Henkilökohtainen ratkaisu

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänä vuonna teemana on itsemurhien ehkäisy. Teema on tärkeä – elintärkeä. Itsemurhan sanotaan olevan henkilökohtainen ratkaisu, mutta todellisuudessa se ei koskaan ole yksistään henkilökohtainen. Se koskettaa arvaamattoman montaa ihmistä, jättää useisiin sydämiin pysyviä kipeitä jälkiä.

Sairastamani skitsoaffektiivinen häiriö on hengenvaarallinen siihen usein liittyvän kohonneen itsetuhoisuuden vuoksi. Olen oppinut, että minun ja kaltaisteni keskimääräisen elinajan ennuste on jopa 20 vuotta mieleltään terveiden verrokkien ennustetta lyhyempi. Lukuisat ennenaikaiset poistumiset elonpiiristä selittävät tämän murheellisen tulevaisuudennäkymän. Hätkähdyttävän suuri osa meistä on yrittänyt itsemurhaa jossain elämänsä vaiheessa – jonkin arvion mukaan jopa puolet – ja valitettavan moni on yrityksessään onnistunut.

Tunnen hyvin ne lähteet, joista itsetuhoisuus kumpuaa. Olen ollut niiden äärellä, maistanut niiden sysitummia vesiä. Tunnen hiilikaivoksen yksinäisen, pimeän eksytyksen. Sen, mitä on olla pelkkä ihmisen kuori, sisältä tyhjä; kulkea mitään tuntematta yhdentekevän maailman halki ja toivoa luonnollisen kuoleman koittavan pian, koska voimat eivät riitä itsemurhan toteuttamiseen. Tunnen myös lähteistä vaarallisimman, voimia antavan riemullisen mustan hulluuden lähteen, josta juominen nostaa mieleen lukemattomia, toinen toistaan luovempia tapoja lähteä tästä maailmasta. Sen ääreltä minut on väkisin kiskottu pois. Lääkäri totesi: sinusta ei tule korpinruokaa. Sinä lähdet nyt sairaalaan.

Terve ja hyvinvoiva ihminen ei tee itsemurhaa, näin uskallan rohkeasti väittää. Entä kun kuitenkin osa meistä on sairaita? Miten poistaa maailmasta henkinen pahoinvointi, jonka uhka on osalla meistä, minullakin, jo geeneihin piirretty? Täysin hyvinvoiva ihmiskunta on unelma ja siksi jää. Onkin hedelmällisempää miettiä, kuinka mielen tuskan saa pidettyä edes jotakuinkin siedettävällä tasolla.

Ajattelen nopeaa hoitoon pääsyä. Sitä, että yhteiskunta välittää sairaistaan siinä määrin, että ottaa heidät hoiviinsa ilman tuskaisaa viivettä. Että pahoinvointiin puututaan pikaisesti. Ettei kaveria jätetä, vaan autetaan, kun apua haetaan. Tehdään yhteiskunnallinen ratkaisu, jottei niihin huonompiin ratkaisuihin tarvitsisi kenenkään toivottomuuksissaan tarttua. Yhteiskunnan luonne näkyy heikkojen ja kärsivien kohtelussa – ei anneta sen olla julma.

Ajattelen stigman poistoa. Ettei kenenkään tarvitse kätkeä huonoa oloa sisälleen häpeällisen leimautumisen vuoksi. Että koko leimaa ei olekaan, vaan mielen sairaus ja henkinen ahdinko on sairaus muiden joukossa. Kuinka helpottavaa on, kun kenenkään ei tarvitse enää kärsiä kirvelevästä hullunleimasta! Eikö niin vielä ole? Miksei jo ole? Ei arvoteta ihmisiä sairauksiensa perusteella, jaeta vuohiin ja lampaisiin. Tehdään sellainen yhteiskunta, jossa tämä toteutuu.

Ajattelen myös vertaistukea. Tunnetta, etten ole yksin, ainoa maailmassa, vaan on lukemattomia kaltaisiani runotyttöjä ja -poikia ihan yhtä hajalla. Yhteisyys luo voimaa ja toivoa, oivalluksen siitä, että tämän tiheän metsän läpi on sittenkin mahdollista päästä valoon tuupertumatta matkalle. Yhdessä on helpompi kulkea halki eksyttävän, pelottavan viidakon ja väistää myrkylliset, houkuttelevasti kuiskivat mustat lähteet. Yhdessä voimme paremmin. Tuodaan vertaistuki kaikkien sitä tarvitsevien saataville.

Ajattelen toivoa. Vaikka kuinka tuntuisi vanhan virren sanoin, että ”kuolema meille voitto on” – kuolla ehtii huomennakin. Eletään tänään, eletään nyt ensin. Tehdään henkilökohtainen ratkaisu pysyä hengissä.

Toivon elämän kipinän palavan hellittämättömästi jokaisen meistä sydämessä nyt ja aina.

Johanna K

Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus