Kun sairastuin ja menin psykoosiin se oli todella voimakas tunne. Sitä ei voi sellainen joka ei ole koskaan kokenut tietääkään miltä se tuntuu. Toki voi kuvitella mutta kyllä se on sellainen tunnelataus että oksat pois. Tunteet ovat voimakkaita muutenkin ilman psykoosia.
Kuvittelin että koko maailma pyörii minun ympärillä, oli telepaattisia kykyjä ja minua seurattiin ja muutenkin olin todella vainoharhainen. Kuka voisi uskoa että kaikki vastaantulijat tiesivät minut ja tarkkailivat minua sekä puhuivat minusta kuin olisin julkkis. Minulla oli myös itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja.
Mitä jos minulla ei olisi tätä sairautta? Minkälainen minä olisin jos en olisi kokenut tätä kaikkea ja koen edelleen. Tämä sairaus (diagnoosi skitsoaffektiivinen häiriö) on osa minua ja tulee aina olemaan. Se on minun identiteettiini kuuluvaa. Vaikka niin hirveältä kun se kuulostaa niin olenpahan kokenut jotain sellasta mitä moni ei ole.
Olen hämmästellyt usein sitä mitä muut mahtaa ajatella tai tuntea silloin kun minulla on ollut psykoosi päällä. Voiko kukaan käsittääkään millaista se on kun kokee olevansa maailmanparantaja. Kaikki halusivat minun parannettavaksi. Kysyin sokealta kelloa, ajattelin että hän haluaa minun parantavan hänet.
Kuulen myös ääniä ja olen kuullut niitä jo vuodesta 1993, jolloin ensimmäisen kerran menin psykoosiin. Äänetkin ovat osa minua ja olen ääniin jo tottunut. Minulla on niihin hallintakeinoja. Kun maalaan, en kuule ääniä lainkaan. Kuulen lähinnä silloin kun stressaan paljon. On toki myös neuvoa antavia ääniä. Esimerkiksi kun kaupassa mietin ostanko jotain tuotetta niin jään jopa kuuntelemaan mitä äänet siihen sanovat.
Tavallaan olen ”oikeutettu” elämään tälläistä elämää johon kuuluu niin paljon outoa ja erikoista. Jos tämän kaiken ottaisikin niin että tunnen voimakkaasti, ja se on lahja. Tietty herkkyys on hyvä asia. Jotkut tietenkin kokevat että jos pitäisi valita niin olisi täysin terve. Tottakai se olisi hienoa, mutta koen että tämä sairaus on osa minua. Pelkotiloja, jännittämistä ja ahdistusta en kyllä haluaisi, ikävä kyllä ne ovat mukana. Samoin en soisi kenellekkään itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja.
Tavallaan olen ”oikeutettu” elämään tälläistä elämää johon kuuluu niin paljon outoa ja erikoista. Jos tämän kaiken ottaisikin niin että tunnen voimakkaasti, ja se on lahja.
Olen sairastanut nyt jo 30 vuotta. Tuntuu ikuisuudelta. Enää en ole mennyt psykoosiin. Mielialat vaihtelevat ahdistuksesta ja masennuksesta innokkuuteen mutta ei enää niin suuria eroja mielialoissa.
Muistaakseni minulla oli aika ajoin hauskaakin psykoosissa. Naureskelin ratikassa kun kuvittelin sen olevan lentävä lehmä ja minä sen kyydissä. Ihmiset vähän katsoivat kieroon. Mutta silloin kun eräänä kertana itkin ratikassa, muutama tyttö keskusteli keskenään ja sanoivat minusta että sydänsuruja vaikka olinkin täysin psykoosissa. Aina se ei näy päälle päin.
Sanoisin että nykyään menee aika hyvin noin päällisin puolin. Ahdistukset, pelkotilat ja jännittämiset aiheuttavat ylimääräistä päänvaivaa, mutta jos tuntuu kovin vaikealta ja on ajanjakso jolloin on liian ahdistavaa, voin käydä terapiassa. Sen vielä saan, kaikille se ei enää ole mahdollista. Kuulun näihin onnekkaimpiin. Olen myös aloittanut psykoterapian, kerran viikkoon 16 kertaa. Se on psykpolin kautta.
Täytyy sanoa että hyvää hoitoa olen saanut tämän sairauden kanssa elämiseen. Ja on ystäviä ja aviomies tukena.
Sari N
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti