheuttamilta paineilta.

16-vuotiaana Ludwig matkusti Wieniin toiveenaan päästä Mozartin oppilaaksi. Ei kuitenkaan tiedetä, kohtasivatko mestarit koskaan toisiaan. Ludwigin äidin tuberkuloosi paheni, ja Beethoven joutui palaamaan kotiin. Hänen äitinsä kuoli vuonna 1787. Tässä vaiheessa Ludwig mainitsee ensimmäistä kertaa syvän masennuksen. Neljä kuukautta tästä kuoli Ludwigin seitsenkuukautinen sisar. Hänen isänsä juominen paheni. Ludvig sai puolet isänsä eläkkeestä oikeuden päätöksellä käytettäväksi perheen elättämiseen. Lisäksi hän sai palkkansimmäistä kertaa hoviorkesterin viulistina. Kun Beethoven lopulta palasi Wieniin, Mozartkin oli jo kuollut.

Wienissä Ludwigia opettivat muun muassa Joseph Haydn ja Antonio Salieri. Wieniin pysyvästi muuttaneen Beethovenin apuraha lakkautettiin, mutta hänellä oli jo tukijoita Wienin salongeissa. Hänen isänsä kuoli 18.12. 1792. Hänen eläkettään ei lakkautettu, vaan tuplattiin. Ludwigin maine kasvoi, ja 1790-luvulla hän oli Wienin menestynein vapaa säveltäjä. Hän ei enää koskaan palvellut hovissa.

Keväällä 1797 Ludwig sairastui pilkkukuumeeseen, joka jätti elinikäiset jäljet. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt häntä. Ludwigin luona vieraillut tuttava mainitsi huoneen olevan sekamelskaisessa kunnossa, ja Ludwigin hiusten olleen sekaisin ja parran ajamatta.

Beethovenin kuulo alkoi heikentyä, ja se ymmärrettävästi huolestutti säveltäjää. Hän kokeili useita kuulolaitteita ja rohtoja, jopa manteliöljyä korvakäytäviin. Osa hoidoista pahensi tilannetta, ja osalla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Hänen on epäilty sairastaneen syfilliksen tai kärsineen lyijymyrkytyksestä. Varmuutta asiaan tuskin saadaan koskaan.

VUonna 1799 Beethoven rakastui jälleen piano-oppilaaseensa. Tämän nimi oli Giuletta, ja Ludwig sävelsi tälle Kuutamosonaatin. He alkoivat suunnitella avioliittoa, mutta Giuliettan isä sanoi ei. Nuoret erosivat vuonna 1802.

Lääkärin suosittelusta Ludwig muutti useaksi kuukaudeksi Heiligenstadtiin, josta hän kirjoitti veljilleen kirjeen, jossa hän puhuu avoimesti siitä, miten vain taide pelasti hänet itsemurhalta. Hänellä oli vielä säveltämättömiä teoksia sisällään. Beethoven kokikin valtavan luomisvimman vuosina 1803-1812. Vuonna 1804 hän hyytyi, mutta keräsi voimia maaseudulla ja palasi takaisin Wieniin töihin. Nyt hän oli täyspäiväinen säveltäjä.

1804 Beethoven myös rakastui (taas) oppilaaseensa, joka kuitenkin pakeni maaseudulle Napoleonin armeijan lähestyessä Wieniä. Hänen siskonsa Therese kuitenkin jäi säveltäjän tueksi.

1809 Beethoven oli lähdössä kapellimestariksi Kasseliin, ja piti jäähyväiskonsertin. Hänen wieniläiset tuttavansa kuitenkin tarjosivat hänelle elinikäistä korkoa, ja Ludwig perui lähtönä. ”Elinikäinen” osoittautui valheelliseksi, sillä yksi maksajista pakeni Wienistä jo samana vuonna, ja kaksi muuta kuolivat vuosina 1812 ja 1816.

Beethoven muutti Wienissä 34 vuoden aikana 64 kertaa. Toisinaan hän sanoutui irti, ja toisinaan hänet irtisanottiin. Onnettomien ihmissuhteiden jälkeen Ludwig lopetti perheenperustamishaaveet ja keskittyi säveltämiseen.

Vuodesta 1713 vuoteen 1719 Ludwig van Bethoven ei ollut kovin tuottelias. Hänellä oli neljän vuoden tekijänoikeustaistelu erään soittimen keksijän kanssa. Vuonna 1715 hänen pikkuveljensä Caspar kuoli jättän jälkeensä pojan, Carlin. Hänestä syntyi ankara holhoustaistelu Ludwigin ja Carlin äidin Johannan välllä. Lopullisesti asia selvisi vuonna 1819, kun oikeus määräsi pojan Ludwigille ja opettajalleen Karl Peterille huollettaviksi.

Vuonna 1826 Karl yritti itsemurhaa ampumalla. Syyksi hän kertoi poliisille, että hänen setänsä rääkkäsi häntä liikaa. Beethoven seurasi tarkkaavaisesti pojan toipumista. Hän palasi pojan luota joulukuussa avovaunuissa, ja sairastui keuhkokuumeeseen. Hänellä diagnosoitiin myös vesipöhö ja keltatauti. Hänen epäillään kärsineen myös maksakirroosista. Beethovenin kauhuksi Karl liittyi armeijaan. Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin Ludwig van Beethoven vaipui koomaan ja kuoli kaksi päivää myöhemmin.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus