Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

IMG_2986

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

IMG_2994

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

IMG_2991

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira

 

Rahan alistama

Olipas vähän itsesäälin katkuinen kirjoitus viimekerralla, ja tällä kerralla jatkuu. Välillä tuntuu, että minussa on ainakin kolme eri puolta: itsesäälissä ja epäluulossa märehtivä Mira, arjen sankari ja elämäänsä tyytyväinen Mira ja huikeita suunnitteleva ja kykyihinsä yliuskova Mira. Sellaista kai tämä vuoristoradalla taiteilu on. Ihme elämää tämmöinenkin. On tässä identiteetti tosiaankin välillä hakusessa. Tällä kerralla mieltäni askarruttaa kuitenkin raha tai varsinaisesti sen puute. Olen tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä lokakuun loppuun asti ja tuleva on vielä hämärän peitossa. Tähän liittyen mies kommentoi minulle, että kannattaa miettiä nyt mitä siellä lääkärissä puhuu. Jos putoat työttömyyspäivärahalle niin ollaan lirissä. Ihan kuin minä olisin puhumalla itselleni keinotellut eläkkeen? Koko sairausko on pelkkää huuhaata ja olen sepitellyt tarinoita ”päästäkseni” tähän tilanteeseen. Niin kuin tuo eläkkeellä olo olisi jotenkin tavoiteltava asia. Vai halusiko hän nyt minun vain keksivän jotain oireita etten joutuisi työttömäksi. En ymmärrä. Toivottavasti kyse oli vain väärin ymmärryksestä minun osaltani. Eiköhän se lääkäri sen päätöksen loppupeleissä tee.

money-256312__340

 

No joka tapauksessa olen tällä määräaikaisella ollut jo vuosikausia. En edes muista kuinka pitkään. Rahaa ei siis tietenkään tule niin paljon kuin palkkatyössä, mutta lisäksi ansaitsen muutaman satasen kuussa hyllytyshommista. Minusta se on kuitenkin aika hyvin. Paljon huonomminkin voisi olla. Silti koen kovasti painetta siitä, että minun pitäisi ansaita enemmän ja olla normaalisti kokopäivä töissä. Kaiken lisäksi rahat on koko ajan loppu. Elän kädestä suuhun. Minulla on tuskin koskaan omaa rahaa. Elän kuin kerjuulla koko ajan. Minun on käsi ojolla anottava rahaa, jos sitä johonkin tarvitsen. Se joka tienaa enemmän, määrää raha-asioista. Elän toisen siivellä, joten minulla ei saa olla sananvaltaa eikä omia tarpeita. Silti vaikka elän niin niukasti kuin osaan niin rahat ei vaan riitä. Mieltä painaa aina se mihin jamaan olen perheemme ajanut. Eipähän näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan, mutta silti koen vääjäämättä syyllisyyttä.

wooden-figures-1007134__340

Vaikka tuloja kuitenkin jonkun verran on, niin lainat ja luotot painavat päälle. Osa luotoista on pitänyt ottaa hypomaniassa tehtyjen nettiostosteni takia. Kun minulla on vauhtia, niin silloin ei paljon realiteetit paina. Nämä on sitten korkeakorkoisia lainoja jotka vain kasvavat kun niitä pystyy lyhentämään minimimäärän kerrallaan. Kierre on valmis. On väärin, että mieheni joutuu niitä nyt parempituloisena makselemaan. En tiedä miten pystyn sen hänelle koskaan korvaamaan. Minulla ei olisi myöskään kattoa pään päällä ilman hänen maksukykyään. Tämä on kuitenkin tahattomasti johtanut siihen, että koen olevani taloudellisesti alistetussa asemassa. En pysty osallistumaan kaikkiin kuluihin ja olen jatkuvassa kiitollisuuden velassa siitä. Jos haluan jotain, niin joudun jättämään siitä ”anomuksen” mikä ei välttämättä mene läpi.  Minun pitää koko ajan nöyristellä, vaikka koenkin olevani ihan skarppi ihminen, joka pystyisi huolehtimaan itsestään. Olen aina ollut kahnauksissa auktoriteettien kanssa, koska en kestä sitä, että minua määräillään ja pidetään mahdollisesti huonompana kuin muita. Kritiikin vastaanottaminen on ollut heikkoa. Kaikki tämä johtuu aikaisemmista ihmissuhteistani. Minua ei kyykytetä. Siksi tämä alemman kansalaisen asemassa oleminen ottaa minulla erityisen koville. Itsemääräämisoikeus ja kyky pystyä huolehtimaan itsestä ja lapsista on tärkeää myös itsetunnolleni. Mitenkä siihen mielenterveyskuntoutujana voi päästä? Työ se on se, millä raha ansaitaan, ei sitä ilmaiseksi jaella ja niinhän sen pitää ollakin.

ecommerce-2607114__340

Kuntoutuminen mielenterveyden haasteista jatkuvan paineen alla on välillä hankalaa. Kaikkea stressiä ei elämässä voi mitenkään välttää. Toiveissa olisi, että joskus vielä löytäisin jonkun keinon jolla ansaita, että kokisin olevani osa tätä yhteiskuntaa. En väitä ettenkö olisi onnellinen ilman rahaakin. Arvostan paljon korkeammalle muita asioita kuin materialismia. Rahattomuus ei tee minusta onnetonta. Minulla on moni asia todella hyvin eikä tämä nyt maailmaa kaada. Joskus vaan sinnittely on varsin työlästä ja se suoraan sanottuna ketuttaa. Eikö täällä pärjää ilman rahaa? No ei, ruokaa on jotenkin saatava. Ei minusta oikein omavaraistalouttakaan ole pitämään. Olen aika huoleton ja hajamielinen rahan suhteen ja siksi raha asioiden hoito on yksinomaan miehelläni. Olen siitä myös kiitollinen. Hän toimii periaatteessa edunvalvojanani, minkä ilmeisesti tarvitsisinkin. Kolikolla on siis kaksi puolta. En millään halua, että minua holhotaan, mutta tosiasiassa tarvitsenkin sitä.

-Mira

kuvat: Pixabay

Kesäkuntoon – ensi kesäksi

Ollapa terve suhtautuminen ruokaan. Söisi sitä vain elääkseen ja silloin kun on nälkä. Siitä voisi jopa nauttiakin ilman huonoa omaa tuntoa. Voisinko edes tämän asian kanssa toimia normaalisti? No, enpä tietenkään. Ruokaan minulla on ollut viha rakkaus suhde jo niin pitkään kuin muistan. Äiti kertoi aina legendaarisia tarinoita siitä minkälaisia määriä olin syönyt jo taaperona. Yhden broilerin lihat oli menneet kerta istumalla sirkusnäytöstä katsellessa. Kouluikäisenä olin sitten kiskonut kahden kilon mandariinipussin Aku Ankkaa lukiessa. Muistan kuinka isompana koulusta tullessa saatoin tehdä pellillisen lämpimiä voileipiä ja kiskoa sitten ne yksin napaani. Nälän tunne lähtee vasta sitten kun on ahtanut itsensä ähkyyn asti ja mahaan koskee. Niin olin tottunut syömään.

Olin nuoruudessa kuitenkin ihan normaalipainoinen ja näin jälkeenpäin ajatellen ihan hoikkakin. Silti en oikein pitänyt kehostani, koska minua verrattiin laihempaan siskooni. Aina varsinkin maha tuntui pömpöttävän liikaa. Ehkä minulla oli jo silloin vääristynyt kuva kehostani. Ahmiminen vaihtui kuitenkin syömättömyyteen aikuisena, kun ensimmäisen poikaystävän kanssa tuli ero ja hän ilmaisi asian näin, että meressä on paljon muitakin kaloja, joita hänen pitäisi vielä katsella. Minulle tuli sellainen olo, että hän piti minua liian rumana. Tosiasiassa eron syy oli varmasti hypomania sekoiluni tai mene ja tiedä, kunnon perustelua en asialle milloinkaan saanut. Ero otti todella koville. Kyseessä oli kuitenkin ihminen, jota olin rakastanut. Minulla meni tunteet äärilaidasta toiseen ja vauhtia riitti. Olin epätoivoinen ja vaihdoin poikakaveria lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossakin vaiheessa vatsamakkaroitani ja siinä vaiheessa olin saanut jo tarpeekseni.

eat-2834549__340

 

Sitten alkoi järjetön syömisen tarkkailu ja raskas liikunta. Sain syödä vain tiettyinä kellon aikoina, tietyn määrän ja tietynlaista ruokaa. Muistan itkeneeni vessan lattialla kun joka lihakseen koski, jonkun kaalikeitto kuurin jälkeen. Tuntui siltä kuin keho olisi syönyt omia lihaksiaan saadakseen jostain polttoainetta. Tämmöistä sekoilua jatkui pitkään, kunnes viimein painoin enää 35 kiloa. Menin lääkäriin kun minua heikotti koko ajan, siitä olen varmaan jo kertonutkin. Ahmiminen alkoi sitten seuraavaksi kun poikaystävä haukkui minua rumaksi luurangoksi. Menin siis koko ajan sen mukaan mitä mieltä miehet olivat minusta. Minulla ei ollut lainkaan itsekunnioitusta. Pelkäsin koko ajan, että minut hylätään taas ruman ulkomuotoni takia. Ahmimisen kautta siirryttiinkin sitten lohtusyömiseen ja helpotin pahaa oloani syömällä jotain hyvää. Poikaystävän toistuvat huomautukset syömisestäni pahensivat vaan asiaa.

pizza-1317699__340

Tällainen tunnesyöminen on sitten jatkunut näihin päiviin saakka. Lisänä lihottavat lääkkeet ja ahdistukseen syöminen. Olen kerännyt itselleni huimat 25kg ylimääräistä. En ole uskaltanut missään vaiheessa ruveta tarkkailemaan ruokavaliotani, kun olen pelännyt että se lipsuu heti liiallisuuksiin. Asennekin on ollut hällä väliä. En ole kokenut että ulkoisilla asioilla olisi mitään väliä. Henkisen puolen kuntoon saaminen on ollut tärkeämpää ja elämästä nauttiminen. Nyt kuitenkin sukujuhlissa sain kuulla kuittailua ulkomuodostani ja se oli taas se kuuluisa viimeinen pisara. Nyt olen tarkkaillut taas syömistäni jo joitakin päiviä ja olen ilokseni saanut huomata että kestänkin hyvin pientä näläntunnetta, siitä ei seuraakaan mitään pahaa, vaan se on normaalia.

shish-kebab-417994__340

Olen sallinut itselleni myös joitakin herkutteluhetkiä, enkä ole niin tiukkapipoinen. Olen armollisempi kuin ennen. Haluan olla myös lasteni edessä terveellisellä tavalla syövä, ettei heille tulisi kieroa suhtautumista ruokaan tai laihdutus ajatuksia. Turhaan siis pelkäsin, että minulta lähtisi heti mopo käsistä. Menneisyys ei määrittele sitä mitä olemme tällä hetkellä. En voi leimata itseäni tietynlaiseksi sen perusteella miten olen ennen reagoinut. Ihminen kasvaa ja kehittyy. Täksi kesäksi en kyllä kerkeä saamaan itseäni terveeseen kuntoon, mutta toivon että jossain vaiheessa uskaltaisin taas mennä lasten kanssa uimaan ja naisten saunaan. Koskaan en ole heille näyttänyt häpeääni kyseisissä tilanteissa, vaan pitänyt kulissin yllä. Haukun itseäni vain pääni sisällä, en lasten kuullen.

Kun olisin tyytyväinen itseeni niin välttäisin myös pahimmat itsesyyttelyt ja ehkä joka kesäiset masennukset. Valon määrä ja vähenevät vaatteet ovat saanet minut jo pitkään vaivautuneeksi ja jopa inhoamaan itseäni. Se on estänyt jo liian pitkään elämästä nauttimisen ja siihen heittäytymisen. Siitä on sitten syntynyt häpeän ja itsesyyttelyn kierre, joka on taas johtanut ahmimiseen. Tiedän että minun pitäisi ensin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja selvittää pään sisäiset ongelmani, mutta minä menen nyt tällä kertaa perse edellä puuhun. Meni syteen tai saveen. Helpompi tarttua johonkin konkreettiseen kuin käsitellä vanhoja haavoja.

Onko muilla ollut myös syömishäiriötä vai onko tämä vain erillinen sivujuonne diagnoosieni kirjossa? Kommentoi rohkeasti. Olisi mukava keskustella tästäkin aiheesta. Mikä sinua on auttanut tällaisessa tilanteessa? Missä menee terveen ja sairaan raja tässä suhteessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Matkalla voimaantumiseen

Kun masennus vetää maahan ja elämä tuntuu turhalle, on voimaantuminen kaukana. Millään ympärillä ei ole merkitystä ja mikään ei kiinnosta. Itsensä tuntee arvottomaksi ja jopa muiden taakaksi. On vaikea löytää hyvää elämästä ja usein halu päästä pois on kova. Kun itseään ei arvosta ja uskoo ansaitsevansa vain pahaa, on voimaantumiseen matkaa. Toivo ei kuitenkaan ole menetetty lopullisesti.

Voimaantuminen ei tapahdu yhdessä yössä.  Ajan lisäksi se vaatii tietoista työskentelyä itsensä eteen.  Pitää itse uskoa, että on kaiken sen paremman arvoinen. Ilman tätä kaikki on teennäistä, väkinäistä ja lyhytkatseista. Oman arvon ymmärtäminen on minulle haastavaa. Joskus joudun kamppailemaan sen kanssa, että tuntisin itseni merkitykselliseksi itselleni ja muille. Tämä tunne on vahvasti sidoksissa mielialaan. Hyvinä päivinä koetan arvostaa itseäni erityisen paljon ja usein tämä kantaa huonoimpinakin päivinä.

Hallinnan tunne omassa elämässä on tärkeää ja osa voimaantumista. Tämä vaatii minulla panostamista arkeen ja rutiineihin.  Säännöllinen unirytmi on yksi tärkeimmistä asioita minulle, koska se luo pohjan koko päivälle. Mikäli valvon myöhään ja nukun vähän, voin olla varma, ettei seuraava päivä ole onnistunut. Hallinnan tunteeseen voin itse vaikuttaa paljon. Jotkut asiat ovat tietenkin minusta riippumattomia, mutta itse päätän loppujen lopuksi kuinka elämääni elän.

Ympäristö vaikuttaa vahvasti voimaantumiseen. Olen huomannut läheisten tuen välttämättömäksi. Joskus ne ovat juuri läheiset, jotka saavat silmäni avautumaan omalle arvolleni. Hoitohenkilökunta sekä muu ympäristö vaikuttaa läheisten lisäksi.  Mikäli ympäristö on ristiriidassa omien ajatusten kanssa negatiivisella tavalla, on haastavaa voimaantua. Vaikka kuinka ajattelisin olevani riittävä, asiaan vaikuttavat myös ympäristön mielipiteet.

En voi sanoa olevani täysin voimaantunut, mutta sitä kohti mennään hyvää vauhtia. Välillä kaikki meinaa unohtua, mutta onneksi minulla on ihania läheisiä, jotka muistuttavat minua kaikesta hyvästä. Olen kokenut paljon ja sisäisesti vahvistunut jokaisesta kokemuksesta. Olen hyväksynyt itseni tällaisena, eikä muiden mielipiteillä pitäisi olla merkitystä. Siinä minulla on vielä työtä edessä, että kuuntelen itseäni ensisijaisesti. Matkani on kesken, mutta olen luottavainen sen suhteen, että löydän vielä tasapainon elämääni.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Vajoamisesta kohti voimaantumista

Olen päässyt paljon eteenpäin elämässäni, mutta en silti tunne, että olisin toipunut täysin tai varsinkaan voimaantunut. Tämä prosessi on pitkä ja voimia vaativa ja tosiasia on, että välillä tulee takapakkeja eikä tulevaisuuden voinnistaan voi tietää. Toisaalta olen vuosien saatossa tottunut siihen, että elämäni on yhtä vuoristorataa, vaikka se ei aina päälle päin niin näyttäydykään. Kaaos on enimmäkseen pääni sisällä ja hyvä niin. En ole kuitenkaan enää uhrin asemassa vaan olen ottanut valtaa takaisin omiin käsiini.

Enää en ole tunteideni vietävissä vaan osaan jo keinoja miten taistella vastaan.

Yritän pitää yllä säännöllistä elämän rytmiä ja välttelen stressiä. Tarpeen mukaan osaan vaatia lisää lääkitystä tai lääkkeiden muuttamista. Olen oppinut rauhoittelemaan itseäni ahdistuksen ja pelkojen kohdatessa. Puhun itselleni järkeä ja vakuutan että pelot johtuvat nyt vain ahdistuksen tasostani ja otan tarvittaessa rauhoittavan. Tiedän että molempia tarvitaan, niin lääkkeitä kuin elämän ja tunteiden hallinta taitojakin. Olen ottanut nyt ehkä enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä vain ajelehdi aaltojen vietävänä.

Olen tietoisesti (tai ehkä hypomaniassani) ottanut positiivisia riskejä elämässäni. Olen aloittanut opinnot ja osa-aikaisen työn. Työeläkeyhtiö ei suostunut kustantamaan minulle uutta ammattia, joten jotain minun oli keksittävä, etten vain makaisi kotonani itsesäälissä rypien. Minun kohdallani niin olisi käynyt. Olen saanut takaisin itsenäisyyttä ja autonomiaa, kun aiemmin olin vain muiden armoilla. Toki en ole saavuttanut vielä hyvää itsetuntoa ja varmuutta, vaan pelkään edelleen, että jossain tuolla nurkan takana vielä häämöttää totaalinen romahtaminen ja osastojaksot. Minulla ei ole vielä täydellistä luottoa siihen, että olisin niskan päällä tässä asiassa. Hoitotasapaino on saavutettu vasta niin vähän aikaa sitten, että luotto elämän kantamiseen on vielä epävarmaa.

IMG_2474Yksi askel rohkeuden ja henkilökohtaisen vaikutusvallan lisääntymisessä oli se, kun koin vahvaa tarvetta ruveta auttamaan muita samoissa ongelmissa painivia. En edes itsekään saa kiinni, että mistä tämä tarve kumpusi. Ehkä halusin näyttää myös itselleni, että minusta olisi vielä hyötyä tälle yhteiskunnalle.

En olisi pelkkä uhri vaan vahva toimija.

Päätin osallistua kokemusasiantuntija koulutukseen. Minulla oli vahva tarve siihen, että sairaudestani olisi myös jotain positiivisia seurauksia, vaikka samalla avautuminen aiheutti minussa fyysisiä oireita kuten voimakasta kuvotusta. Tunteet risteilivät laidasta laitaan ja ensimmäinen virallinen kokemusasiantuntija keikka oli todella jännittävä paikka. Sen jälkeen tärisin, mutta tunsin kuitenkin helpotusta kun olin vihdoinkin uskaltanut olla avoin. Sain myös todella hyvää ja lämmintä palautetta, joka vahvisti uskoa siihen, ett olin oikealla tiellä. Suurin este tälle tielle oli, että ajattelin lapsiani ja heille koituvaa häpeää asian tiimoilta. Asiasta lapsille kerrottuani paljastui kuitenkin, ettei tämä ollut mikään ihmeellinen asia nykynuorille. Olin turhaan pelännyt.

Myös tämä opinnäytetyönäni aloittama blogi on auttanut minua itsenäisyydessäni ja siinä että olen saanut käännettyä tätä sairastamisprosessia myös vahvuudeksi. Sen aloittamiseen liittyivät omat tunnemyrskynsä, joista kerron enemmän seuraavassa kirjoituksessani. Koin että toipumisen kannalta juuri vertaisryhmät auttoivat minua. Hommatessani töitä ja opiskelupaikan, minulta katkesivat yhteydet vertaisryhmään. Osaksi sen vuoksi halusin ehdottomasti opinnäytetyöni liittyvän vertaistukeen ja muotona blogin tekeminen oli minulle sopivin keino.

Kirjoittaminen on aina saanut minua eheytymään ja olenkin aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta.

Ongelmana on vain keskittymiskykyni puute, joten blogin lyhyet jutut sopivat minulle mainiosti. Tämä projekti on auttanut minua ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestani ja auttanut minua uudestaan tutustumaan itseeni, omiin vahvuuksiini ja heikkouksiini. Tämä on auttanut minua näkemään rehellisesti  mihin tällä hetkellä pystyn ja mihin en, niin hyvässä kuin pahassakin. Se on auttanut hyväksymään tämän hetkisen tilanteen ja näkemään siinä myös positiivisia puolia. Itsetuntoni on vielä nollissa enkä arvosta itseäni tarpeeksi pitämällä huolta varsinkaan fyysisestä hyvinvoinnistani. Mutta henkinen hyvinvointini on ollut vahvasti kasvussa tämän projektin myötä. Olen vahvasti matkalla sisäiseen voimantunteeseen ja tasapainoon. Olen muuttunut passiivisesta aktiiviseksi ja ruvennut keskittymään enemmän vahvuuksiin kuin heikkouksiin. Teidän positiiviset kommenttinne ovat auttaneet tässä suuresti. Olen matkalla kohti voimaantumista.

-Mira

Olisi kiva, jos kommentoisit kirjoitustani. Koetko sinä olevasi voimaantunut? Mitä se sinun kohdallasi tarkoittaa? Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti?

Kuvat: pixabay

 

vko 15: Voimaantuminen

Viikon 15 kirjoitusten aiheemme on voimaantuminen. Esimerkiksi Wikipediasta löytyy seuraavanlaisia määritelmiä käsitteelle voimaantuminen:

Voimaantuminen (valtaistuminen, empowerment) tarkoitti alun perin alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien itsetunnon, rohkeuden, yhteiskunnallisen aktiivisuuden ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa alistettu ihmisryhmä nousee ajamaan itse omaa asiaansa. Voimaantumisen prosessiin liittyy usein ulkoapäin annettujen, usein vieraiksi ja negatiivisiksi koettujen määritelmien korvaamista neutraalimmilla tai positiivisemmilla.”

”Myöhemmin termiä voimaantuminen on käytetty myös synonyymina ihmisen sisäiselle voimantunteelle, jolloin sana ei viittaa enää millään tavoin alistetussa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisryhmien tilanteeseen.  Voimaantumisessa korostuu Siitosen mukaan oma sisäinen vahvistuminen ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen. Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi.”

Nämä ovat suoria lainauksia Wikipediasta. Lisäksi voimaantumiseen voivat tutkimuksen mukaan liittyä seuraavat asiat:

  • henkilökohtainen vastuu (itsensä johtaminen, positiivinen riskinotto)
  • elämän kontrolli (valinnat, itsenäisyyden ja autonomian takaisin saaminen, päätöksen tekoon osallistuminen, pääsy palveluihin ja interventioihin)
  • keskittyminen vahvuuksiin

Kirjoituksissamme keskitymme siihen onko voimaantumista vielä tapahtunut, mitkä näistä aiheista ovat olleet merkityksellisiä toipumiselle, mitä merkitystä näillä on ollut elämäämme, miten tähän on päästy ja missä vaiheessa ollaan tällä hetkellä menossa?Kirjoitukset herättävät varmasti miettimään onko omassa elämässämme tapahtunut voimaantumista ja jos on tai ei, niin miksi? Kirjoitukset anatavat teille eri näkökulmia siitä miten elämä meitä kutakin kuljettelee.

Toivomme että blogillemme tulisi lisää seuraajia ja jo seuraavat kommentoisivat rohkeasti kirjoituksiamme. Vastaamme kaikkiin kommentteihin ja toiveena olisikin, että blogistamme tulisi jossain vaiheessa vuorovaikutuksellinen niinkuin vertaisryhmästä konsanaan.

Pääasia on, että meistä voisi olla apua muille kanssakulkijoille ja rohkaisisimme esimerkillämme muitakin puhumaan näistä asioista. Toivottavasti pystymme antamaan voimaa ja uskoa tulevaan esimerkkimme avulla, unohtamatta myös kielteisten tunteiden käsittelyä yhdessä, käyttäen toisiamme tukenamme.

Kiitos kaikille jotka olette seuranneet meitä ja kaikille jotka olette kommentoineet. Teidän olemassaolonne antaa uskoa siihen ettemme ole yksin ja olemme oikealla asialla

-Mira

Lähteet Wikipedia, kuva Pixabay ja

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus