Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Mainokset

Merkitysten äärellä

Olen lapsesta saakka kokenut olevani enemmän henkeä kuin ruumista. Sairaus teki minusta puoliväkisin vielä enemmän hengellisen. Ruumis miltei menetti merkityksensä, kun sisäisyys otti vallan minussa. Ruumis oli epäoleellinen, pelkkä kuori, hidastava painolasti. Se oli hengen kahle, joka ei kuitenkaan täysin kahlinnut. Sisäinen elämäni ryöpsähteli kuohuna, jota ruumiini paperinohuet seinämät hädin tuskin pitivät sisällään.

Yhä vieläkin elämäni on kahtia jakautunut. Yhtäällä kuohuu fyysinen maailma, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään sen selkeämpi todellisuuteni – vai epätodellisuuteni? Kumpaan lopulta kuulun? En osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni.

Olen rakastanut elämää ja samanaikaisesti kaivannut kuolemaa, mutta kuoleminen on osoittautunut vaikeaksi. En osaa vielä. Kukaties tarvitaan kokonainen elämä, jotta oppisi kuolemaan?

Kuva: Johanna Karelahti

Olen joskus ajatellut elämäni merkityksen kaikkialliseksi, yli järjen käyväksi. En juuri mitenkään ole kyennyt – enkä ehkä vieläkään kykene – ennakoimaan itseäni; viuhuvana pyörremyrskynä olen syöksynyt halki maailmojen, ja kokenut kaiken muuttuneen jäljiltäni. Onko niin? Suuruusharhojen vallassa olen kulkenut kuin kuningatar, kuin puolijumala elämääni läpi. Mitä olisi maailma ilman minua, ilman ainutkertaisuuttani?

Olen joka hetki aivan uusi, vastasyntynyt, kirkas; aina yhtä hämmästynyt mutta aina uudella tavalla. Joka hetki suuni vääntyy närkästyneeseen syntymäitkuun: yhä täällä! Eikö täältä pääse koskaan pois? Ja joka hetki sitä seuraa lohdullinen hymy: ei – vielä…

Kuva: Johanna Karelahti

Miten elää onnistunut elämä? Voiko elämä onnistua tai olla onnistumatta?

Onko sairaus epäonnistunutta elämää? Vaikka olisikin, virheet tekevät kuvasta mielenkiintoisemman. Lukemattomista kompastumisista voikin kasvaa tanssi. Ja vieläkin kiintoisampaa: on mahdollista epäonnistua paremmin, tehdä parempia, kehittävämpiä virheitä; lähestyä asymptoottisesti oikeita vastauksia etääntymisen sijaan; lähestyä, ja kenties vielä kohdatakin. Eksyn, horjahtelen, ja saatan lähes vahingossa löytää epätäydellisyyden kudoksen läpi kangastelevaa täydellisyyttä. Saan ehkä viivähtää hetken sen äärellä – ja sitten tanssi jatkuu.

Elämä voi olla välillä aivan hirveää, mutta kaikessa hirveydessäänkin se on loputtoman kiehtovaa. Janoan kuolemaa, mutta elämänjanoni on vielä vahvempi; jalanpohjat verilläkään en kykene jättämään tätä merkillistä tanssilattiaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Mitä yhden ihmisen elämä lopulta merkitsee?

Maailma ei ole jälkeemme sama kuin ennen, mutta toisaalta maailman ennallaanolemattomuutta on vaikea huomata; maailma on lukemattomien ennallaanolemattomuuksien jatkumo, ja näennäisestä yksilöllisyydestämme huolimatta olemme kaikki toistemme liki yhteneviä kopioita, miljoona, miljardi, yli kuusi miljardia peilikuvaa, jotka virtaavat kuohuen osaksi unohduksen pohjatonta merta. Miten säilyttää mielenrauha tämän äärellä?

Tahdoinpa tai en, en ole keskellä, vaan tanssin sivussa, ja hurjinkin huutoni kilpistyy muun olemassaolemisen kohinaan, eikä kuolemani ole kuin yksittäinen lammikkoon iskeytyvä sadepisara, keveiden aaltojen laajeneva kehäkuvio miljoonien samanlaisten pisaranjälkien kera, eikä mikään, mitä teen, ole erityisen merkitsevää, eikä mikään ole kuitenkaan merkityksetöntä. Unohtumattomuus on pelottavaa, en käytä oikeutta siihen. Pisaranjäljet tasoittuvat.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuitenkin: kuolema, saat vielä odottaa minua, rakas kuolema. Olen vielä liian utelias kuollakseni, liian elossa vaipuakseni sinuun, rakas kuolema. Elämä, mitä sinä versot minussa? Mitä salaisuuksia avaat päivä päivältä? Mitä sellaista, mitä en vielä tiedä?

Hengitän sinua, rakas elämä. Saat näyttää minulle salaisuutesi niin pitkälle kuin jaksan kulkea, oi elämä; haluan nähdä, miten tämä jatkuu.

Johanna K

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus