Tasan vuosi sitten kirjoitin kahdesta stigmastani: mielisairaan sekä juopon. Ajattelin olevani päivieni päähän saakka mielisairas, joka juo viiniä. Johannalle maistuu aina. Johanna ei sano koskaan ei! – tässä kaksi lausahdusta, jotka minuun ja juomiseeni on vuosien varrella liitetty. Mutta entäpä, jos eräänä päivänä kaikki onkin toisin?
”Olen kohtuukäytön ystävä”
Sumutin vuosikaudet niin itseäni kuin ympärilläni olevia ihmisiä väittäen, että juomatapani olivat kohtuukäyttöä. Joskus vähän naureskellen lipsautin, että saattavathan ne suurkulutuksen rajat välillä paukkua. Kaikillahan joskus, ja on niin mukavaa olla pienessä sievässä. Eikö olekin? Huppelissa ei turha ahdistus kiusaa. Olen hutikassa hauskempi ja leppoisampi tyyppikin sitä paitsi, perustelin itselleni. Miksen siis ottaisi muutamaa tänäänkin? Vain tylsät tyypit ovat raittiita. Raittiit ovat nuivia ihmisiä, joilla ei ole iloa elämässä. Tiukkapipoja. Vähän suvaitsevaisuutta, niin kaikilla on kivampaa – taidanpa suvaita käteeni uuden lasillisen viiniä!
Miksen muka voisi ottaa kolmatta lasillista? Sehän on vielä kohtuukäyttöä. En ole edes kännissä. En lähelläkään. Maailma tuntuu mukavan pehmeältä ja voin tehdä vaikka mitä. Kukaan ei edes hoksaa että olen ottanut jotain. Olen niin taitava. Huijaan kaikkia. Toleranssi on kai noussut, mietin ohimennen. Onko hyvä juttu, että on kova toleranssi alkoholiin? Onko tämä normaalia?
Kuka muka haluaa olla normaali, pyh! En minä ainakaan. Lisää viiniä.
Tämä ei pääty hyvin
Istuin elokuisena aamuna puutarhakeinussa. Siemailin loiventavaa olutta tärisevin käsin. Olo ei ollut hyvä fyysisesti eikä henkisestikään. Minua ahdisti. Oli ahdistanut jo pitkään lähes jatkuvasti. Vain nousuhumalassa ei ahdistanut, ja nousuhumala oli kovin ohikiitävä ja lyhyt. Tarvitsin jo muutaman lasillisen tunteakseni itseni normaaliksi – ja se jos mikä oli vinksahtanutta.
Tämä ei pääty hyvin, mietin äkkiä. Tämä polku on liukas ja vajottava, eikä sitä pitkin pääse kuin alaspäin. Ihanko todella haluan katsoa, kuinka pitkälle alas se johtaa? Taidan olla riippuvainen. Mietin ensi kertaa: olenko alkoholisti? Sana tuntui kurjalta, mutta tunnustelin sitä siitä huolimatta.
Ei kiitos!
Keittiössä oli tyhjiä viinipulloja, joita katselin tympääntyneenä. Tämä on surkeaa touhua, miksi haluan elää tällä tavalla? Miten puolisoni ja lapseni sietävät minua? En edes itse sietänyt itseäni enää! Oli vain pahuksen hyvää tuuria, etten ollut vielä sairastunut fyysisesti kaikesta tästä juomisesta. Sekin päivä kyllä koittaisi, kenties piankin.
Olin kadonnut jonnekin, ja halusin löytää itseni uudelleen. Se ei onnistunut juomista jatkamalla. Totesin: se loppuu tähän, juuri nyt, tänään. Ei kiitos enää yhtään lasillista. Minua hirvitti aivan älyttömästi – mutta oli pakko uskaltaa lopettaa, jos halusin elää.
Tylsä on ihan jees
Vain tylsät tyypit ovat raittiita. Niinhän minä vielä jokin aika sitten ajattelin. Olin vilpittömästi ollut sitä mieltä, että hyvät tyypit ottavat rennosti tissutellen eivätkä nipota pienistä. No, oli miten oli… tylsyyden ja niuhoksi muuttumisen uhallakin olen nyt lopettanut tapajuopottelun kokonaan.
Yllättävää kyllä minulla on ollut ihan mukavaa. Muistan asiat paremmin. En ole pöhnässä tai turta. Minua ahdistaa keskimäärin selvästi vähemmän kuin silloin, kun vielä suurkulutin alkoholia. Jäätävät pelkotilani, jotka olivat aiemmin tavallisia, ovat muuttuneet harvinaisemmiksi. Voipa olla, että psyykenlääkitykseni toimiikin paremmin nyt, kun itse sekaan heittämäni ylimääräinen ”lääke” on poissa kuvioista.
Olen luovempi ja tarkkaavaisempi – en ehkä valtavassa määrin, mutta niin, että sen itse huomaan. Minun ei tarvitse enää kärvistellä krapulassa. Painoni on laskenut kilokaupalla, kun alkoholin suuri energiakuorma on poissa niskoiltani. En enää hermoile, koska pelkäämäni haimatulehdus viimein iskee ja mahtaako juopottelu näkyä maksa-arvoissani seuraavassa labrassa – enkä todellakaan kaipaa takaisin elämääni sen kaltaista jännitystä!
Jos tämä on tylsää, tylsä on ihan jees. Suosittelen tylsyyttä kaikille.
Johanna K
Mielen mainingeista 
Vastaa