Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Ydinpuuta etsimässä

Kuka minä olen? Kuka on tämä, joka katsoo silmieni ikkunoista ulos?

Olin neljävuotias, kun ensimmäisen kerran pysähdyin tämän kysymyksen äärelle. Olin kehoni sisällä kuin hämärässä huoneessa, josta katsoin silmieni kautta ympäröivää maailmaa. En selvästikään ollut yhtä kuin kehoni, vaan jotain aineettomampaa. Mikä muodosti ytimeni? Kuka oli hämärän huoneen salaperäinen asukas? Identiteettini virtasi vaikeasti määriteltävänä, leikittelevän kevyesti pakoon luiskahtavana kuin vesi. En saanut siitä otetta.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Mikä minä olin sen lisäksi, että olin ihminen? Minusta sanottiin monenlaista. Muiden mielestä olin pieni, hiljainen, rauhallinen, arkakin. Kiltti tyttö. Olin osa koululuokkaa, osa harrastusryhmiä ja perhettä. Olin taitava monessa asiassa ja kömpelö joissakin muissa, mutta kenen määritelmiä ne olivat?

Itse koin kuohuvani ja olevani levoton. Sisälläni ei ollut hiljaista. Muut näkivät kuoreni, eivät minua itseäni, joka olin itsellenikin vielä arvoitus. En kokenut kuuluvani oikein mihinkään; en ryhmiin, joiden jäsen pinnallisesti olin. Kuoreni saattoi kulkea siivosti parijonossa käsikkäin luokkani lasten kanssa, mutta mieleni liihotti jossain muualla.

Mikä muodostaa identiteetin? Syntyykö se tekemisen kautta? Toisten ihmisten katseen, toisten ymmärryksen kautta? Muiden määritelmien kautta? Miten katsoa itse itseään, sisäänpäin?

Piirsin, kirjoitin, soitin ja lauloin elämääni eteenpäin. Minusta jäi hentoja jälkiä maailmaan. Ne versoivat askelissani, ujot kukat, ja rohkeammat. Polkuni kuva oli nähtävillä, mutta kuka oli kulkija?

Kuva: Johanna Karelahti

Sairaus tuli elämääni hiipien. Ensin se toi huoneeseeni hitaasti pimenevän yön ja sitten äkkiä kuohuvana koskena kultaisen valon läpäisemää vettä, johon ensin miltei hukuin ja jolle tuota pikaa taistelutta antauduin. Luulin löytäneeni itseni. Uin tuossa nektarinkaltaisessa vedessä, annoin sen kieputtaa itseäni pyörteissään. Tempauduin mukaan. Jätin jälkeeni tulvan riepottamaa kaaosta, sellaisiakin jälkiä, joita häpesin ja surin. Viimeistään nyt en ollut enää kiltti tyttö. Oliko siinä sisimpäni kuva?

Halusin vimmatusti tietää, kuka olen, mutta pakenin itseltäni kuin tuulen ajama pölypyörre. Kuka sellaiseen voi tarttua? Matkastani putoili valtoimenaan maalauksia, kärsimättömän polveilevalla käsialalla kirjoitettuja runonpätkiä, yön pimeässä sekavuudessa ilmoille huudettuja lauluja. Ne olivat portaita, joille astuin ja jotka jätin tyhjinä jälkeeni. Kuka oli matkaaja, joka kaikkosi määritelmiltä?

Kun sain diagnoosin, luulin jälleen löytäneeni itseni. Pitkään sidoin identiteettini sairauteen. Olin sairas ihminen. Mielisairas. Se tuotti minulle jonkin aikaa kummallista tyydytystä. Minulla oli määritelmä, jonka kanssa kulkisin käsikkäin koko elämäni – viimeinkin jotain pysyvää!

Kuva: Johanna Karelahti

Koin oivalluksen, kun eräs hoitajistani totesi minussa olevan sairauden lisäksi paljon terveyttä. Kukaan ei ole täysin sairas tai täysin terve. Sairauskin on vain kuori! Se on uoma, jossa kohisten virtaan matkoihini. Se en ole minä – rannat eivät määritä joen luontoa, eivät voi tarttua vapaana syöksyvään veteen.

Tämän blogin kirjoittajaesittelyssä määrittelen itseni neljällä sanalla: maisema-arkkitehti, taiteilija, vaimo ja äiti. Ensimmäinen on vuosien opiskelulla ostettu määritelmä, korea vaate ylläni; vaate, jota en ole malttanut heittää poiskaan, vaikka olen jo eläkkeellä. Taiteilija on ihoani, jotain pysyvämpää. Se kulkee mukanani hautaan saakka, mutta onko se sittenkään sisintä minua?

Entä vaimo ja äiti? Toinen kertoo sidoksesta rakkaaseen ihmiseen, toinen ihmeestä, jonka synnyttämiseen olen osallistunut, mutta joka on oma, minusta erillinen kokonaisuutensa. Kumpikaan näistä itsellisistä olennoista ei määritä minua. Jos he päättäisivät kävellä pois luotani, minä olisin silti minä; surullinen ja haikea, mutta tunteetkaan eivät syvemmin määritä minua; ne ovat tuulen ajamia pilviä taivaalla, pian katoavia, vaahtoa aaltojen harjalla. Kuka siis olen?

Ympyrä sulkeutuu. Katson suoraan silmiin samaa mysteeriä, joka pysäytti minut kesken leikin neljävuotiaana: olen selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Hymyilen sille. Ehkä niin saa ollakin?

Kuva: Janne Karelahti

Identiteetin etsintään liittyvä hämmennyksensekainen vimma on minulle edelleen tuttu, huoneeni vakituinen vieras; ikä on vähentänyt hämmennystä, mutta vimma on aina tuore, veres ja elävä. Sillä ei ole ikää.

Mitä toivon, kuka haluan olla? Millaisen jäljen haluan tästä eteenpäin maailmaan jättää? Haluan olla hyvä ihminen, jättää kauniita jälkiä; katoavaisia, koska unohtumattomuus on pelottavaa. En vielä aivan tarkkaan tiedä, mitä hyvä ihmisyys on ja miten kasvan sen muotoon. Ehkä sen saavuttaminen vie koko ikäni. Arvoitus on yhä jäljellä.

Mikä on sisin vuosirengas jonka ympärille koko puu muodostuu? Rauhan paikka kaoottisen myrskyn silmässä? Paikka, jonne ei voi päästä – ja pääsee sitten kuitenkin, jos elämä on erityisen suopea.

Johanna K

Millaisia pohdintoja kirjoitukseni nosti mieleesi? Jaa ajatuksesi kanssani.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus