Lemmikkien voima

Kun voimat on totaalisen loppu ja vaivun sohvalle lasten lähdettyä kouluun, putoan jonkin sortin koomaan, tilaan missä kaikki on usvan takana ja voimat riittävät vain hengittämiseen. Toivon että voimat jotenkin taian omaisesti palautuisivat siihen mennessä, kun lapset tulevat koulusta, jos vain makaan ja häviän pimeyteen. Aika kuluu ja havahdun aina välillä siihen, että joku tuijottaa minua. Aina kun silmäni aukeavat on koirani siinä, suoraan nenäni edessä. Ja kyllä, olen käyttänyt sen ulkona ja ruokkinut. Koira vaikuttaa olevan lähinnä huolissaan.

IMG_20171125_123510_037

Olen monesti huomannut, että koira heijastaa niitä tunteita joita koen. Jos olen hermostunut, on sekin levoton. Jos minulla on hyvä olla, niin on myös koirallakin. Se tulee liki silloin kun tarvitsen lohdutusta tai läheisyyttä ja varsinkin jos minulla on mieli matalalla. Hankin koiran varmaan hypomaniassa. Minulle tuli pakottava tarve saada koira, että saisin itseni pois sohvan pohjalta itsesäälin syövereistä. Ja kun minulla on vauhti päällä, niin se koirahan on saatava sitten heti. Siinä meni hetki jos toinenkin netin myynti ilmoitusten parissa, kunnes vastaan tuli 2-vuotias lapinkoira narttu. Koiran kuvat ei olleet kovin edustavia ja muistan ajatelleeni, että onpa ruman näköinen koira. Olin kuitenkin vuosia haaveillut suomenlapinkoirasta, koska olin kuullut, että ne ovat aika leppoisia luonteeltaan. Sitten vain heti yhteyttä ottamaan ja eikun hop matkaan kohti parin tunnin päässä olevaa määränpäätä. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa ja tarkoitus oli vain mennä katsomaan minkä luontoinen koira oli kyseessä.

IMG_2450

Perillä vastassa oli todella kiltti koira, joka valloitti lasten sydämet saman tien. Koira oli tosi lihavassa kunnossa, turkki oli pahasti huopaantunut ja kynnet pitkät. Omistaja oli heti valmis antamaan koiran kyytiimme ja palauttaa saisi, jos siihen aikaan astmainen lapseni saisi oireita tai tulisi jotain muita ongelmia. Niinpä sitä kohta oltiin jo kotimatkalla uuden perheenjäsenen kanssa, ennen kuin oltiin edes maksettukaan. Kotona koiralle piti tehdä totaalinen pesu operaatio ja leikellä turkista irti huopaantuneet lätkät. Takkuja oli niin paljon, että kesti aikansa löytää koiran takapuoli. Heti ensimmäisellä lenkillä ilmeni jo iso ongelma, kun koira rähisi holtittomasti muille koirille. Koira osoittautui kuitenkin muuten ihan extra rauhalliseksi ja lasten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten aioimme pitää sen silti, enkä ole päivääkään tätä päätöstä katunut.

Koira osoittautui jo heti alkumetreillä loisto tapaukseksi. Olimme siihen mennessä tottuneet nalkuttamaan toisillemme melko kovalla äänellä. Väittelimme jostakin ja koira tuli väliimme ja alkoi haukkumaan. Näin tapahtui useita kertoja, varsinkin jos jäkätimme jotain lapsille. Olimme sokeutuneet omalle negatiiviselle tavalle puhua ja vasta koira sai ymmärtämään, että se vaikutti hyökkäävältä. Rupesimme puhumaan toisillemme rauhallisemmin ja lempeämmin. Myös lapsilauman riehumisesta ja lasten melko kovakouraisista halauksistakaan koira ei ollut moksiskaan. Lisäksi se ei vaatinut koskaan mitään, ei riehunut eikä hajottanut mitään, osasi olla kotona yksin ei karkaillut eikä haukkunut vieraita. Mikä tärkeintä se sai minut nousemaan ahteriltani ja käymään edes pakollisilla lenkeillä. Vaikka olin masentunut niin se oli pakko tehdä. Koira kuitenkin kuunteli minun jaksamistani ja lepäsi silloin kun minäkin. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta surullinen ilme sai minut aina nousemaan säännöllisesti. Myös oma oloni rupesi sitä myöten pikkuhiljaa helpottamaan.

IMG_20180726_231441_969

Tärkein piirre koirassamme on ollut tämä tunnetilojen aistiminen. Se nukkuu aina sen lapsen luona joka sattuu pelkäämään tai on kipeänä. Huikeaa on ollut huomata kuinka koira saa rauhoitettua raivostuneen lapsen, silloin kun äiti ei saa mennä lähellekään. Se tulee heti hätiin ja pahin raivo laantuu koiraa halaten. Se ei suostu lähtemään pois ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Se on ollut myös minulle apuna, kun en ole kokenut saavani rakkautta mistään muualta. Se rakastaa minua ehdoitta ja samalla tavalla olinpa missä mielentilassa tahansa. Se ei leimaa minua hulluksi, ei karttele minua eikä ole pitkävihainen. Se tulee aina yhtä iloisena vastaan ja kohtelee minua kuin olisin parasta koko maailmassa. Kiitollisuus, nöyryys ja myötätunto huokuvat siitä päällepäin. Uskon siis todellakin, että lemmikeillä on myönteinen vaikutus ihmisiin. Ne opettavat myös lapsille vastuuntuntoa ja myötätuntoa sekä hellyyttä ja lohduttavat silloin kun muut eivät siihen pysty. Lemmikki antaa sinun olla sellainen kuin olet ja palvoo sinua kaikesta huolimatta. Voisin melkein väittää, että lemmikeillä on terapeuttista vaikutusta, ainakin minulle näin on ollut.

IMG_2480

Olen huomannut, että eläin kuin eläin on vaikuttanut minuun samoin elämäni aikana. Hevoset ovat jo olemukseltaan rauhoittavia ja ne aistivat hyvin tunnetilat. Muistan, että ratsastaessani jännitin yhtä säikkyä hevosta kun lähestyimme sen pelkäämää punaista postilaatikkoa. No tottakai silloin hevonen hyppäsi heti takajaloilleen kun osuimme kohdalle. Sama kohta ohitettiin uudestaan ja keskityin olemaan rauhallinen, rento ja ajattelemaan aivan muita asioita. Niinpä hevosellakaan ei ollut mitään ongelmaa ohittaa postilaatikko rauhallisesti. Henkinen tilani välittyi kehoni kautta hevoseen. Näin ainakin vahvasti uskon. Meillä on ollut myös kissoja, kaloja ja tällä hetkellä myös kani. Kani vaikuttaa minuun taas hiukan eri tavalla kuin koira. Sitä voi hellitellä sylissä ja sen temperamenttista käyttäytymistä seuratessa tulee aina hyvälle tuulelle. Pienenä käärönä se herättää eri tavalla hoivavietin kuin isompi koira. Myös piha-alueen lintuja, oravia ja jäniksiä seuratessa mieli tyhjenee ja rauhoittuu. Mikäpä on parempaa kuin kuunnella lenkillä lintujen konserttoa ja muistuttaa itselleen miten ihanaa on olla elossa tällaisten ihmeiden seassa.

Onko sinulla hyviä kokemuksia eläinten vaikutuksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin vai onko niistä vain ja yksinomaan haittaa? Voiko eläin olla terapeuttinen? Kerro sinulle tärkeistä eläimistä.

maanantaihin

-Mira

Lääkekokeiluista

Valitettavasti ei ole olemassa yhtä pelastavaa pilleriä, ei selkeää lääkettä, joka poistaisi kaksisuuntaisuuden niin että siitä voisi kokonaan parantua. Onni on, että siitä on kuitenkin mahdollista toipua. Oppia elämään oireiden kanssa ja niistä huolimatta mielekästä elämää. Tie on kuitenkin valitettavan usein kivinen ja pitkä, eikä kaikille valitettavasti tunnu löytyvän täydellistä ratkaisua. Jos lääke onkin hyvä, niin sivuoireet ovat kestämättömät. Lisäksi sairauteen tuntuu kuuluvan osana myös lääkevastaisuus. Varsinkin monet antipsykootit koetaan turruttaviksi. Varsinkin hypomanian hyvästä nosteesta on vaikea luopua.

Minun alkutaipaleeni lääkityksen saralla meni siis erilaisten masennuslääkkeiden parissa. Yleensä aina kierrokset nousi ja lopetin lääkkeet, kun tunsin parantuneeni. Sitten tietysti taas masennuin ja kierre oli valmis. Viimeisimpänä oli Voxra, jonka nuori sijaislääkäri ymmärsi lopettaa, kun kerroin koko tarinani. Kun kaksisuuntaisuus sitten vihdoin todettiin, sain Sertralin lääkkeen masennukseen ja Ketipinorin auttamaan nukkumisessa ja tasaamaan vauhtia, jota masennuslääkkeet saattoivat nostattaa. Melko pian Ketipinorin aloittamisen jälkeen heräilin aina öisin siihen, kun en saanut henkeä. Heräsin omaan korahdukseeni ja piti nousta istumaan, että henki kulki kunnolla. Sen jälkeen opin, että piti asemoida oikeaan puolipystyyn kylkiasentoon, että henki kulkisi koko yön. Otin lääkkeen aina iltaisin ja nukahdinkin melkein seisaaltaan noin tunnin kuluttua. Aamuisin olin niin väsynyt, että kahvinkeittimelle piti mennä joinakin aamuina konttaus asennossa, ettei taju lähtisi. Kerroin näistä asioista tietysti lääkärille, mutta yöllisiä heräämisiä hän piti lähinnä paniikkihäiriön oireina. Niinpä kokeilu samalla lääkkeellä jatkui ja lisäksi pyydettiin käyttämään Opamoxia ahdistukseen.

directory-466935__340

Aamut olivat melkoista pinnistelyä aina pyörällä töihin ja päivän käynnistyminen kesti luvattoman pitkään. Menin sitten eräänä aamuna taas psykiatrin vastaanotolle ja paikalla olisi myös psykologi, jonka luona kävin viikoittain juttelemassa. En enää muista mitä aihetta meidän piti sen kerrallisella kokoontumisella käsitellä. Kun nousin pyörän selästä päässä surisi ja jäseniä heikotti, tuntui, että kaikki voima oli valunut pois. Istuin kuitenkin urhoollisesti odotustilassa ja menin vastaanotolle pyydettäessä. Minulta kyseltiin erinäisiä asioita ja mainitsin jo muutamaan kertaan, että minulla oli huono olo. Sitten minun piti jotakin varten nousta seisomaan ja sanoin että nyt pyörryttää. Menin lattialle ja jalkani nostettiin ylös.

Edelleen heikotti ja huone pyöri ympärilläni.

Pidin silmiäni kiinni ja sanoin etten vielä pysty nousemaan, haluan vain maata tässä. Kohta havahduin siihen, että minulle soitettiin jo ambulanssia. En ymmärtänyt miksi, en vaan jaksanut sanoa vastaankaan. Jälkeenpäin sain tietää, että olin muuttunut kuulemma sinertäväksi. Tämä lääke lamautti minua vähän liikaakin. Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa tokenemaan ja pääsin lähtemään omalla kyydillä kotiin verikokeitten ja sydänfilmin kautta. Kutsuin isän kyyditsemään, koska pyörällä polkijaksi minusta ei vielä ollut. Kaikki oli kuitenkin testeissä hyvin, mutta Ketipinorin otto lopetettiin saman tien.

Mitään vakavaa ei ollut siis tapahtunut, mutta tasaava lääke vaihdettiin Aripiprazoliin. Tätä käytettiin pitkään, mutta sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta ahdistuksiin. Olo ei siis oikeastaan muuttunut suuntaan eikä toiseen. Lääke vaihdettiin loppujen lopuksi Risperdaliin, mutta ongelmaksi näissä lääkkeissä osoittautui se, että ne olivat melko hintavia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olevalle. Valitin siitä usein lääkärille.

 Joskus lääkkeet olivat jääneet ottamatta, koska ei vain ollut yksinkertaisesti yhtään rahaa.

Siitä seurauksena rupesi hypomania aina nostamaan päätään, yöunet jäivät ja ahdistus lisääntyi. Ongelmana oli vain, että saadakseen lääkkeille täys korvattavuuden tuli olla psykoottinen tai sellaisen joskus kokenut. Itselläni tätä ei ollut, joten oltiin pattitilanteessa. Lääkäri rupesi ääneen miettimään, että voisihan siihen hakemukseen laittaa, että osissa minun peloissani ja ”pakkoajatuksissani” on ollut ehkä psykoottisia piirteitä. ”Käykö sinulle, että laitetaan niin? Eihän tuo kuulosta liian pahalle?” No minullehan kävi kaikki mikä auttaisi saamaan lääkkeet halvemmalla ja tottahan nuo väitteet olivat.  Piti siis vähän soveltaa, että sai 112 koodin kela korttiin. Olen kuullut, että osalle se on ollut kiven takana. Oletko sinä saanut erityiskorvattavuuden lääkkeillesi helposti vai oletko edelleen vailla sitä? Fyysiseen sairauteeni sain sen automaattisesti. Olen monesti siunannut sitä, että miten hyvä systeemi on Suomessa, ettei tarvitse maksaa yhdestä lääkkeestä yli viittäsataa euroa. Ilman veronmaksajia sekin lääke olisi jäänyt saamatta.  Se vaan mättää vielä, että kellä on oikeus se saada. Kuka on tarpeeksi sairas? Kai tärkeintä on kuitenkin turvata se, että kukaan ei jää köyhyyden takia ilman lääkkeitä.

checklist-3222079__340

Olen todella onnekkaassa asemassa, että olen selvinnyt ihan tuurilla näin vähillä lääkekokeiluilla. Olen kuullut, että monella on takana parikymmentäkin lääkettä eikä vieläkään ole löydetty sopivaa. Moni valitseekin lääkkeettömyyden osittain siitä johtuen, että monella lääkkeellä on ikäviä sivuvaikutuksia eikä mitään sopivaa ole löydetty. Monesti ihmiset pelkäävät, että lääkkeillä heistä tulee tunteettomia ja luovuus kuolee. Varsinkin hypomanian tunne on niin mahtava, että sitä moni jää kaipaamaan. Varsinkin neurolepteillä on huono maine, moni kieltäytyy niistä kokonaan. Vaikka minullakin on huono kokemus tietystä lääkkeestä en silti tuomitse sitä.

 Se voi toimia toisella aivan erinomaisesti.

Meistä jokainen on yksilö ja se mikä ei käy toiselle käy toiselle. Minulla ei myöskään ole mitään pahaa sanottavaa neurolepteistä. Minulla se on tasoittanut sopivasti ja pystyn ihan normaalisti itkemään ja nauramaan ja olen edelleen luova, mutta nyt vain en valvo öitä luovuuden puuskassani. Tärkein apu sillä on ahdistukseen, josta en todellakaan halua kärsiä ilman lääkkeitä. Elosta sen kanssa ei tulisi mitään ja minulla onkin suuri myötätunto niitä kohtaan, jotka joutuvat pakon sanelemana selviämään siitä ilman lääkkeitä. Osa on kyllä onnistunut selviämään siitä myös muilla keinoin esim. terapian avulla. Siitä olen iloinen. Minulle kuitenkin lääkkeet ovat olleet pelastus, mutta jokainen meistä seilaa tämän läpi omalla tyylillään. Ratkaisuja tasapainoon on monia. Minullakin on edelleen aaltoliikettä, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa. Jos unohdan ottaa lääkkeeni vaikka neljänä päivänä peräkkäin, niin kierrokset alkavat nousta ja pelot ja ahdistukset palaavat. Siksi on parempi etten unohtele. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että luulisin näiden lääkkeiden olevan lopun elämäni ratkaisu. Lisäksi tarvitsen myös keskusteluapua. Tilanteet muuttuu ja nämä lääkkeet eivät välttämättä minulle tulevaisuudessa riitä. Mutta ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Turha on tulevaisuutta kenenkään murehtia. Nautitaan tästä hetkestä, jos se kerran sattuu olemaan hyvä. Olen kiitollinen näistä ”terveistä” päivistä, jotka on minulle suotu. Ilo irti pienistä!

-Mira

kuvat: Pixabay

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus