Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Kaikuja maniasta

Otteita hetkistäni hypomaniassa. Kaikuja menneisyydestä. Ovatko ne jo menneisyyttä vai vieläkö on mahdollisuus jäädä virran vietäväksi. Hetken jatkuneen seesteisyyden jälkeen, vaaniiko vaara nurkan takana? Vai onko se sittenkin mahdollisuus? Mahdollisuus pystyä parempaan, ylittää itsensä. Vai onko edessä täydellinen nolaus. Näyttäytyminen hulluna muiden silmissä. On vain kaksi ääripäätä, hyöty tai haitta, mutta ei mitään siltä väliltä. Ei ole kultaista keskitietä. Ystävä ja vihollinen yhtä aikaa.

Onko hypomania kolkuttelemassa ovella, kun kaikki äänet kuuluvat kovemmin ja saavat pään sisällä olevan kaaoksen vielä enemmän kaoottiseksi. Lasten yhtäaikainen puhuminen ja kiljuminen sekoittuvat päässäni sekavaksi mössöksi, joka saa minut lamaantumaan. Yöllä ei uni tule vaan töllötän televisiota saadakseni mieleni rauhoittumaan. Mitä tylsempi ohjelma sen parempi. Ahdistavat ajatukset käyvät taas välähdyksen omaisesti mielessä. Taas on monta projektia kesken, mutta mitään en saa vietyä loppuun. Olisiko nyt jo tarvetta lisätä jotain lääkettä tai vähentää? En tiedä. Olen pyytänyt hoitajaa kysymään lääkäriltä, mutta mitään ei ole kuulunut. No eipä tässä auta kuin odotella laantuuko aallokko vai yltyykö myrskyksi. Masennuksen uumenissa tätä olotilaa toivoo, sitä kun energiaa riittää ja ajatus kerrankin kulkee. Joskus on tehnyt mieli omin luvin jättää jarruna toimiva lääke pois tai vähemmälle, että saisi luunsa liikkeelle. On kuitenkin tullut järki käteen ja olen kääntynyt lääkäri puoleen ennen kuin olen kerennyt soheltamaan omin päin. Sen hypomanian mukana tulevan ahdistuksen kun muistaa, niin ei tule sitä olotilaa ikävä. Niin, ja se raivon tunne mikä saattaa iskeä pienestäkin asiasta. Tuntuu että suoni puhkeaa päästä, jos ei saa purettua sitä mitenkään, esimerkiksi huutamalla. Se äkkipikaisuus on häpeäksi enkä kaipaa sitäkään takaisin.

roar-3528376__340

Hypomania on vieraillut kylässä ennenkin ja varhaisin muistoni siitä vie minut yläaste aikaan. Seisomme innokkaasti jonossa päästäksemme kotiin vievään bussiin koulupäivän jälkeen. Supattelemme kavereiden kanssa edessä seisovan tytön hiustyylistä ja nimitämme sitä kanan perseeksi. Semmoinen takaa lyhyt, edestä pitkä. Minäkin hihittelen, mutta juuri kun olemme nousemassa bussiin puhallan tyttöä hiuksiin ja nauran makeasti päälle. Tyttö vilkaisee minua kummeksuen ja kaverit häpeävät silmät päästään. Kun istumme bussiin, kukaan ei tule viereeni, vaan minulle sihistään hampaiden välistä että olen ollut todella outo viime aikoina ja tämä on kaiken huippu. Kukaan ei halua olla kanssani enää missään tekemisessä.

Muistoihin palautuu tupakan savuinen kapakka. Ilmassa leijuu oksennuksen laimea haju ja kengänpohjat narahtavat kiinni lattiaan joka askeleella. Juomat ovat tulleet yli, niin lasista kuin sisuksistakin. Kuljen rinkiä poikaystäväni käsipuolessa kun vastaan astelee tutun tuttu mies. Tartun häntä käteen ja vedän lähemmäksi. Pitkän imuttelun jälkeen jatkan matkaani poikaystävä edelleen käsipuolessa. Molemmat miehet jäävät monttu auki ihmettelemään mitä juuri tapahtui.

couch-2615796__340

Vuosia myöhemmin, olen edelleen tuon samaisen poikaystävän kanssa ja meillä on jo lapsia. Ajelemme pitkin maaseutua kymmenien kilometrien päähän katsomaan isoa kartanoa ja siihen liittyviä tiluksia. Puhua pälpätän innoissani siihen liittyvistä suunnitelmistani. Visioin mielessäni maaseutu ympäristöön sopivan teemapuiston, jonka päähenkilöitä olisivat Koiramäen koirat. Jos idea menestyisi ympärille voisi perustaa kokonaisen huvipuiston. Mitään asuntonäyttöä ei ole sovittu vaan käymme vain stalkkaamassa tiluksia. Hintalappua pelkällä tilalla on yli viisisataa tuhatta euroa. Tai ehkä sittenkin ostaisin keskustasta vanhan hotellin, jossa jokaisessa huoneessa olisi tietyn aikakauden teema ja roolivaatteet asiakkaille. Kupla puhkeaa, kun kiinteistövälittäjä viestittää sopiakseen aikaa neuvotteluille.

fairground-1149626__340

Meiltä särkyi televisio. Minä otan asiakseni ostaa meille uuden. Kiertelen kaupoissa ja vertailen tuotetietoja niin kuin ymmärtäisinkin niistä jotain. Oikeastaanhan on sama ostaa yhdellä kertaa tarpeeksi iso niin ei tarvitse olla kohta taas vaihtamassa. Ja tottakai kuvan täytyy olla tarkka, mustan on oltava syvän musta, ei rakeinen. Otan tämän. Senhän saa osamaksulla eikä hintakaan ole kuin vähää vaille kaksi tonnia. Ajelen tyytyväisenä kotiin. Ison television myötä myös olohuoneen järjestyksen on muututtava. Eihän se olekaan kuin kolmas kerta tällä viikolla. Mies tuskailee taas selvitellessään johto helvettiä uuteen osoitteeseen. Turha on kuitenkaan esittää vastaväitteitä sillä minä tiedän paremmin. Minulla on visio.

Tätäkö siis tuleman pitää. Ovatko lääkkeet hidastaneet minua tarpeeksi. Osaanko jo suitsia ”ylivertaiset” lahjani johonkin rakentavaan. Muserrunko ahdistuksen alle vai osaanko luovia tieni vapauteen. Nähtäväksi jää. Elämme jännittäviä aikoja…

-Mira

kuvat Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus