Yllättäviä kykyjä selviytyä

Kirjoittamisesta on nyt jo kulunut liian pitkä aika. Koneeseen tarttuminen on ollut äärimmäisen vaikeaa ja olen potenut tavallaan ramppikuumetta. Jotenkin olen ollut jaksamisen äärirajoilla ja minulla on ollut tunne, ettei tästä kuitenkaan ole hyötyä kenellekään, ei minulle eikä muille. Luultavasti minulla on ollut masennusta, mene ja tiedä. Koiran kuolema, uusi (todella työläs) koiranpentu, työkiireet ja nyt tämä epidemian kohtaaminen eivät ole ainakaan auttaneet asiaa. Nykyinen uusi ja outo maailmantilanne on saanut aivoni aktivoitumaan ja nyt ollaan jo lähentelemässä hypoa. Siinä varmaan syy miksi sain nyt innon kirjoittaakin.

Yksi tärkeä liikkeelle potkaiseva voima oli myös kommentti, jonka sain vanhaan kirjoitukseeni äskettäin. Kiitos siitä! Se antoi tarvittavaa lisävauhtia.

Olen taas valmiustilassa, valmiina puolustautumaan ulkoa tulevia uhkia vastaan. Vähän on sellainen olo kuin kaikki katastrofiajatteluni olisivat nyt toteutuneet. Tämmöisiä skenaarioitahan minä olen pyöritellyt päässäni vuosikaudet aina vauhtikauden koittaessa.  Miten sitten toimin tositilanteessa kun olen aina pelännyt, että mielenterveyteni ei tällaista kestäisi, enkä osaisi toimia rationaalisesti? 

Oma suhtautumiseni asiaan on yllättänyt minut. Alun perin kun tästä viruksesta uutisoitiin, niin päätin nostaa niin sanottua jarru lääkettäni, vaikka olinkin silloin masentunut. Tiesin, että jos en sitä tekisi, alkaisin pian panikoida ja kierrokset nousisivat. Tämän olin huomannut jo sikainfluenssan aikaan. Suojelin lapsia leijonaemon lailla ja putsasin ovenkahvoja neuroottisesti. Silloin minulla ei ollut vielä diagnoosia tai tarvittavia lääkkeitä ja käytökseni alkoi saada jo vainoharhaisia piirteitä. Nyt olen ottanut kaiken vastaan kohtalaisen tyynesti. Pieni paniikki kyllä tekisi poikaa, kun juuri nyt minua ei jaksa kiinnostaa hygieenisyys ja kämppämme on sekaisempi kuin koskaan.

Nyt olisi ihan järkevää ja perusteltua luututa niitä ovenkahvoja, mutta vielä mitä.

Olemme sairastelleet nyt paljon ja olen selvinnyt niistä rauhallisesti. Henkinen kestokyky oli tosin tiukilla, kun piti aina yöllä herätä tarkistamaan pari kertaa, tarvitsiko joku lapsi lisää särkylääkettä. Samalla laukkasin koiran kanssa lenkillä vaikka omakin olo oli todella huono. Myös veritautini muuttui samaan aikaan pahemmaksi kuin milloinkaan tähän mennessä. Kaikesta huolimatta piti vain selvitä, että jaksoi hoitaa lapsia ja minähän selvisin. 

En olekaan niin heikko ja haavoittuvainen mitä olen luullut. Olen ollut siinä luulossa etten pysty toimimaan enää täydellä teholla ja kaksisuuntaisuus on heikentänyt toimintakykyäni. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Minä pystyn hädän hetkellä mihin vaan. Minä en särykään niin helposti, mitä olen luullut. Välillä käydään sietorajoilla ja taistellaan, mutta aina sieltä noustaan. Sitähän se on eläminen kaksisuuntaisuudenkin kanssa. Jatkuva taistelu oman itsensä kanssa on antanut myös kykyä selvitä elämän vaikeista ja kuormittavista tilanteista. Selviäisinkö näin hyvin esteistä, tuntisinko näin hyvin itseäni ja hyväksyisinkö näin hyvin oman vajavaisuuteni ilman tätä sairautta? Jatkuva taistelu ja vuoristorata onkin tuonut minulle kykyä myös selviytyä. Olen tottunut olemaan vähän eristyksissä, osaan arvostaa arjen yksinkertaisia rutiineja ja nautin yli kaiken nyt,  kun lapset ovat kotona. Myös perheenjäseniin on nyt tullut oltua yhteyksissä eri tavalla.  

Ainoastaan toisen lapseni vuosien jälkeen puhjenneet astmaoireet ovat saaneet minut nyt vähän ylivirittyneeseen tilaan. Lapset kyllä hyvin peilaavat kun alan käyttäytyä ylisuojelevasti. Sitten nappaisen rauhoittavan huuleen, rupean töllöttämään televisiota tai lähden koiran kanssa lenkkeilemään. Mahtavia ovat olleet nyt ilmatkin. Myös musiikin kuuntelu auttaa rauhoittumaan ja kiinnittämään huomion toisaalle. Mikä jottei siivoaminenkin, mutta siihen tartun vain hätätilanteissa. On se niin veemäistä hommaa. Joskus pitää antaa vaan niiden pelottavien ajatusten olla ja mennä. Märehtiä niitä jonkin aikaa ja päästää sitten irti.

Ei niitä pakoonkaan pääse, eikä kannata yrittääkään.

Ne vaan pitää kestää ja asennoitua sen jälkeen niin, ettei etukäteen ole mitään järkeä murehtia tapahtumattomia asioita. Menee päivän ja hetken kerrallaan, murehtii sitten jos on oikeasti aihetta. Ei välttämättä käy huonosti, voi käydä myös hyvin. Jos varautuu pahimpaan, niin ei se estä pahaa tapahtumasta jos on tapahtuakseen. On niin vähän asioita joihin tässä elämässä voi itse vaikuttaa. Miksi ei siis elää hyviä päiviä hyvillä mielin. Parempi kun ei heittäydy marttyyrin asemaan. Aina minulle käy näin!  Kun ei käy! Minulle voi käydä myös mieletön mäihä. Otan ainakin ilolla vastaan ne hyvät hetket mitkä saan. Niitä minulta ei kukaan voi viedä pois. Kyllä minä pystyn, kyllä minä kykenen, kyllä minä selviän tästäkin. Kaikki on tässä hetkessä hyvin. Lopulta tulee aina valo. 

-Mira