Lääkekokeiluista

Valitettavasti ei ole olemassa yhtä pelastavaa pilleriä, ei selkeää lääkettä, joka poistaisi kaksisuuntaisuuden niin että siitä voisi kokonaan parantua. Onni on, että siitä on kuitenkin mahdollista toipua. Oppia elämään oireiden kanssa ja niistä huolimatta mielekästä elämää. Tie on kuitenkin valitettavan usein kivinen ja pitkä, eikä kaikille valitettavasti tunnu löytyvän täydellistä ratkaisua. Jos lääke onkin hyvä, niin sivuoireet ovat kestämättömät. Lisäksi sairauteen tuntuu kuuluvan osana myös lääkevastaisuus. Varsinkin monet antipsykootit koetaan turruttaviksi. Varsinkin hypomanian hyvästä nosteesta on vaikea luopua.

Minun alkutaipaleeni lääkityksen saralla meni siis erilaisten masennuslääkkeiden parissa. Yleensä aina kierrokset nousi ja lopetin lääkkeet, kun tunsin parantuneeni. Sitten tietysti taas masennuin ja kierre oli valmis. Viimeisimpänä oli Voxra, jonka nuori sijaislääkäri ymmärsi lopettaa, kun kerroin koko tarinani. Kun kaksisuuntaisuus sitten vihdoin todettiin, sain Sertralin lääkkeen masennukseen ja Ketipinorin auttamaan nukkumisessa ja tasaamaan vauhtia, jota masennuslääkkeet saattoivat nostattaa. Melko pian Ketipinorin aloittamisen jälkeen heräilin aina öisin siihen, kun en saanut henkeä. Heräsin omaan korahdukseeni ja piti nousta istumaan, että henki kulki kunnolla. Sen jälkeen opin, että piti asemoida oikeaan puolipystyyn kylkiasentoon, että henki kulkisi koko yön. Otin lääkkeen aina iltaisin ja nukahdinkin melkein seisaaltaan noin tunnin kuluttua. Aamuisin olin niin väsynyt, että kahvinkeittimelle piti mennä joinakin aamuina konttaus asennossa, ettei taju lähtisi. Kerroin näistä asioista tietysti lääkärille, mutta yöllisiä heräämisiä hän piti lähinnä paniikkihäiriön oireina. Niinpä kokeilu samalla lääkkeellä jatkui ja lisäksi pyydettiin käyttämään Opamoxia ahdistukseen.

directory-466935__340

Aamut olivat melkoista pinnistelyä aina pyörällä töihin ja päivän käynnistyminen kesti luvattoman pitkään. Menin sitten eräänä aamuna taas psykiatrin vastaanotolle ja paikalla olisi myös psykologi, jonka luona kävin viikoittain juttelemassa. En enää muista mitä aihetta meidän piti sen kerrallisella kokoontumisella käsitellä. Kun nousin pyörän selästä päässä surisi ja jäseniä heikotti, tuntui, että kaikki voima oli valunut pois. Istuin kuitenkin urhoollisesti odotustilassa ja menin vastaanotolle pyydettäessä. Minulta kyseltiin erinäisiä asioita ja mainitsin jo muutamaan kertaan, että minulla oli huono olo. Sitten minun piti jotakin varten nousta seisomaan ja sanoin että nyt pyörryttää. Menin lattialle ja jalkani nostettiin ylös.

Edelleen heikotti ja huone pyöri ympärilläni.

Pidin silmiäni kiinni ja sanoin etten vielä pysty nousemaan, haluan vain maata tässä. Kohta havahduin siihen, että minulle soitettiin jo ambulanssia. En ymmärtänyt miksi, en vaan jaksanut sanoa vastaankaan. Jälkeenpäin sain tietää, että olin muuttunut kuulemma sinertäväksi. Tämä lääke lamautti minua vähän liikaakin. Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa tokenemaan ja pääsin lähtemään omalla kyydillä kotiin verikokeitten ja sydänfilmin kautta. Kutsuin isän kyyditsemään, koska pyörällä polkijaksi minusta ei vielä ollut. Kaikki oli kuitenkin testeissä hyvin, mutta Ketipinorin otto lopetettiin saman tien.

Mitään vakavaa ei ollut siis tapahtunut, mutta tasaava lääke vaihdettiin Aripiprazoliin. Tätä käytettiin pitkään, mutta sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta ahdistuksiin. Olo ei siis oikeastaan muuttunut suuntaan eikä toiseen. Lääke vaihdettiin loppujen lopuksi Risperdaliin, mutta ongelmaksi näissä lääkkeissä osoittautui se, että ne olivat melko hintavia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olevalle. Valitin siitä usein lääkärille.

 Joskus lääkkeet olivat jääneet ottamatta, koska ei vain ollut yksinkertaisesti yhtään rahaa.

Siitä seurauksena rupesi hypomania aina nostamaan päätään, yöunet jäivät ja ahdistus lisääntyi. Ongelmana oli vain, että saadakseen lääkkeille täys korvattavuuden tuli olla psykoottinen tai sellaisen joskus kokenut. Itselläni tätä ei ollut, joten oltiin pattitilanteessa. Lääkäri rupesi ääneen miettimään, että voisihan siihen hakemukseen laittaa, että osissa minun peloissani ja ”pakkoajatuksissani” on ollut ehkä psykoottisia piirteitä. ”Käykö sinulle, että laitetaan niin? Eihän tuo kuulosta liian pahalle?” No minullehan kävi kaikki mikä auttaisi saamaan lääkkeet halvemmalla ja tottahan nuo väitteet olivat.  Piti siis vähän soveltaa, että sai 112 koodin kela korttiin. Olen kuullut, että osalle se on ollut kiven takana. Oletko sinä saanut erityiskorvattavuuden lääkkeillesi helposti vai oletko edelleen vailla sitä? Fyysiseen sairauteeni sain sen automaattisesti. Olen monesti siunannut sitä, että miten hyvä systeemi on Suomessa, ettei tarvitse maksaa yhdestä lääkkeestä yli viittäsataa euroa. Ilman veronmaksajia sekin lääke olisi jäänyt saamatta.  Se vaan mättää vielä, että kellä on oikeus se saada. Kuka on tarpeeksi sairas? Kai tärkeintä on kuitenkin turvata se, että kukaan ei jää köyhyyden takia ilman lääkkeitä.

checklist-3222079__340

Olen todella onnekkaassa asemassa, että olen selvinnyt ihan tuurilla näin vähillä lääkekokeiluilla. Olen kuullut, että monella on takana parikymmentäkin lääkettä eikä vieläkään ole löydetty sopivaa. Moni valitseekin lääkkeettömyyden osittain siitä johtuen, että monella lääkkeellä on ikäviä sivuvaikutuksia eikä mitään sopivaa ole löydetty. Monesti ihmiset pelkäävät, että lääkkeillä heistä tulee tunteettomia ja luovuus kuolee. Varsinkin hypomanian tunne on niin mahtava, että sitä moni jää kaipaamaan. Varsinkin neurolepteillä on huono maine, moni kieltäytyy niistä kokonaan. Vaikka minullakin on huono kokemus tietystä lääkkeestä en silti tuomitse sitä.

 Se voi toimia toisella aivan erinomaisesti.

Meistä jokainen on yksilö ja se mikä ei käy toiselle käy toiselle. Minulla ei myöskään ole mitään pahaa sanottavaa neurolepteistä. Minulla se on tasoittanut sopivasti ja pystyn ihan normaalisti itkemään ja nauramaan ja olen edelleen luova, mutta nyt vain en valvo öitä luovuuden puuskassani. Tärkein apu sillä on ahdistukseen, josta en todellakaan halua kärsiä ilman lääkkeitä. Elosta sen kanssa ei tulisi mitään ja minulla onkin suuri myötätunto niitä kohtaan, jotka joutuvat pakon sanelemana selviämään siitä ilman lääkkeitä. Osa on kyllä onnistunut selviämään siitä myös muilla keinoin esim. terapian avulla. Siitä olen iloinen. Minulle kuitenkin lääkkeet ovat olleet pelastus, mutta jokainen meistä seilaa tämän läpi omalla tyylillään. Ratkaisuja tasapainoon on monia. Minullakin on edelleen aaltoliikettä, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa. Jos unohdan ottaa lääkkeeni vaikka neljänä päivänä peräkkäin, niin kierrokset alkavat nousta ja pelot ja ahdistukset palaavat. Siksi on parempi etten unohtele. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että luulisin näiden lääkkeiden olevan lopun elämäni ratkaisu. Lisäksi tarvitsen myös keskusteluapua. Tilanteet muuttuu ja nämä lääkkeet eivät välttämättä minulle tulevaisuudessa riitä. Mutta ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Turha on tulevaisuutta kenenkään murehtia. Nautitaan tästä hetkestä, jos se kerran sattuu olemaan hyvä. Olen kiitollinen näistä ”terveistä” päivistä, jotka on minulle suotu. Ilo irti pienistä!

-Mira

kuvat: Pixabay

 

 

Mainokset

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Opinnäytetyö osuuden päätös

Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta koska kärsivällisyyteni on aika rajallista ja hyppään joka viiden minuutin päästä tekemään jotain muuta, niin blogin kirjoitus on minulle sopivampi vaihtoehto. Kirjoitustaidossa on petraamisen varaa, mutta näin itseterapian muotona tämä varmasti menettelee. Ajauduin opiskelemaan sosionomi yamk opintoja ehkä hypomanian pyörteissä, koska toiset alat mitkä hain olivat sisustus suunnittelija ja sisustaja, joka käytännössä siis tekee remppahommia, joissa minä en ole ollenkaan hyvä. En ole koskaan myöskään kokenut olevani omalla alallani toimiessani sosionomina useamman vuoden. valmistuin jo vuonna 2000. En ole sosiaalinen, enkä ulospäin suuntautunut ja ihmisjoukossa sukkulointi on minulle lähinnä pelon paikka. Silti kokemus mielenterveyden menettämisestä sai minut ajattelemaan, että ehkä kokemuksistani voisi olla hyötyä muiden auttamisessa. Saisin jotakin hyvää aikaiseksi pitkän syntilistani jälkeen. Näinpä ajatus tästä sai minut ajautumaan sosionomin jatko-opintoihin ja mielessäni siinti jo opintojen alussa halu perustaa mielenterveyteen liittyvä blogi opinnäytetyönäni niin että se toimisi vertaistukena koska olin itse saanut siitä paljon apua toipumisessani.

”Uskon että jokainen kirjoittaja saa tämän blogin kautta itselle vahvuutta ja ymmärtää sairastamistaan ja toipumistaan yhä paremmin. Ei vain omien kirjoitusten kautta, vaan myös vertaisuuden peilissä.” -Jouni

 

Prosessin alkumetrit

Siitä se ajatus sitten lähti ja googletin ensimmäisen yhdistyksen, joka liittyi kaksisuuntaisuuteen, eli Kaksisuuntaiset ry ja otin sinne yhteyttä. siellä oltiinkin heti ihan ihanan innoissaan asiasta ja homma sai tuulta alleen. Heti löytyi innokas jäsen Jouni, joka suostui olemaan ohjaajani toimeksiantajan puolelta ja heti kun Heidi pisti sanaa kiertämään, niin löytyivät jo kaikki kirjoittajatkin. Yhdistys oli tosi aktiivinen ja homma etenikin jo nopeammin kuin teoriapohjani. Tähänkin löytyi pian apu, kun Jouni keksi kysyä, että miten työni liittyy toipumisorientaatioon. Siitäpä löytyi sitten oiva teoriapohja blogille. Kirjoitustyön junnatessa kuitenkin ahdistukseni alkoi kasvamaan ja homma vain hidastui entisestään, kun kamppailin masennusta vastaan. Aikaa kului ja innokkaat kirjoittajat odottivat jo, milloin alkaisi tapahtumaan.

Vihdoin viimein pyristelin irti suosta ja rupesimme kokoustamaan videoneuvotellen Zoomin välityksellä. Homma lähti rullaamaan, sopimukset saatiin tehtyä ja blogin aloituspäivämäärä päätettyä. Tarkoitus oli toteuttaa kaikki ilmaiseksi vapaaehtoisten työpanoksella ja ilmaisella blogipohjalla. Harjoittelimme wordpressin käyttöä Jounin perustamalla ”hiekkalaatikolla”. Minä kokosin kiireellä kasaan opinnäytetyön toimintasuunnitelmaa, joka takkusi teoriatiedon vähyyden ja oman jaksamiseni vuoksi. Minä väistelin vastuuta, minulla ei ollut tarpeeksi taitoja, rohkeutta, jaksamista tai itsevarmuutta siihen ja onneksi Jouni ottikin sitten vetovastuun, jotta homma rupesi etenemään. Muuten oltaisiin jahkailtu vielä loppuvuodestakin. Seuraavaksi ohjeistelin tulevia kirjoituksia. Halusin jättää kirjoittajille mahdollisimman paljon väljyyttä ja tilaa luovuudelle, jotta teksteistä ei tulisi liikaa toistensa kaltaisia. Näin saataisiin jokaiselle lukijalle jotakin tarttumapintaa. Jälkeenpäin selvisi, että ohjeistus koettiin siitä johtuen keskeneräisenä ja liian ylimalkaisena. No, oppia ikä kaikki.

”Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi.” -Kati

Kirjoitukset alkavat

Kun kirjoitukset alkoivat, keskityin täysillä kirjoittajan ja vertaisen rooliin. Keskittymiskykyni ei ole milloinkaan ollut parhaimmasta päästä. Huomiokykyni herpaantuu helposti, joten piti pitää mielessä vain yksi asia kerrallaan. Minua jännitti julkinen avoimuuteni asiasta niin paljon, että koin fyysisiä oireita. En saanut unta, oksetti ja heikotti, olin ahdistunut ja kävelin hermostuneena ympyrää. Kun teksti julkaistiin kahdeksalta maanantai aamuna, niin poskeni hehkuivat jännityksestä ja minua tärisytti. Töiden teosta ei oikein sinä päivänä tullut mitään. Muutama päivä sen jälkeen uskaltauduin pitkän pohdinnan jälkeen jakamaan toisen kirjoittajan tekstin Facebookiin ja sitä kautta tuttuni saivat pian tietää, että siellähän se kirjoittajana olin minäkin. Pelkäsin, että mitä siitä seuraisi, mutta sainkin tosi paljon kannustusta ja positiivista palautetta. Olo oli huojentunut. Olinkin jännittänyt ihan turhaan. Paino putosi harteiltani.

”Teksti on kuin käänteinen iilimato: se pumppaa lukijoihinsa uutta verta, uusia ideoita, uutta innostusta. Tai ainakin sen pitäisi niin tehdä.” -Mixu

Kaiken kaikkiaan minulle paljastui pikkuhiljaa tässä projektin aikana miten paljon työtä yhteisöblogin luominen, aloittaminen ja ylläpitäminen vaatii. Ei se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu. Onneksi Jounilla oli palon asiantuntemusta ja hän otti vetovastuun ja vastasi blogin ulkoasun luomisesta. Johanna teki hienon visuaalisen ulkonäön kuvituksellaan, joka on yhteneväinen Kaksisuuntaiset ry:n sivuston kanssa. Mixu otti harteilleen päätoimittajan roolin ja opinnäytetyö osuuden päätyttyä kokonaisvastuun blogista. Johanna ja Piia vastasivat markkinointisuunnitelmasta ja monesta muusta irtotehtävästä. Tässä en osaa edes eritellä kaikkea sitä mitä blogin eteen on tehty. Jouni vastasi koko tämän alkuajan administroinnista ja moderoinnista ja toimi ikään kuin blogin kapellimestarina. Puhumattakaan siitä, mitä paneutumista ja heittäytymistä kirjoituksissa on ollut vaikka aiheet olivatkin välillä vaikeita. Jokainen antoi itsestään paljon. Ja vaikka markkinoimmekin ilmaiseksi niin saimme lukijoita, jotka antoivat mahtavaa palautetta ja kannustivat eteenpäin. Kaiken tämän ulkopuolella me myös viestittelimme paljon Whatsupissa. Onhan tässä ollut paljon kaikkea, kun sitä näin jälkikäteen rupeaa tarkastelemaan.

Oppia matkan varrella

Olen oppinut paljon tämän projektin aikana erilaisista ihmisistä ja työskentelytavoista, ryhmädynamiikasta,  wordpressin käytöstä ja kokoustamisesta. Olen myös saanut esimerkkiä siitä, millaista on hyvä projektin johtaminen ja organisointi. Olen oppinut itsestäni puolia, joissa minussa on vielä paljon parannettavaa. Tarvitsen lisää itsetuntoa ja luottamista omiin kykyihini, jotta uskaltaisin ottaa vastuuta paremmin. Minussa ei ole synnynnäistä johtajaa. Itsetuntoni on kyllä parantunut tässä matkan varrella sen verran, että toimisin varmasti tulevaisuudessa toisin. Minulla on vähän liian boheemi asenne, kuuntelen omaa vointiani liiaksikin eikä minulla ole selkärankaa olla tarpeeksi jämäkkä. Olen myös rehellisesti sanottuna laiska. Ahdistun kovasti, jos koen paineita ja silloin kaikki hommat pysähtyvät. Menen lukkoon. Stressinsietokykyni on selvästi alentunut. Mutta nyt kun ollen huomannut näitä piirteitä itsessäni, on niihin myös helpompi yrittää vaikuttaa. Kirjoittaessani blogitekstejä huomasin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Eri aiheita käsitellessäni tajusin, että minussa on paljon myös positiivista mielenterveyttä ja kuinka jatkossa siihen voisi keskittyä enemmänkin murheissa vellomisen lisäksi. Ehkä voimaantumisesta kirjoittaminen oli vaikeinta, koska sitä ei ole elämässäni vielä paljon tapahtunut. Helpointa oli kirjoittaa kumppanuudesta ja kiittää siitä avusta mitä on saanut. Kirjoittajayhteisö oli myös tärkeä tuki, että uskaltauduin tähän projektiin. Ilman muiden esimerkkiä ei minulla olisi ollut rohkeutta avautua, enkä olisi pysynyt aikataulussa.

”Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.” -Johanna

Jos nyt kaikki alkaisi alusta, niin ottaisin enemmän vastuuta projektista enkä delegoisi sitä niin paljon muille. Keskittyisin myös enemmän vertaistukeen ja markkinoisin ihan maksullisten kanavienkin kautta, koska seuraajien saaminen on vaikeaa niin kuin arvelinkin. Pääperiaate oli kuitenkin hyvä, että ilmaiseksikin pystyy tekemään hyvää jälkeä ja tätä mallinnusta voi toteuttaa kuka vain. Antaisin myös yksityiskohtaisemmat ja yksinkertaisemmat tehtävän ohjeistukset kirjoittajille ja ohjeistaisin myös kirjoittajia kommentoimaan toistensa kirjoituksiin systemaattisesti. Näin sitä oppii tekiessään. Ei kai mikään ole täydellistä ensi yrittämällä. Hyvän ja vastuullisen kirjoittajaporukan ja mahtavien lukijoiden vuoksi tämä on ollut kaiken vaivan arvoista. Vaikka kävijämäärät ovat alkusysäyksen jälkeen vähentyneetkin niin olen varma että kirjoituksemme ovat olleet merkityksellisiä niille jotka ovat meitä uskollisesti seuranneet. Erityis kiitos tästä kannustaville sukulaisille, tutuille ja ystäville. On mukava tietää etteivät kirjoituksemme mene hukkaan.

road-908176__340

Tulevaisuuden näkymät

Tulevaisuudelta toivon, että puskaradio toimisi ja saisimme enemmän lukijoita ja toivoisin myös vierailevia kirjoittajia ja ehkä uuden kirjoittajankin joukkoomme. Meihin voit ottaa yhteyttä jos olet kiinnostunut. Tämä on matalan kynnyksen tila tutustua blogi kirjoittamiseen, jos ei ole sitä aiemmin tehnyt tai hyvä vaikuttamisen kanava myös kokeneelle kirjoittajalle tai asiantuntijalle. Toivon myös, että porukkamme pysyy hyvin kasassa ja opimme luottamaan toisiimme ja sitä kautta antamaan toisillemme vertaistukea enemmän. Toivon, että yhdistys hyötyy tästä mahdollisimman paljon ja saa tätä kautta lisäarvoa jäsenilleen.

”Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.” -Piia

Toivottavasti blogista kehittyy vielä enemmän vuorovaikutuksellinen, jotta oppisimme käyttämään tätä kanavaa myös vertaistukena. Kommentoikaa siis rohkeasti myös vanhoihin kirjoituksiimme, me kyllä vastaamme. Tulossa on myös pdf-tiedosto kaikista opinnäytetyöhön liittyvistä teksteistä. Kiitos lukijat, että olette mahdollistaneet opinnäytetyöni ja tämän blogin toimimisen. Teidän kannustuksen ja kokemusten voimin voi todeta, että avautumisemme ei ole mennyt hukkaan. Jatkakaa seurassamme, nyt alkavat yksilökohtaisemmat kirjoitukset, mutta harvemmalla aikataululla. Minun julkaisupäivät jatkuvat maanantaisin, mutta muilta kirjoittajilta julkaisuja tulee harvaksemmaltaan. Uskoisin, että jatkossa julkaisutiheys on noin kaksi julkaisua viikossaan keskimäärin. Jotta voisimme kehittää blogia jatkuvasti ja saada aineistoa opinnäytetyöhön niin käykää antamassa palautetta. Kiitos ja jatketaan samalla innolla ja intohimolla eteenpäin. Kaikkien osallisuutta projektiin en osannut edes sanoin kuvailla, mutta te tiedätte kyllä…

-Mira

kuvat:Pixabay

Heijastuksia

Olemme nyt kirjoittaneet tiiviissä tahdissa yhteisesti annetuista aiheista kuusi viikkoa ja on pohdiskelun aika ennen kuin jatkamme väljemmällä aikataululla vapaammissa aihepiireissä. Blogi on saanut hyvän alun. Nyt sen on aika siirtyä opinnäytetyön piiristä uusiin ulottuvuuksiin.

Mihin kirjoittaminen on kuljettanut minut? Mille poluille astelemaan se on vienyt joukkomme? Jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. Voin kirjoittaa vain omasta polustani. Sen askelenpaikat tunnen. Voin kenties nähdä toverieni kulkevan etäällä samaan suuntaan, mutta heistä puhuminen olisi olettamuksia, enkä halua olettaa. Haluan pysyä lähellä totuutta, lähellä kuin verinahka, kuin hengitysilma keuhkoissani.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Meillä on ollut kuusi näkökulmaa käsittelemiimme aiheisiin. Olemme kuusi peiliä, joiden kautta on näkynyt virkistävän vaihtelevia sairauden, toivon ja toipumisen heijastuksia. Ennen kaikkea olemme heijastelleet valoa – sitä mikä tahansa kuva vaatii piirtyäkseen esiin.

Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Kenties tulevaisuudessa kukassa on uusia terälehtiä. Kenties kirkkain, hätkähdyttävin heijastus on vielä tulematta. Kirjoittaminen jatkuu kohti tulevaisuutta, joka on vielä pelkkä kuvitelma, toiveidemme ja pelkojemme helposti katoava kangastus – mutta uskon, että siellä on sanoja, vahvoja lauseita, jotka ohitamme ja jotka jäävät menneeseen humisten jälkikaikujaan kuin tuulen keinuttama pelto.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Samanlaisia, silti niin erilaisia, ja silti miltei samanlaisia jälleen. Sitä me olemme.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Jokaisella on oma tapansa katsoa. Ei ole olemassa väärää tapaa katsoa. Kynä saattaa kompastella, mutta katse on kirkas; hetki on yhtä aikaa ohikiitävä ja ikuinen, ja sanat korppikotkia hetkien haaskoilla. Katseemme elävät eteenpäin ja pudotamme matkastamme lauseita, rumia ja kauniita, joita kenties satunnainen lukija mukaansa poimii. Itse olen poiminut kanssakulkijoideni pudottamia sanoja kimpuksi saakka, pohdiskellut niitä mielessäni. Näinkin voi joku nähdä ja kokea – jokainen tavallaan. Ei ole väärää tapaa.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Haluaisitko Sinä kulkea rinnalla, nähdä kanssamme, kuinka matka jatkuu? Haluaisitko kenties jopa kirjoittaa kanssamme? Sellaistakin voi tapahtua. Tulevaisuuteen valoisin mielin katsoen,

Johanna K

Uusia näkökulmia

Yhteisöblogin alussa oli jännittynyt ja odottavainen olo. Toivoin uusia näkökulmia asioihin ja haasteita kirjoittamiseen.  Oli mukavaa tutustua muihin kirjoittamisesta pitäviin ihmisiin ja tehdä yhteistyötä blogin luomiseksi. Vertaistuki on ollut iso osa yhteisöblogia ja on ollut mukava huomata jälleen kerran, että en ole yksin sairauteni kanssa.

Haasteellisin teksti oli varmaan optimismista kertova tekstini. Yhteisöblogi on haastanut minua kirjoittamaan aiheista, joista en normaalisti kirjoittaisi. Optimismi tekstissä vaikeaa oli päällä vellova masennus ja pohdinta siitä, miten sanoa jotain uutta. Monen tekstin kohdalla huomasin, että joskus on hyväkin muistella vanhoja, jo ”itsestään selviä” asioita. Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen.

Olen blogin teon aikana oppinut teknisiä asioita blogialustasta sekä yhteistyön tekemistä vertaistuen voimin. Olen saanut uusia näkökulmia moniin blogin aiheisiin sekä omiin teksteihini. Aiheet olivat aika avoimia, joten joskus oli haastavaa keksiä se oma näkökulma juuri omaan tekstiin. Vaati hieman itsensä tutkistelua, jotta tekstiä syntyi.

Prosessin aikana koin jokaisen tekstin julkaisemisen kohdalla onnistumisen kokemuksia. On aina hienoa tuottaa tekstiä ja saada siitä valmis. Vaikka bloggaaminen ei ole minulle uutta, en ole koskaan kirjoittanut muiden antamista aiheista. Oli välillä vaikeaa aloittaa kirjoittaminen, kun suoranaista ideaa ei ollut. Oli hienoa huomata, että tekstit kuitenkin valmistuivat. Pystyn seisomaan jokaisen kirjoitukseni takana.

Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi. Päällimmäiset tunteet blogin loputtua ovat ylpeys, kiitollisuus ja innokkuus. Olen ylpeä itsestäni, että sain kaikki tekstit aikaiseksi ja ajallaan. Kiitollinen olen kaikista uusista kokemuksista ja uusista ihmisistä. Intoa riittää haastaa itseään jatkossakin uusilla aiheilla.

Haluan kiittää myös lukijoita meidän matkassa pysymisestä ja hyvistä kommenteista. Jatkakaa jatkossakin lukemista ja kommentoimista.

-Kati

Tiivistelmä viidestä viikosta

Hei taas! Opinnäytetyön osuus on nyt ohi, ja tässä kirjoituksessa kerron vähän millainen matka tämä on ollut.

Unelmani toteutui, ja nyt kirjoitan blogia. Kun aiheena oli identiteetti, niin suoraan sanottuna minä en ollut ehkä oikea ihminen kirjoittamaan siitä. Olen ollut sairas niin pitkään, ja teini-iästä alkaen (ja todennäköisesti pidempään), että lasken sairauden osaksi identiteettiäni. Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.

Blogia kirjoittaessa olen joutunut katsomaan asioita vähän objektiivisemmin, enkä niin musta-valkoisesti, miten tavallisesti näen asiat. Kumppanuudesta kirjoettaessa huomasin että minulla on loppujen lopuksi ihan hyvä tukiverkosto, vaikkei kaikki asukaan samassa kaupungissa. Huomasin myös että ehkä en olekaan niin toivoton pessimisti, sain aika hyvin kirjoitettua aiheesta toivo ja optinismi. Välillä vaan katkeruus tulvii yli äyräiden.

Elämän merkityksellisyys oli myös mielenkiintoinen kirjoitusprosessi. Minun elämässäni ei ole teoriassa muuta kuin työ, ja se surettaa. Onhan Netflix kiva, mutta kun sitä tuijottaa kuukauden joka päivä niin alkaahan se kyllästyttää. Onneksi täällä on hyvä kirjasto.

En ole mikään tekniikan ihmelapsi, ja pinna oli välillä kireällä sen takia. Muuten kirjoittaminen on ollut nautinto. En muistanutkaan miten nautinnollista kirjoittaminen on. Välillä tosin on pitänyt pyöritellä sanoja päässä ja miettiä miten laitan ne ymmärrettävään muotoon.

Tästäpä tuli nyt lyhyt teksti, mutta kaikki oleellinen tuli sanottua. Näin lopuksi haluan kiittää teitä, arvon lukijat! Toivottavasti saitte ohjeita tai uusia ideoita elämäänne varten. Oikein hyvää pääsiäistä ja kesän odottelua kaikille!

Piia

Kokemuskukoistusta

14.4.2019 kirjoitan yhteenvetoa ja reflektointia yhteisöblogissa oppimistamme asioista, ja  yhteisöblogin merkityksestä. Julkaisupäivä 15.4.2019. Tajuan, että tämä kaikki tekstini täällä yhteisöblogissa liittyy vaikuttamistyöhön, jota kokemusasiantuntijana  tuotan tässä yhteisössä. Vaihdoimme kirjoitusvuoroa sosionomiopiskelijan kanssa.

Kuntoutujan ja toipujan työ on yleishyödyllistä, ja sen lisäarvo on viisautta, jota ei voi saada mitään muuta kautta. Siksi koulutettujen ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden yhteistyö on tärkeää. Kokemusasiantuntijan osallisuutta voi kehittää monin eri tavoin, ja on muistettava, että se oletusarvoisesti on palkkatyötä. Tämän projektin olen tehnyt täysin vapaaehtoisena ja saanut siitä paljon oppia ja kokemusta, jota en olisi mistään muualta voinut näin nopeasti hankkia.

Koulutus  ei korvaa kokemusta. — Jouni Sakari

Tilastoja. Yhteisöblogissa on ollut 6.3.2019 – 14.4.2019 , eli vähän yli kuukaudessa kävijöitä yli 1200 kappaletta. Blogin kävijämäärä ja sivujen selaaminen on ollut lineaarisesti kasvava. Avoin vuorovaikutus ja blogin merkitys kasvaa kun seuraajien ja  kommenttien määrä yhä edelleen lisääntyy. Blogin tulevaisuus näyttää valoisalta!

Näyttökerrat Vierailijat Tykkäykset Kommentit
3405 1227 39 68

Kirjoitusaiheet. Tällä viikolla arvioimme omaa osallisuuttamme opinnäytetyöhön liittyvänä reflektiona. Aiheita jotka sosionomiopiskelija on meille antanut,  joista kerromme kukin vuorollamme tällä viikolla  ovat : Minkälainen matka aloittaminen on ollut? Mitä kokemuksia ja oppeja olemme saaneet? Millaisia tunteita blogiin osallistuminen on herättänyt? Ovatko omat käsitykset muuttuneet? Mitä on tapahtunut, ja mitä on oman osallisuuden merkitys ollut? Mitä yhteisö on merkinnyt ? Mitä mieltä olemme olleet käsitellyistä aiheista ja mitä niistä olemme oppineet? Mitä tulevaisuudessa voi muuttua ja kehittyä ? Mitä olisimme voineet tehdä toisin/ paremmin? Mitä uusia näkökulmia ja valmiuksia tämä blogi on antanut? Millainen on blogin tulevaisuus ja oma osallisuus siinä? 

Tässä tekstissä kerron Mielen Mainingeista – Kaksisuuntaiset yhdistyksen  yhteisöblogiin liittyvistä asioista toipumisorientaation kokemusasiantuntijana, vertaisfasilitaattorina, ja teknisenä avustajana, sekä ennaltaehkäisevän mielenterveystyön vapaaehtoisena promoottorina. — Jouni Sakari

Artikkelissa on linkki blogin palautelomakkeeseen, sekä lisäksi tietoa Sosiaali ja terveysministeriön avoimesta mielenterveyslinjausten valmistelusta, sekä linkki kyselyyn, jossa voi valmistella painopisteitä ja kertoa omia näkemyksiä ja kannanottoja.

Jatka lukemista ”Kokemuskukoistusta”

vko 16 aihe: Reflektointi

Blogin ohjatut aiheet opinnäytetyötä varten on saatu päätökseen. Aiheina olivat siis

[ 15.4.2019 Lisätty linkit kategorioihin ]

Näiden edellisten viikkojen aiheisiin voi vieläkin mielellään käydä jättämässä kommentteja ja etenkin palautekyselyyn tarvitsemme vielä vastauksia. Kommentit ja palautekyselyn vastaukset käsitellään nimettömänä opinnäytetyön aineistona. Tarkoituksena on saada selville esimerkiksi, onko blogi toiminut vertaistukena ja miten se on edesauttanut lukijoiden omaa toipumista. Olkaa aktiivisia niin autatte samalla kehittämään toipumisorientaation pohjalta toimivaa blogiamme vielä paremmaksi vertaistuen väyläksi. Voit halutessasi kirjoittaa artikkelin jostakin näistä aiheista ja lähettää sen mielen.mainingeista(at)gmail.com osoitteeseen julkaisua varten. Jos haluat tarkempaa ohjeistusta aiheisiin niin voit pyytää sitä myös sähköpostilla. Näin voit osallistua vierailevana tähtenä blogiimme.

Vinkatkaa blogistamme kavereillenne ja ruvetkaa meidän seuraajiksemme. Kiitos jo aktiivisille lukijoillemme!

Ensi viikolla [ 15.4.-21.4.2019] arvioimme projektia ja kirjoitteluamme reflektoimalla tähän astista toimintaamme ja tunteitamme siihen liittyen. Tämä on ollut kova puristus meille kaikille, mutta varmasti antoisa ja myös omaa toipumista edistävä. Seuraavassa tehtävänanto mikä on annettu kaikille kirjoittajille ohjeistuksena seuraavan viikon kirjoituksia varten.

REFLEKTOINTI

Opinnäytetyö osuus lähenee loppuaan ja viikolla kuusitoista arvioimme tämän matkan merkitystä meille. Saat vapaat kädet kirjoittamiseen, voit olla luova ja kirjoittaa omalle tyylillesi uskollisena ja lähestyä aihetta niin kuin itse haluat. Tässä kuitenkin joitakin kysymyksiä, joita voit käyttää ohjenuorina tai inspiraationa.

  • Arvioi kirjoituksessasi minkälainen matka tämä yhteisöblogin aloittaminen on ollut?
  • Palauta kokemukset mieleesi ja mieti mitä olet oppinut?
  • Mitä tunteita kävit läpi prosessin aikana?
  • Ovatko jotkut käsityksesi muuttuneet matkan varrella?
  • Pohdi mitä kaikkea tapahtui, miksi, minkä seurauksena, mikä oli sinun osuutesi, mikä muiden?
  • Mikä on ollut yhteisön merkitys tässä prosessissa?
  • Mitä mieltä olet ollut aiheista? Mitä olet niistä oppinut?
  • Aiotko tulevaisuudessa muuttaa jotain toiminnassasi tai käsityksissäsi?
  • Olisiko jotain voinut tehdä toisella tavalla?
  • Saitko uusia näkökulmia tai valmiuksia?
  • Mitä odotat blogin tulevaisuudelta?
  • Terveiset ja palaute lukijoille
  • oma nimi viimeiseksi

Kun ensi viikon arviointi tekstit on kirjoitettu, niin pidämme yhteisen Zoom kokouksen ja suunnittelemme tulevaa toimintaa. Tulemme kirjoituksissamme käsittelemään arkea ja tilanteita kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja skitsoaffektiivisuuden kanssa. Asioita, jotka koskettavat varmasti myös lukijoitammekin.

Kiitos lukijamme tähän astisesta ja pysykää matkassamme jatkossakin!

-Mira

kuva: Pixabay

Herkkää voimaa

Entisessä elämässäni olin korkeasti koulutettu uraohjus. Tunsin itseni voimakkaaksi. Pystyin vaikka mihin! Olin kova luu. Minulla oli edessäni loistava tulevaisuus. Tein itselleni viisivuotissuunnitelmia, joissa kohosin johdonmukaisesti kohti virkauran hohdokkaimpia askelmia. Se oli väistämätöntä, ajattelin – koko tähänastinen elämäni oli valmistanut minua korkeaksi viranhaltijaksi. Kaikki oli järjestyksessä – täytyihän kaiken olla, koska suunnitelma oli pettämätön.

En kuitenkaan ollut onnellinen – kaukana siitä. Hyperventiloin, sydämeni riehui villinä rinnassani ja kävelin seinille. Lakosin lattialle kesken työpäivän tietämättä, miksi. Tuijotin reikiä ilmaan. Työmatkoilla itkin ja halusin kääntää auton keulan kohti siltarakenteiden umpimielisiä, kovia kasvoja. Kuolisinkohan onnekkaasti, vai oliko autoni liian hyvää tekoa ja vain vammautuisin? Kirottu, liian turvallinen auto! En uskaltanut ottaa riskiä.

Vaikenin, ja äänettömyydessäni huusin: tule, hulluus! Tule tähän alastomaan tomumajaan, jota järki ei halua asuttaa ja jonka sydän on murtunut jo kauan sitten!

Kovat luut murskaantuvat helposti.

Tietoisuus mielenterveyteni järkkymisestä oli vähitellen uuttumassa havaittavaksi väriksi, maistettavaksi mauksi kuin tee kuumaan veteen. Sairaudentunnottomat vuodet olivat yksi toisensa jälkeen repeytyneet minusta irti. Kohta olin paljas, ihonani kipeää tekevä totuus.

Kuva: Johanna Karelahti

Tältäkö se tuntuu, kun ihminen kilahtaa?

Diagnoosin saatuani olin hyvin hämmentynyt. Olin täynnä kysymyksiä. Missä on paikkani? Ei ainakaan suorittamassa elämää, hiomassa perfektionismini ulkokultaa entistä kirkkaampaan loistoon, sen ymmärsin. Ei ainakaan kahmimassa uusia, hienolta kalskahtavia titteleitä ja luottamustehtäviä. Ne tuntuivat äkkiä kovin ontoilta ja turhilta.

Ehkä paikkani on juuri tässä, juuri nyt, ajattelin. Ehkä minun ei tarvitsekaan juuri nyt tietää, minne polkuni vie. Ehkä riittää, että olen vain, hengitän tässä, tulen tutuksi itseni kanssa. Kaikki selviää ajallaan.

Kokosin palasiani, kohottauduin nöyryytyksestä, joka oli todellinen tai sitten olin vain itse kuvitellut sen. Hitaasti ja vaivalloisesti kiipesin takaisin ihmisten maailmaan. Ensin olin nukkavieru nilkku haamu, mutta vähitellen aloin taas olla itsekin ihminen. Tunsin vaikeasti käsiteltävää häpeää, jota en halunnut tuntea; mistä se kumpusi?

En vielä osannut enkä edes tahtonut puhua sisimpääni julki. Tutkin mykistyneenä omaa uutta peilikuvaani. Olin murtunut, mutta silti kiistatta elossa. Miten se oli mahdollista?

Kuva: Johanna Karelahti

Ulos hiljaisuuden huoneesta

Jossain vaiheessa ymmärsin: jos en kerro kenellekään, kukaan ei myöskään voi auttaa. Jos pysyn hiljaa, kukaan ei tiedä hädästäni; kukaan ei myöskään voi lohduttaa. Mitä sitten, vaikka joku pilkkaisikin? Yhtä lailla joku voi ojentaa kätensä. Jos häpeän, en anna hyville ihmisille mahdollisuutta tulla esiin. Joku huonokin voi jäädä paljastumatta.

Häpeä ei kanna hedelmää. Häpeä sulkee silmänsä ja eksyy pimeään. Onko elämän pöytä katettu häpeäjille? Ei! Tiesin jo: elämä on rohkeille. Minä halusin elää.

Olin pelännyt. Olin mennyt kätköön, paennut elämää. Minun oli aika löytää rohkeuteni, astua ulos häpeän kalkista. Minulla oli tarina, joka odotti tuhansina lintuina sydämeni puussa. Vaiennut suuni kantoi sisällään lukemattomia säkeitä, hyttysinä surisevia. Avasin suuni ja päästin ne ilmoille.

Löysin kyllä pelkäämääni väheksyntää – mutta huomattavasti, sydäntä lämmittävästi enemmän ymmärrystä. Maailma olikin aika hyvä minulle. Sairaanakin oli mahdollista versoa rohkeasti esiin ja kukoistaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuinka sopeudutaan hulluuteen? Miten se hyväksytään?

Hulluus ei ole katastrofi. Se – sekin – on elämää. Se on totta luita myöten, se on tässä ja nyt ja minä kuljen minne se minut viekin, ja jokainen askel on mielenkiintoinen. Yhtäkään en jättäisi astumatta.

Mielen sairaus on matka, joka vie kenties toisaalle kuin terveen mielen matka, mutta on aivan yhtä arvokas, kiehtova ja kaunis. Kukaties murtuneen mielen raoista sädehtiikin aivan uudenlainen elämänymmärrys? Sellainen valo, joka ei hohda kovien luiden läpi.

Olen hauras, mutta kultaisen valon läpäisemä vesi kantaa minua lempeästi otteessaan. Sen sisällä olen vahva. Hulluus on käsittämätön, ihanan helvetillinen, helvetillisen ihana – se on ihme.

Kuva: Johanna Karelahti

Hulluuden syleilyssä

Kauan pakenin, niin kauan, että miltei unohdin, mitä pakenin. Ajattelin eläväni sydän murtuneena. Kuinka väärässä olinkaan! Sydän olisi kenties murtunut jo lukemattomia kertoja, ellei se olisi niin pehmeä. Siunattu pehmeys! Se on pelastanut minut. Kovien luiden kehikko on murtunut. Olen vapaa.

Nyt en enää edes halua pakoon. Katselen paljastamaani ihmettä enkä halua muuttaa sitä. Se saa olla juuri niin säkenöivä, hämmästyttävä ja kivulias kuin se on.

Johanna K.

Mitä ajatuksia kirjoitukseni herätti? Jaa ne kanssani.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus