Elämän valttikortit

Olen syntynyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaneen isän tyttäreksi. Joku saattaa ajatella, että mielensairaus on käteen jäänyt Musta Maija tai Pekka. Elämäni ei kuitenkaan perustu pelkästään tähän yhteen korttiin. Tämän kortin takia en ole hävinnyt elämääni. Sen myötä olen ehkä kokenut enemmän haasteita kuin sellaiset henkilöt, joiden on onnistunut saada käteensä täydelliset sarjat Hullunkurisia perheitä.

Oikeus lisääntyä

Saanko anteeksi? Istun psykiatrin vastaanotolla vatsani kera keväällä 2010. Tunnelmani ovat ristiriitaiset. Lapsi on toivottu ja tervetullut. Kuitenkin minusta tuntuu kuin pitäisi pyytää anteeksi. Miksi tunnen niin? Anteeksipyynnön sijaan päädyn tokaisemaan suorasukaisesti: Tässä sitä sitten hullu lisääntyy. Tuijotan psykiatria totisin ilmein. Haaste on heitetty, ja odotan täystyrmäystä. Miksi oletan, että sellainen olisi tulossa? On mentävä... Continue Reading →

Psykoterapian pelko

”Kirjoitan sinulle lähetteen psykoterapiaan.”  Vakiovastaukseni oli vuosien ajan ”Ei kiitos, en halua psykoterapiaan.” Minua yksinkertaisesti pelotti, minkälaisia asioita terapiassa minun muististani kaivettaisiin. Viime vuosina olen kirjoittanut tarinaani kirjan käsikirjoitukseksi ja tehnyt samalla taidepäiväkirjoja, joihin olen purkanut tuntojani ja muistojani, jopa niitä kaikkein kipeimpiä. Kutsun sitä tee-se-itse terapiaksi.  

Geenilottovoitto

"Onko lähisuvussasi mielenterveyden ongelmia?” Vuosien kuluessa vastasin kieltävästi tuohon lääkärien esittämään kysymykseen kymmeniä kertoja. Mielestäni isäni mielenterveyden haasteet eivät kuuluneet kenellekään. Sydäntaudit, syövät, diabetes – ne oli helppo luetella. Mutta isäni kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä en aikonut kertoa kenellekään. Ei lapsena häpeää tunneta Ellinooran Leijonakuningas laulun lause ”ei lapsena häpeää tunneta ennen kuin joku luokassa nauraa” osuu... Continue Reading →

Kolme syliä

I Valot loistavat, ja minä olen ikuinen. Kahlaan läpi päivän eilisillä silmillä, niillä kirkkailla, jotka ummistuvat seuraavina kuukausina harvoin. Euforia. Tunnen kaiken. Ruumiini on höyhenen kevyt. Hyvänolon aallot kulkevat sen läpi kuin pehmeä sähkö. Kuulen kaiken. Ääni askelistani lattian pintaa vasten. Pyörätuolin rullaus. Se kivulias voihkinta, joka liittyy elämän alkamiseen. Olen enemmän olemassa kuin koskaan.... Continue Reading →

Tampereen kuningatar

Kävelen rauhallisen ylväästi alas Tuomiokirkonkatua. Askeleni ovat arvokkaan kuninkaalliset. Tylsät tavikset ehkä luulevat, että minulla on ylläni verkkarit, mutta oikeasti minulla on kullanvärinen juhlapuku, valtikka, loistelias kruunu ja yhtä loistava kultainen viitta, joka laahaa perässäni pitkin katua tahriutumatta pölyyn. Luon suopeita katseita alamaisiini. Rakastan teitä! Olen teidän hyvä kuningattarenne. Tampereen kuningatar. Minulla ei ehkä ole... Continue Reading →

Vielä yhden kerran

Puolisolleni on varattu tölkkikaupalla limua jääkaappiin. Hän on raskaana, eikä hänelle maistu juuri muu kuin limppari ja suklaa. Oma vointini on parempi kuin aikoihin. On kevät, ja pitkä masennusjakso on hellittämässä. Hyvähän tässä on ottaa lapsi vastaan. Ja eiköhän kaikki nyt taas ala mennä paremmin. Sisimmässäni taidan kuitenkin aavistaa, mitä on tulossa: uusi menojakso ja... Continue Reading →

Mielen sairauden kuvat

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Sen kunniaksi luon haukankatseeni kuvitukseen, jolla mielen sairautta koetetaan tuoda mediassa yleisölle käsitettävämmäksi - ja sorrutaan tavattoman usein latteisiin, yllätyksettömiin ratkaisuihin. Seuraa joukko kliseisiä kuvatyyppejä. 1. Tyhjää harovat kädet Tästä kuvatyypistä on useita eri variaatioita. Kunniapaikalle pääsevät hämärässä sumussa harontaansa harjoittavat kätöset. Toisinaan kädet haparoivat kankaan takana. Mitään eivät otteeseensa saa.... Continue Reading →

Pitkä kauppareissu

Oikeanlainen paikka vääränlaisille ihmisille. Nuo ovat ensimmäiset sanat, jotka kirjoitin muistikirjaani, kun suljetun osaston ovet painuvat takanani kiinni. Kirjoitin ne tärisevin tikkukirjaimin, sillä en kyennyt vahvasti lääkittynä kirjoittamaan käsialallani. Edelliset kuukaudet olivat kuluneet pahenevan oireilun merkeissä. Kärsin harhoista ja grandioottisuudesta: halusin toisena hetkenä valloittaa maailman ja toisena laittaa narun kaulaan. Lopulta tajusin, että minun oli... Continue Reading →

Me oikein luotettavat ja kivat ihmiset

Olen aina ollut sosiaalinen luonne. Vuosien kuluessa minun on kuitenkin ollut yhä vaikeampaa liittyä porukoihin. Ripari-ikäisenä uin vielä vaivatta osaksi pientä jengiä. Lukioikäisenä aloin jo erakoitua, ja viimeistään yliopistovuosina en osannut enää lyöttäytyä mukaan joukkoihin. Koko seitsemän vuoden opiskelun aikana en osallistunut ainoaankaan tapahtumaan tai ainejärjestöni toimintaan. Tutustuin koko aikana tasan yhteen uuteen ihmiseen, ja... Continue Reading →

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑