Heijastuksia

Olemme nyt kirjoittaneet tiiviissä tahdissa yhteisesti annetuista aiheista kuusi viikkoa ja on pohdiskelun aika ennen kuin jatkamme väljemmällä aikataululla vapaammissa aihepiireissä. Blogi on saanut hyvän alun. Nyt sen on aika siirtyä opinnäytetyön piiristä uusiin ulottuvuuksiin.

Mihin kirjoittaminen on kuljettanut minut? Mille poluille astelemaan se on vienyt joukkomme? Jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. Voin kirjoittaa vain omasta polustani. Sen askelenpaikat tunnen. Voin kenties nähdä toverieni kulkevan etäällä samaan suuntaan, mutta heistä puhuminen olisi olettamuksia, enkä halua olettaa. Haluan pysyä lähellä totuutta, lähellä kuin verinahka, kuin hengitysilma keuhkoissani.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Meillä on ollut kuusi näkökulmaa käsittelemiimme aiheisiin. Olemme kuusi peiliä, joiden kautta on näkynyt virkistävän vaihtelevia sairauden, toivon ja toipumisen heijastuksia. Ennen kaikkea olemme heijastelleet valoa – sitä mikä tahansa kuva vaatii piirtyäkseen esiin.

Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Kenties tulevaisuudessa kukassa on uusia terälehtiä. Kenties kirkkain, hätkähdyttävin heijastus on vielä tulematta. Kirjoittaminen jatkuu kohti tulevaisuutta, joka on vielä pelkkä kuvitelma, toiveidemme ja pelkojemme helposti katoava kangastus – mutta uskon, että siellä on sanoja, vahvoja lauseita, jotka ohitamme ja jotka jäävät menneeseen humisten jälkikaikujaan kuin tuulen keinuttama pelto.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Samanlaisia, silti niin erilaisia, ja silti miltei samanlaisia jälleen. Sitä me olemme.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Jokaisella on oma tapansa katsoa. Ei ole olemassa väärää tapaa katsoa. Kynä saattaa kompastella, mutta katse on kirkas; hetki on yhtä aikaa ohikiitävä ja ikuinen, ja sanat korppikotkia hetkien haaskoilla. Katseemme elävät eteenpäin ja pudotamme matkastamme lauseita, rumia ja kauniita, joita kenties satunnainen lukija mukaansa poimii. Itse olen poiminut kanssakulkijoideni pudottamia sanoja kimpuksi saakka, pohdiskellut niitä mielessäni. Näinkin voi joku nähdä ja kokea – jokainen tavallaan. Ei ole väärää tapaa.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Haluaisitko Sinä kulkea rinnalla, nähdä kanssamme, kuinka matka jatkuu? Haluaisitko kenties jopa kirjoittaa kanssamme? Sellaistakin voi tapahtua. Tulevaisuuteen valoisin mielin katsoen,

Johanna K

Uusia näkökulmia

Yhteisöblogin alussa oli jännittynyt ja odottavainen olo. Toivoin uusia näkökulmia asioihin ja haasteita kirjoittamiseen.  Oli mukavaa tutustua muihin kirjoittamisesta pitäviin ihmisiin ja tehdä yhteistyötä blogin luomiseksi. Vertaistuki on ollut iso osa yhteisöblogia ja on ollut mukava huomata jälleen kerran, että en ole yksin sairauteni kanssa.

Haasteellisin teksti oli varmaan optimismista kertova tekstini. Yhteisöblogi on haastanut minua kirjoittamaan aiheista, joista en normaalisti kirjoittaisi. Optimismi tekstissä vaikeaa oli päällä vellova masennus ja pohdinta siitä, miten sanoa jotain uutta. Monen tekstin kohdalla huomasin, että joskus on hyväkin muistella vanhoja, jo ”itsestään selviä” asioita. Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen.

Olen blogin teon aikana oppinut teknisiä asioita blogialustasta sekä yhteistyön tekemistä vertaistuen voimin. Olen saanut uusia näkökulmia moniin blogin aiheisiin sekä omiin teksteihini. Aiheet olivat aika avoimia, joten joskus oli haastavaa keksiä se oma näkökulma juuri omaan tekstiin. Vaati hieman itsensä tutkistelua, jotta tekstiä syntyi.

Prosessin aikana koin jokaisen tekstin julkaisemisen kohdalla onnistumisen kokemuksia. On aina hienoa tuottaa tekstiä ja saada siitä valmis. Vaikka bloggaaminen ei ole minulle uutta, en ole koskaan kirjoittanut muiden antamista aiheista. Oli välillä vaikeaa aloittaa kirjoittaminen, kun suoranaista ideaa ei ollut. Oli hienoa huomata, että tekstit kuitenkin valmistuivat. Pystyn seisomaan jokaisen kirjoitukseni takana.

Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi. Päällimmäiset tunteet blogin loputtua ovat ylpeys, kiitollisuus ja innokkuus. Olen ylpeä itsestäni, että sain kaikki tekstit aikaiseksi ja ajallaan. Kiitollinen olen kaikista uusista kokemuksista ja uusista ihmisistä. Intoa riittää haastaa itseään jatkossakin uusilla aiheilla.

Haluan kiittää myös lukijoita meidän matkassa pysymisestä ja hyvistä kommenteista. Jatkakaa jatkossakin lukemista ja kommentoimista.

-Kati

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus