Mira kirjoitti joitakin viikkoja sitten aiheesta, jota olen itsekin monesti miettinyt. Näkyykö sairauteni päällepäin? Näytänkö hullulta? Huokuuko olemuksestani mielisairaan kuva?
Rakastan värejä. Maanisena rakastan niitä erityisen paljon. Se on usein näkynyt pukeutumisessani jo nuoresta iästä lähtien. Olen ollut vauhdikas ja jokainen vaate on ollut eri väriä. Kukaties se on ollut hieman hullua?
Myöhemmin, kun olen jo ollut hoitosuhteessa, olen lukenut mielenkiinnolla Kanta-palvelusta potilaskertomuksiani. Hoitotaho on kirjannut rehellisiä havaintojaan ulkomuodostani. ”Pukeutunut värikkääseen mekkoon. Vaikutelma taiteellisen tyylikäs.” Tai: ”Pukeutunut värikkäästi, ei kuitenkaan bisarrilla tavalla.” Värikäs, mutta harvemmin suorastaan outo?
Olen tutkinut minusta otettuja valokuvia vuosien varrelta. Kasvot kertovat paljon. Olen usein ollut varsin ilmeikäs, mutta sairauteni pahennuttua kasvoni olivat pitkään totiset, jopa tuskaiset. Olin tuolloin vielä työelämässä ja virkani puolesta usein julkisuudessa. Lehtileikkeistä katsoo kärsivän näköinen ihminen. Kun työelämä jäi taakse, stressin vähentyminen helpotti myös ahdistuneisuutta ja ilmeikkyys palasi takaisin.
Lääkitys on vaikuttanut olemukseeni. Neuroleptit melko usein väsyttävät ja lihottavat – niin minuakin, ja sehän näkyy, erityisesti vanhojen tuttavuuksien silmiin. Olen saanut kuulla ikäviä kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. ”Näytät syöneeltä” on ehkä kesyimmästä päästä. Olantsapiinia käyttäessäni ruokahaluni olikin lähes loputon. Oma tahtoni oli jossakin kateissa. Saatoin istua jokseenkin ilmeettömänä sohvalla tuntikausia huomaamatta tilanteessa mitään erikoista. Muut kyllä huomasivat – erityisesti mieheni, joka katseli meininkejäni päivittäin. Jossain vaiheessa neurolepti vaihdettiin painoneutraaliin ja vähemmän väsyttävään. Laihduin huomattavasti ja tunteet sekä oma tahto palasivat. Sain kehuja ja kommentin: ”Et näytä sairaalta.” Tajusin jonkinlaista katkeruutta tuntien, kuinka vinoutuneen suuri merkitys ulkonäöllä maailmassamme on.
Rauhoittavat lääkkeet ovat myös vaikuttaneet olemukseeni, tahdoinpa sitä tai en. Lääkäri on joskus rauhoittavan otettuani kirjannut Kantaan pistämättömän huomion: ”Asiallinen, jonkin verran jähmeä ja tuijottava.” Minua yhtä aikaa nauratti ja ärsytti lukea luonnehdintaa. Jähmeää tuijotusta? Ei kuulostanut siltä Johannalta, jollaiseksi itseni koen.
Onko hullulta näyttämisessä sitten jotakin pahaa? Oikein pöpin näköisenä tuskin ainakaan pärjäisin kovin hyvin työhaastattelussa. Toisaalta minun ei tarvitsekaan pärjätä sellaisessa tilanteessa, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kummastuksen herättämisestäkään en suuremmin välitä, jos niin sattuisi tapahtumaan. Stigma ja pahuus lievät katsojan silmässä – jos sielläkään. Maailma muuttuu, onneksi.
Johanna K.
