Meistä on moneksi

Noin vuosi sitten olin puhumassa kansainväliselle sosionomiopiskelijoiden joukolle kaksisuuntaisuudesta. Esittelin aluksi itseni: ”My name is Mixu, and I am bipolar.” Opiskelijat menivät oudon vaitonaiksi, kunnes opettaja selitti. Hän oli opettanut oppilaita sanomaan ”He has bipolat disorder”, koska se on neutraalimpi.

Minä noin 30 vuotta sitten.

Minua huvitti, koska mielestäni ensin mainittu kuvastaa minua tarkemmin. Olen kaksisuuntainen. Minulla on koko loppuikäni – ellei sitten lääketiede edisty jättiharppausta – vakava sairaus, jonka saa kuriin, muttei poistetuksi Olen kaksisuuntainen samalla tavalla kuin olen molempikätinen tai sataseitsemänkymmentäviisisenttinen. En mahda asialle mitään, vaikka mieli tekisi.


Olen kaksisuuntainen samalla tavalla kuin olen molempikätinen tai sataseitsemänkymmentäviisisenttinen

Identiteetti on henkilkohtainen asia. Kukaan ei voi sanella sinulle, millainen minäkuva sinulla pitää olla. Tai voi sittenkin. Sinulla itselläsi on tietenkin oikeus määritellä minuutesi ja identiteettisi. Äläkä usko niitä henkilöitä, jotka sanovat sinun olevan huono tai ruma tai vaikka hullu. Sinulla on itselläsi luonnollisesti oikeus käyttää noita sanoja kuvaamaan itseäsi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on osa identiteettiäni. En katso sitä pahaksi asiaksi: tulen sen kanssa toimeen. Toisinani jaksan vaikka mitä. Toisinaan taas sängyn pohjalta nouseminen on melkein ylivoimaista. Kaikesta huolimatta kuitenkin eläminen luonnistuu. Jos joku haluaisi yhden kappaleen mnua, hänen olisi otettava koko paketti. Muuten en olisi minä.

Tärkeä tekijä identiteetissä on myös se, että se muuttuu elämän mukana. Ylä- ja alamäet muokkaavat minäkuvaa ja jättävät siihen jälkensä. Muistatko vielä, millainen oli ensimmäinen suudelmasi (minä en)? Entä ensimmäinen koulumatkasi (minä muistan)? Tai ensimmäinen sana, jonka luit (minä muistan)? Kaikki nämä ovat muokanneet sinua sellaiseksi kuin olet. Siltikään et välttämättä muista, millaisia sanat olivat, mitä ne merkitsivät. Aivoissa on kuitenkin tapahtunut jotain. Jälki on jätetty.

Ensimmäinen lukemani sana oli ”auto”.

Minulla on tapana kasvattaa pitkät hiukset, ja sitten leikata ne pois. Aivan viime vuosiin asti ihmiset ovat käyttäytyneet, kuin olisin eri henkilö,. Ikään kuin hiukset olisivat osa pesoonaani. Ulkonäkömielessä ne ovatkin, mutta ei muuta. Identiteetti ei piileksi missään fyysisessä pisteessä. Sitä ei voida akupunkteerata tai hieroa. Identiteettiä ei voida edes säilöä. Se on minäkuvan maustehylly täynnä tuoreyrttejä. Maku ja haju on hieno, mutta se pysyy tuoreena vain vähän aikaa. Sitten tilalle on otettava uusi.

Arvon lukija, mitä ensimmäisiä asioita sinä muistat? Miten identiteettisi on muuttunut vuosion varrella? Onko henkinen maustehyllysi ajan tasalla? Osallistu keskuteluun, omalla identiteetilläsi tai ilman!

Mainokset

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään.

Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä balanssissa. Kaksisuuntaisuuden kanssa sai odottaa pitkään, ennen kuin löydettiin oikeat lääkkeet, joten tämä olotila on nyt minulle jotain aivan uutta. Luulin olleeni temperamenttinen, sellainen, joka syttyi hetkessä, mutta myös leppyi yhtä nopeasti. Nyt en enää hermostukaan mistään, vaan olen oikeastaan aika leppoisa luonne ja myös kärsivällinen. Mikä siis on sitten sairautta ja mikä minulle ominainen luonteenpiirre? Moni ihminen ihmetteli kuullessaan, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näyttäydyin ulkopuolelle rauhallisena ja ujona ihmisenä, joka ei myöskään ollut kovin puhelias.

Silti sisälläni myllersi.

Minusta tuntui aina, että minussa oli kaksi eri puolta. Kotiminä oli tyystin erilainen kuin julkinen minä. Saatoin olla temperamenttinen ja kiivas, mutta välillä taas sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. En oikein vieläkään tiedä mikä on minun perusluonteeni ja mikä sairautta. Toki identiteetti myös muuttuu ja muokkautuu elämän aikana ja olenkin tällä hetkellä ehkä jossakin murrosvaiheessa. Tutustuminen itseeni uudelleen on alkanut näin keski-iässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Elämäni roolit

Minulla on kerennyt olemaan monenlaisia rooleja elämäni aikana. Olen ollut tytär, tyrannimainen isosisko, kapinoiva teini, opiskelija, aikuinen, työntekijä, puoliso, äiti, potilas, mielenterveyskuntoutuja ja niin edelleen.  Viimeisimpänä vuosina tärkein rooli on ollut äitiyden rooli, joka on sinnitellyt mielenterveyskuntoutujan ja potilaan roolin rinnalla. Olen ollut potilaan roolissa niin pitkään, että siirtyminen taas aktiiviseksi toimijaksi ja yhteiskunnan jäseneksi on ollut tietoisen ponnistelun takana. Pahimpina hetkinä sitä vaan heittäytyi virran vietäväksi ja odotti, että joku tulee ja pelastaa. Nyt voinnin parantuessa olen pystynyt ottamaan enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani. Kaikki nämä roolit ovat olleet kuitenkin tarkoituksen mukaisia. Niiden avulla minusta on muotoutunut sellainen ihminen kuin tänään olen.

Entistä vahvempi, sitkeämpi, viisaampi ja onnellisempi.

En ota mitään enää itsestään selvyytenä. Nykyään ongelmana on se, etten tunne enää töiden päättymisen jälkeen kuuluvani mihinkään ryhmään. Tähän on sittemmin löytynyt kyllä apu vertaisryhmistä, enkä ole kokenut enää olevani niin tarpeeton ja yksinäinen kuin silloin töiden loppumisen aikoihin. Äitiyden vastuullinen rooli on kuitenkin pitänyt minut kiinni siinä, että olen kaikesta huolimatta tärkeä ja minulla on joku merkitys tässä maailmassa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sairauteni, saanut selviytymisen myötä itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihini ihmisenä.

Stigma nyky-yhteiskunnassa

Vaikka itse olen hyväksynyt sairauteni ja alkanut tutustua paremmin itseeni, niin muiden suhtautumiseen on ollut välillä vaikea tottua. Kun puhun kaksisuuntaisuudesta kohtaan välillä sitä, että ihmiset vaihtavat pian puheen aihetta tai ovat kuin eivät kuulisikaan. Selkeästi tätä aihetta on vaikea käsitellä ja osa ihmisistä ei tunnu tietävän miten siihen suhtautua. Ihmetyksekseni minusta on tuntunut siltä, että mielenterveyden sairaus on hävettävä asia josta ei puhuta. Uskon ja toivon, että nuoremmalla sukupolvella asenne on jo muuttunut avoimempaan suuntaan. Tätä sairautta ehkä pelätään. Ei tiedetä mihin suuntaan se seuraavaksi sinkoaa.

Tietämättömyys pahentaa asiaa.

Vain kaikkein läheisimmät ovat tähän sairauteen liittyen tulleet kysymään minulta miten minä voin. Fyysisen sairauteni vuoksi ihmiset ovat taas olleet huolestuneita ja kyselleet säännöllisesti vointiani. Se on nurinkurista, koska tuska mielenterveys ongelmien tiimoilta on ollut monin kerroin suurempaa fyysisiin vaivoihin verrattuna.

Tämä kaikki on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen myös itse stigmatisoinut itseni. Olin pitkään, etten uskaltanut kertoa kaikille sairaudestani. Häpesin sitä ja tunsin itseni heikommaksi ihmiseksi kuin muut. Edelleen kun minulta kysytään miksi olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niin vastaan syyksi mielummin fyysisen sairauteni. Saan paremmin ymmärrystä eikä tule vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä. En myöskään halua, että kerrottuani, minua ruvettaisiin katsomaan erilaisin silmin. Jokainen tunteeni heilahtelu tai aktiivisuuden muuttuminen ruvettaisiin näkemään aina sairauden oireena. Minua ei kohdeltaisi enää niin kuin kaikkia muita. Olen alusta asti ollut lapsilleni rehellinen asiasta, mutta pelkään samalla, että jossakin vaiheessa kaverit rupeavat kiusaamaan heitä asiasta.

Siksi blogin aloittaminenkin vaati hirveästi pohdiskelua, vaikka näin ei pitäisi olla.

Puhuvathan ihmiset avoimesti diabeteksesta tai selkävaivoista niin kuin syövästäkin. Miksi ei siis voi puhua vapaasti mielenterveyden ongelmista, varsinkin kun asioiden käsittely puhumalla on hoidonkin kannalta tärkeää. Minusta se on epäreilua, että vieläkin näinä aikoina tämä tuntuu edelleen olevan ihmisille vaikea asia kohdata, vaikka sairastuneita on niin paljon väestöön verrattuna. Leimaamisen pelossa en ole voinut jakaa ihmisille pahimpia ahdistuksiani ja pelkojani, vaikka juuri silloin tarvitsisin eniten muiden tukea. Toivon vielä, että jossain vaiheessa ”hulluus” olisi samanlainen sairaus kuin muutkin sairaudet eikä ihmistä leimattaisi tietyn tyyppiseksi sen mukaan. Ihan normaaleja ihmisiä tässä ollaan niin kuin muutkin. Tämä sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Toivo on kuitenkin nuorisossa ja olenkin kuullut sellaista signaalia, että näistä asioista puhutaan jo aivan avoimesti nuorten keskuudessa. Hyvä niin!

Mitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Oletko samaa vai eri mieltä näistä asioista? Pystyinkö olemaan sinulle vertaistukena?

Kommentoi rohkeasti ja käy antamassa mielipiteesi myös sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Näin voimme puntaroida yhdessä kokemuksiamme ja autat meitä niin ihmisinä kuin blogin kehittämisessäkin. Ensi viikkoon…

-Mira

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus