Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Heijastuksia

Olemme nyt kirjoittaneet tiiviissä tahdissa yhteisesti annetuista aiheista kuusi viikkoa ja on pohdiskelun aika ennen kuin jatkamme väljemmällä aikataululla vapaammissa aihepiireissä. Blogi on saanut hyvän alun. Nyt sen on aika siirtyä opinnäytetyön piiristä uusiin ulottuvuuksiin.

Mihin kirjoittaminen on kuljettanut minut? Mille poluille astelemaan se on vienyt joukkomme? Jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. Voin kirjoittaa vain omasta polustani. Sen askelenpaikat tunnen. Voin kenties nähdä toverieni kulkevan etäällä samaan suuntaan, mutta heistä puhuminen olisi olettamuksia, enkä halua olettaa. Haluan pysyä lähellä totuutta, lähellä kuin verinahka, kuin hengitysilma keuhkoissani.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Meillä on ollut kuusi näkökulmaa käsittelemiimme aiheisiin. Olemme kuusi peiliä, joiden kautta on näkynyt virkistävän vaihtelevia sairauden, toivon ja toipumisen heijastuksia. Ennen kaikkea olemme heijastelleet valoa – sitä mikä tahansa kuva vaatii piirtyäkseen esiin.

Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Kenties tulevaisuudessa kukassa on uusia terälehtiä. Kenties kirkkain, hätkähdyttävin heijastus on vielä tulematta. Kirjoittaminen jatkuu kohti tulevaisuutta, joka on vielä pelkkä kuvitelma, toiveidemme ja pelkojemme helposti katoava kangastus – mutta uskon, että siellä on sanoja, vahvoja lauseita, jotka ohitamme ja jotka jäävät menneeseen humisten jälkikaikujaan kuin tuulen keinuttama pelto.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Samanlaisia, silti niin erilaisia, ja silti miltei samanlaisia jälleen. Sitä me olemme.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Jokaisella on oma tapansa katsoa. Ei ole olemassa väärää tapaa katsoa. Kynä saattaa kompastella, mutta katse on kirkas; hetki on yhtä aikaa ohikiitävä ja ikuinen, ja sanat korppikotkia hetkien haaskoilla. Katseemme elävät eteenpäin ja pudotamme matkastamme lauseita, rumia ja kauniita, joita kenties satunnainen lukija mukaansa poimii. Itse olen poiminut kanssakulkijoideni pudottamia sanoja kimpuksi saakka, pohdiskellut niitä mielessäni. Näinkin voi joku nähdä ja kokea – jokainen tavallaan. Ei ole väärää tapaa.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Haluaisitko Sinä kulkea rinnalla, nähdä kanssamme, kuinka matka jatkuu? Haluaisitko kenties jopa kirjoittaa kanssamme? Sellaistakin voi tapahtua. Tulevaisuuteen valoisin mielin katsoen,

Johanna K

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus