Näkyykö se päällepäin?

Mira kirjoitti joitakin viikkoja sitten aiheesta, jota olen itsekin monesti miettinyt. Näkyykö sairauteni päällepäin? Näytänkö hullulta? Huokuuko olemuksestani mielisairaan kuva?

Rakastan värejä. Maanisena rakastan niitä erityisen paljon. Se on usein näkynyt pukeutumisessani jo nuoresta iästä lähtien. Olen ollut vauhdikas ja jokainen vaate on ollut eri väriä. Kukaties se on ollut hieman hullua?

Myöhemmin, kun olen jo ollut hoitosuhteessa, olen lukenut mielenkiinnolla Kanta-palvelusta potilaskertomuksiani. Hoitotaho on kirjannut rehellisiä havaintojaan ulkomuodostani. ”Pukeutunut värikkääseen mekkoon. Vaikutelma taiteellisen tyylikäs.” Tai: ”Pukeutunut värikkäästi, ei kuitenkaan bisarrilla tavalla.” Värikäs, mutta harvemmin suorastaan outo?

Vauhdikkaissa tunnelmissa nuorena, ennen diagnoosia.

Olen tutkinut minusta otettuja valokuvia vuosien varrelta. Kasvot kertovat paljon. Olen usein ollut varsin ilmeikäs, mutta sairauteni pahennuttua kasvoni olivat pitkään totiset, jopa tuskaiset. Olin tuolloin vielä työelämässä ja virkani puolesta usein julkisuudessa. Lehtileikkeistä katsoo kärsivän näköinen ihminen. Kun työelämä jäi taakse, stressin vähentyminen helpotti myös ahdistuneisuutta ja ilmeikkyys palasi takaisin.

Lääkitys on vaikuttanut olemukseeni. Neuroleptit melko usein väsyttävät ja lihottavat – niin minuakin, ja sehän näkyy, erityisesti vanhojen tuttavuuksien silmiin. Olen saanut kuulla ikäviä kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. ”Näytät syöneeltä” on ehkä kesyimmästä päästä. Olantsapiinia käyttäessäni ruokahaluni olikin lähes loputon. Oma tahtoni oli jossakin kateissa. Saatoin istua jokseenkin ilmeettömänä sohvalla tuntikausia huomaamatta tilanteessa mitään erikoista. Muut kyllä huomasivat – erityisesti mieheni, joka katseli meininkejäni päivittäin. Jossain vaiheessa neurolepti vaihdettiin painoneutraaliin ja vähemmän väsyttävään. Laihduin huomattavasti ja tunteet sekä oma tahto palasivat. Sain kehuja ja kommentin: ”Et näytä sairaalta.” Tajusin jonkinlaista katkeruutta tuntien, kuinka vinoutuneen suuri merkitys ulkonäöllä maailmassamme on.

Neuroleptien lihottamana.

Rauhoittavat lääkkeet ovat myös vaikuttaneet olemukseeni, tahdoinpa sitä tai en. Lääkäri on joskus rauhoittavan otettuani kirjannut Kantaan pistämättömän huomion: ”Asiallinen, jonkin verran jähmeä ja tuijottava.” Minua yhtä aikaa nauratti ja ärsytti lukea luonnehdintaa. Jähmeää tuijotusta? Ei kuulostanut siltä Johannalta, jollaiseksi itseni koen.

Onko hullulta näyttämisessä sitten jotakin pahaa? Oikein pöpin näköisenä tuskin ainakaan pärjäisin kovin hyvin työhaastattelussa. Toisaalta minun ei tarvitsekaan pärjätä sellaisessa tilanteessa, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kummastuksen herättämisestäkään en suuremmin välitä, jos niin sattuisi tapahtumaan. Stigma ja pahuus lievät katsojan silmässä – jos sielläkään. Maailma muuttuu, onneksi.

Johanna K.

Hetki runolle

Johanna K

Herkkää voimaa

Entisessä elämässäni olin korkeasti koulutettu uraohjus. Tunsin itseni voimakkaaksi. Pystyin vaikka mihin! Olin kova luu. Minulla oli edessäni loistava tulevaisuus. Tein itselleni viisivuotissuunnitelmia, joissa kohosin johdonmukaisesti kohti virkauran hohdokkaimpia askelmia. Se oli väistämätöntä, ajattelin – koko tähänastinen elämäni oli valmistanut minua korkeaksi viranhaltijaksi. Kaikki oli järjestyksessä – täytyihän kaiken olla, koska suunnitelma oli pettämätön.

En kuitenkaan ollut onnellinen – kaukana siitä. Hyperventiloin, sydämeni riehui villinä rinnassani ja kävelin seinille. Lakosin lattialle kesken työpäivän tietämättä, miksi. Tuijotin reikiä ilmaan. Työmatkoilla itkin ja halusin kääntää auton keulan kohti siltarakenteiden umpimielisiä, kovia kasvoja. Kuolisinkohan onnekkaasti, vai oliko autoni liian hyvää tekoa ja vain vammautuisin? Kirottu, liian turvallinen auto! En uskaltanut ottaa riskiä.

Vaikenin, ja äänettömyydessäni huusin: tule, hulluus! Tule tähän alastomaan tomumajaan, jota järki ei halua asuttaa ja jonka sydän on murtunut jo kauan sitten!

Kovat luut murskaantuvat helposti.

Tietoisuus mielenterveyteni järkkymisestä oli vähitellen uuttumassa havaittavaksi väriksi, maistettavaksi mauksi kuin tee kuumaan veteen. Sairaudentunnottomat vuodet olivat yksi toisensa jälkeen repeytyneet minusta irti. Kohta olin paljas, ihonani kipeää tekevä totuus.

Kuva: Johanna Karelahti

Tältäkö se tuntuu, kun ihminen kilahtaa?

Diagnoosin saatuani olin hyvin hämmentynyt. Olin täynnä kysymyksiä. Missä on paikkani? Ei ainakaan suorittamassa elämää, hiomassa perfektionismini ulkokultaa entistä kirkkaampaan loistoon, sen ymmärsin. Ei ainakaan kahmimassa uusia, hienolta kalskahtavia titteleitä ja luottamustehtäviä. Ne tuntuivat äkkiä kovin ontoilta ja turhilta.

Ehkä paikkani on juuri tässä, juuri nyt, ajattelin. Ehkä minun ei tarvitsekaan juuri nyt tietää, minne polkuni vie. Ehkä riittää, että olen vain, hengitän tässä, tulen tutuksi itseni kanssa. Kaikki selviää ajallaan.

Kokosin palasiani, kohottauduin nöyryytyksestä, joka oli todellinen tai sitten olin vain itse kuvitellut sen. Hitaasti ja vaivalloisesti kiipesin takaisin ihmisten maailmaan. Ensin olin nukkavieru nilkku haamu, mutta vähitellen aloin taas olla itsekin ihminen. Tunsin vaikeasti käsiteltävää häpeää, jota en halunnut tuntea; mistä se kumpusi?

En vielä osannut enkä edes tahtonut puhua sisimpääni julki. Tutkin mykistyneenä omaa uutta peilikuvaani. Olin murtunut, mutta silti kiistatta elossa. Miten se oli mahdollista?

Kuva: Johanna Karelahti

Ulos hiljaisuuden huoneesta

Jossain vaiheessa ymmärsin: jos en kerro kenellekään, kukaan ei myöskään voi auttaa. Jos pysyn hiljaa, kukaan ei tiedä hädästäni; kukaan ei myöskään voi lohduttaa. Mitä sitten, vaikka joku pilkkaisikin? Yhtä lailla joku voi ojentaa kätensä. Jos häpeän, en anna hyville ihmisille mahdollisuutta tulla esiin. Joku huonokin voi jäädä paljastumatta.

Häpeä ei kanna hedelmää. Häpeä sulkee silmänsä ja eksyy pimeään. Onko elämän pöytä katettu häpeäjille? Ei! Tiesin jo: elämä on rohkeille. Minä halusin elää.

Olin pelännyt. Olin mennyt kätköön, paennut elämää. Minun oli aika löytää rohkeuteni, astua ulos häpeän kalkista. Minulla oli tarina, joka odotti tuhansina lintuina sydämeni puussa. Vaiennut suuni kantoi sisällään lukemattomia säkeitä, hyttysinä surisevia. Avasin suuni ja päästin ne ilmoille.

Löysin kyllä pelkäämääni väheksyntää – mutta huomattavasti, sydäntä lämmittävästi enemmän ymmärrystä. Maailma olikin aika hyvä minulle. Sairaanakin oli mahdollista versoa rohkeasti esiin ja kukoistaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuinka sopeudutaan hulluuteen? Miten se hyväksytään?

Hulluus ei ole katastrofi. Se – sekin – on elämää. Se on totta luita myöten, se on tässä ja nyt ja minä kuljen minne se minut viekin, ja jokainen askel on mielenkiintoinen. Yhtäkään en jättäisi astumatta.

Mielen sairaus on matka, joka vie kenties toisaalle kuin terveen mielen matka, mutta on aivan yhtä arvokas, kiehtova ja kaunis. Kukaties murtuneen mielen raoista sädehtiikin aivan uudenlainen elämänymmärrys? Sellainen valo, joka ei hohda kovien luiden läpi.

Olen hauras, mutta kultaisen valon läpäisemä vesi kantaa minua lempeästi otteessaan. Sen sisällä olen vahva. Hulluus on käsittämätön, ihanan helvetillinen, helvetillisen ihana – se on ihme.

Kuva: Johanna Karelahti

Hulluuden syleilyssä

Kauan pakenin, niin kauan, että miltei unohdin, mitä pakenin. Ajattelin eläväni sydän murtuneena. Kuinka väärässä olinkaan! Sydän olisi kenties murtunut jo lukemattomia kertoja, ellei se olisi niin pehmeä. Siunattu pehmeys! Se on pelastanut minut. Kovien luiden kehikko on murtunut. Olen vapaa.

Nyt en enää edes halua pakoon. Katselen paljastamaani ihmettä enkä halua muuttaa sitä. Se saa olla juuri niin säkenöivä, hämmästyttävä ja kivulias kuin se on.

Johanna K.

Mitä ajatuksia kirjoitukseni herätti? Jaa ne kanssani.

Valon ja varjon leikki

Se alkoi hiljaisina kuiskauksina, niin hiljaisina, että tuskin kuulin niitä. Vähitellen kuiskaukset voimistuivat. Ne olivat viidakon kohinaa, tuulen kulkua oksistoissa, salaperäisten eläinten ääniä. En tiedä, miten kuljin kaiken sen keskelle.

Olen 43-vuotias. Olen vaeltanut mielen sairauden viidakossa 27 vuoden ajan. Olen oppinut tuntemaan osan sen eksyttävistä syvyyksistä, mutta tuskin koskaan pääsen sen halki. Se peittää koko planeettani, levittäytyy kauttaaltaan todellisuudessani ja kukaties jopa rajojeni ylitse saakka, loputtomiin.

Mielessäni on värejä, jotka eivät ole tästä maailmasta: lehvästöjen läpi siivilöityvän valon ylimaallista, maanista kullanhehkua ja viidakon yön ikuisuudensyvää, mustaakin syvempää pimeyttä. Hulluus kurottaa kärhiään, kasvaa lävitseni ihmeellisenä, elävänä kudoksena, versoo uusia lehtiä ja kukkii oudoin, nimettömin kukin, joiden tuoksun tunnen, mutta jota en osaa selittää. Valo ja varjo leikkivät.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin vasta teini-ikäinen, kun heräsin viidakossa. Olen asunut siellä koko aikuisen ikäni. En tiedä, millaista on olla terve aikuinen. Minulla ei ole siitä kokemusta. Lapsuuteni olen jo miltei unohtanut. Millaista se oli? Millaista oli olla terve? Olinko sellainen koskaan?

Haluan näyttää esimerkkiä siitä, ettei sairautta pidä hävetä, ja siksi kerron siitä avoimesti. Haluan auttaa muita, kenties arempia ja sulkeutuneempia sairaita. Haluan poistaa mielisairaudelta stigman. Haluan olla vapaasti, iloisesti, jopa röyhkeästi juuri niin hullu kuin olen, ja haluan käyttää sitä sanaa kenenkään sitä pöyristelemättä.

En ole erityisen ihastunut sanaan mielenterveyskuntoutuja. Olen suoraselkäisesti mielisairas. Puhallan viidakkokukkien tuoksua ympärilleni. En kuntoudu. Sairauteni on parantumaton, mutta ei se minua elämästä estä. Sisimmässäni versoo erityisen salainen oivallus, jonka rohkenen päästää kasvamaan: kukaties, ihmeellisesti, elämäni todella alkoi vasta, kun sairastuin?

Kuva: Johanna Karelahti

Valon vimmaa ei olisi ilman varjojen synkkää, upottavaa samettia. Kultainen, iätön valo pilkahtelee lupauksia täynnä saaden minut soittamaan, kirjoittamaan, maalaamaan keveästi kuin lentäen. Löydän tuon valon ja hetkittäin kadotankin, vaivun martaan maan syliin – ja löydän uudelleen kerran toisensa jälkeen. Paratiisilintu laulaa. Yösydännä vaeltavat pedot ovat laskeutuneet uneen.

Oi valo, joka et ala etkä lopu – rakastin sinua jo ennen kuin olin syntynyt.

Johanna K

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus