Vielä yhden kerran

Puolisolleni on varattu tölkkikaupalla limua jääkaappiin. Hän on raskaana, eikä hänelle maistu juuri muu kuin limppari ja suklaa. Oma vointini on parempi kuin aikoihin. On kevät, ja pitkä masennusjakso on hellittämässä. Hyvähän tässä on ottaa lapsi vastaan. Ja eiköhän kaikki nyt taas ala mennä paremmin.

Sisimmässäni taidan kuitenkin aavistaa, mitä on tulossa: uusi menojakso ja sitten taas masennus. Näin on käynyt tässä vaiheessa jo 20 vuotta, lukemattomia ja lukemattomia kertoja. Kroppani on aikapäivää sitten oppinut, että on paradoksaalisesti pahaenteistä voida yhtäkkiä hyvin. Silti luotan taas lapsenomaisesti siihen, että masennukset olisivat jääneet taakse ja elämäni holtittomat ajat myös. Diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä saan vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Ne limut. Juon ne kaikki yhtenä yönä samalla kun teen työtäni. Minua ei väsytä, ei nälätä, eikä huoleta. Joisin olutta, jos sitä olisi. Nyt tyydyn muuhun poreilevaan juomaan. Puolisoni on sairaalassa tarkkailussa, sillä raskaudessa on ilmennyt komplikaatio. Jossain etäisessä tajunnassa minä ymmärrän, että tilanne on kriittinen. Ymmärrän sanojen kohtukuoleman riski merkityksen. Olen vain niin täynnä ideoita, etten voi olla työskentelemättä, enkä voi käydä lepäämään. Tärisen innosta.

Saan työn valmiiksi, ja onkin jo aamu. Lähden tapaamaan puolisoani, joka pääsee kotiin. Tilanne on rauhoittunut. Minä olen liikkeellä eilisillä silmillä. Olen kaikin puolin vedossa ja onneni kukkuloilla.

Raskauden viimeiset viikot sujuvat ongelmitta, ja oma mielialani on… paisuva. Niin sitä kuvaisin. Siinä missä aluksi saatoin keskittyä työhön vailla häiriötä, nyt keskittymiskykyni alkaa temppuilla, vaikka into senkun lisääntyy. Alan juoda enemmän. Niin minulle tapahtuu vauhdissa. Istun kallioilla tai kapakoissa ja lipitän olutta tai viiniä tai brandyä samalla, kun kirjoitan loputtoman pitkiä runoja. Herkistyn usein kyyneliin oman tekemiseni kauneudesta. Herkistyn siitä, miten se resonoi luonnon, auringon, kallioiden, puiden, menneen ja loistavan tulevaisuuden kanssa. En huomaa krapuloita.

Herätys tulee kello viisi. Puolisoni kysyy, onko kostea neste sängyssämme lapsivettä. Nousen äkkiä ylös, ja vedän housut jalkaan. Nyt mennään, sanon. Olen käynyt nukkumaan pari tuntia aiemmin juotuani koko illan ja alkuyön, mutta lapsi päätti tulla kolme ja puoli viikkoa etuajassa. Minua ei väsytä tippaakaan, enkä tunne humalaa. Taksissa aamuöisellä Mannerheimintiellä huomaan, miten valot taas hohtavat, vaikken tiedä vielä mistä on kyse. Ne tulevat hohtamaan koko kesän. Niin minulle käy, kun olen maaninen. Auringon valaisemat alkukesän aamuöiset pilvet ovat psykedeelinen näky.

Minulla on varmasti vielä promilleja veressä, kun saavumme synnytyslaitokselle. En välitä siitä. Mitäpä se minua haittaisi? Puhkun tarmoa. Lapsi huutaa elämänsä ensimmäisen kerran samana iltana, ja minä olen särkyä onnesta.

Seuraavan kolmen kuukauden aikana juon useimpina päivinä ja paljon. Teen samalla välillä ympäripyöreitä päiviä työhuoneellani. Pahimmillaan käyn kotona nukkumassa illalla tunnin, ja lähden sitten taas töihin. Aamulla käyn huoltsikalla syömässä aamupalan, ja palaan työskentelemään. Puoliso puhuu luovasta kaudesta. Hän ei halua nähdä kaikkea tai ehdi nähdä, kun koliikkivauva vie niin paljon huomiota. Aina jossain välissä vaihdan lukuisten juotujen tuoppien voimin iloisesti vauvan vaippoja.

En meinaa saada enää mitään aikaiseksi: joudun aloittamaan kaiken tuon tuosta alusta riippumatta siitä, olenko juonut vai en. Silti riemullani ei ole mitään rajaa: olen tuore isä, ja uskon olevani paras maailmassa siinä, mitä teen. Ja no, kevyet harhat iskevät päälle myös. Sen lisäksi, että valot loistavat, minä tunnen, kuinka päälläni kävellään, kun yritän nukkua. Se heikentää untani entisestään.

Ulkopuolelta näytän varmaan vain siltä, että olen innostunut juoppo – jos ei ala tarkkailla lähempää nukuttujen tuntien määrää tai sitä grandioottisuutta, mitä päässäni liikkuu. Ei minusta näe muuta kuin hyvää draivia. Jossain vaiheessa esitän puolisolleni, että ostaisin sijoitusasunnon, jonka remppaisin kuntoon. En osaa rempata. Mietin silti 150 000 euron ostosta. Tätä vaihetta kestää kolme kuukautta, ja sitten romahdan.

Bipolar crash. En meinaa saada itseäni ylös tuolista, ja aivoistani katoaa kaikki numerosarjat alaoven koodista pankkitunnukseeni, jonka joudun opettelemaan uudestaan. Tunnus näyttää aivan vieraalta, kun lopulta kaivan pakon sanelemana paperini esiin.

Kun aloin muovata tätä tekstiä, kirjoitin blogitoimuksemme keskustelupalstalle rivit: Maniasta ei meinaa löytyä mitään kiinnostavaa kulmaa. Mun maniat ei oo mitään klikkiotsikkomatskua. Näin se on. Tällaisia maniat usein ovat: sekavia jaksoja elämässä, jolloin holtittomuus kasvaa ja järki vähenee. Ne eivät välttämättä ole sisällöllisesti kovin kiinnostavia, vaikka niitä usein kutkuttavina pidetäänkin. Facebookin keskustelupalstoilla vieraillessani olen huomannut, että jotkut meistä bipoista jopa kerskuu mielellään vauhtijaksoillaan. En ymmärrä sitä. Minusta pettämisessä, rahojen tuhlaamisessa, päihteidenkäytössä tai muussa holtittomuudessa ei ole mitään kiinnostavaa – tai hauskaa. Sanokaa vain minua tylsimykseksi.

Minusta kiinnostavinta tässä kertomuksessa on se, että onneksi en tuona kesänä satuttanut vauvaa olemalla kaksinkertaisessa holtittomuuden tilassa. Kiitos, universumi, tästäkin. Olet pelastanut minut niin monesta asiasta.

Kaikki maniani ovat olleet samansuuntaisia. Tyypillisesti grandioottinen sisältö on vaihdellut: joskus olen ollut tuleva YK:n pääsihteeri, joka on pelastava maailman, toisinaan kristusmainen hahmo, joka on pelastava maailman. Olen ollut tuleva rauhannobelisti, joka kerää vielä kaikki maailman ihmiset yhteen, harmoniaan. Aina minun pitää maailma pelastaa, kuinkas muutenkaan.

Harhojen määrä ja laatu ovat vaihdelleet. Ohitseni saattaa pyyhältää tyhjässä asunnossa henkilö tai sitten minua vainoavat tummat hahmot, jotka syöksyilevät kohti ja saavat kahvin läikkymään. Olen kuullut koputuksia tyhjässä talossa. Keskustelukumppanini silmät näyttävät samanvärisiltä kuin hänen paitansa. Saan merkityselämäksiä: jokin symboli, kerran numero kahdeksan, sisältää mystistä tietoa, josta saan vatsanpohjalla kuplivaa riemua. Se tieto on auttava minua ja maailmaa. Vain minä voin ymmärtää sen. Jotain tällaista iisiä. Ei mitään solvaavia ääniä tai sängynlaidalla istuvia keltasilmäisiä demoneita tai muuta sen kaltaista.

Parhaimmillaan maniat ovat harmonisia, maailmaan koheesion tunteen tuomia elämyksiä, joita ei paradoksaalisesti voi saada ellei ole sairas. Maailma on silloin syvästi intuitiivinen, ja oma paikka siinä on vahva ja keskeinen. Yhteyden tunne ympäristön kanssa on saumaton, eikä sairautta tai kuolemaa enää ole. Ne ovat ikuisen elämän hetkiä maailmankaikkeudessa, jossa kaikella on määräaikansa.

Tästä huolimatta maniat eivät enää vedä minua puoleensa. Päinvastoin. Niitä on ollut kylliksi, samoin crasheja. Niistä on myös tullut happamia: mukaan siivilöityy nykyään enemmän tai vähemmän masennuksen piirteitä, mikä tarkoittaa, että vauhtini ovat muuttuneet sekamuotoisiksi jaksoiksi.

Viimeinen mania, mitä kutsun puhtaaksi maniaksi, pamahti päälle kolme vuotta sitten niihin aikoihin lokakuussa kuin tämä teksti tänä syksynä ilmestyy. Vauhtini iskevät tyypillisesti tuohon aikaan sekä keväällä maaliskuussa. Taidan varmuuden vuoksi ajastaa tämän postauksen jo hyvissä ajoin, vaikka minulla onkin uusi lääkekombo. En näet pidätä hengitystäni: viime syksynä olin osastolla, ja muutokset lääkitykseen ovat kosmeettisia.

Nyt kun mietin, voin sanoa suorastaan nykyään vihaavani manioita. Tässä ei ole kuitenkaan ihan koko totuus mukana, jos katselukulman vaihtaa tasaisesta arjesta pois.

Taannoin olin mukana keskustelussa, jossa pohdittiin, mitä kukin tekisi, jos menettäisi kaiken/puolisonsa/perheensä. Vastaukset olivat monenkirjavia, ja niissä toistui tarve elämänmuutokseen. Minun mieleeni välähti samantien kirkas vastaus: lopettaisin lääkkeiden syömisen.

Universumi, vielä yhden kerran.

Miikka P

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: