Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Entäs lapseni?

Kun mielenterveysongelmat kohtaavat ihmistä myös läheiset saavat siitä osansa. Minua on paljon mietityttänyt se paljonko vahinkoa olen kylvänyt ympärilleni, rypiessäni ongelmissani. Pään sisäinen maailmani on ollut sekavaa kaaosta. Onko se näyttäytynyt myös päällepäin? Varsinkin näin äitienpäivän jälkimainingeissa mietin myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini? Ovatko he kärsineet äidin sairastaessa niin fyysistä kuin henkistäkin sairautta? Siitä minä olen ainakin useita kertoja itseäni syyttänyt. Lisäksi kalvaa pelko näiden sairauksien periytyvyydestä, olenko ollut edes oikeutettu tekemään lapsia. Puolustuksekseni voin sanoa sen, etten tiennyt lapsia saadessani sairastavani. Entäs läheiseni, minkä taakan olen heidän niskaansa asettanut? Olen jättänyt asioita hoitamatta ja jättäytynyt monesti potilaan tai uhrin rooliin.

Läheiseni ovat varmasti kuormittuneet, kun olen heille vuolaasti valitellut milloin mistäkin asiasta. Olen myös ollut välinpitämätön, enkä ole pystynyt pitämään yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Olen myös joutunut pyytämään apua selvitäkseni arjen haasteista. Varsinkin lasten isä on joutunut kantamaan isoimman taakan. Hän on pitänyt arjen pyörimässä, vaikka ei olisi aina itsekään jaksanut. Hän on myös saanut nähdä läheltä mielialan vaihteluni, äkkipikaisuuteni tai flegmaattisuuteni. Hänen on pitänyt ottaa vastaan kaikki se ryöppy mitä olen suustani päästänyt. Olen osannut olla tosi ilkeä ja itsekäs enkä ole arvostanut hänen apuaan. Ainakin käytännön arjen askareissa olen saanut paljon tukea, henkinen tuki onkin sitten jo paljon vaikeampi juttu. Kukin läheinen on varmasti saanut osansa tästä ongelmatapauksesta, mutta suurin huoli minulla on kuitenkin lapsista.

Olen miettinyt paljon sitä, miten sairauteni on näyttäytynyt lapsille. Olen ollut ärtynyt ja herkkä äänille hypomanian lähestyessä. Masentuneena en ole taas saanut mitään kotitöitä tehtyä, kun olen ollut niin lamautunut. Myös lasten on ollut vaikea saada minulta huomiota silloin kun olen ollut pohjalla. Äiti sanaa on pitänyt hokea monta kertaa, ennen kuin olen herännyt horroksestani. Olen kertonut rehellisesti sairaudestani lapsilleni ja he ovat olleet ihmeissään siitä, että minulla sellainen on. Ainoa oire minkä he tunnistavat on se, että äiti on välillä tosi väsynyt.

Ilmeisesti olen saanut hyvin peiteltyä oireeni ja hoitanut kuitenkin ne tärkeimmät tehtävät.

Toinen vaihtoehto on se, että lapset ovat aina nähneet minut tällaisena ja heidän mielestään tämä on normaalia. Todennäköisin syy on kuitenkin se, että olen onnistunut vetämään äitiyden ”roolia” ja ymmärtänyt hakea apua jo aikaisessa vaiheessa, ennen kuin tilanne on päässyt niin pahaksi, että se olisi vaikuttanut lapsiin. Myös toinen, terve vanhempi on ollut tärkeässä roolissa. Minulla on siis ollut tuuria, että kaikki on mennyt näin hyvin. Tärkein päätös on ollut se, että hain aktiivisesti apua oirehtiessani, juuri lasten takia. Tiesin, että jotain oli vialla ja halusin epätoivoisesti apua, jotta pystyisin olemaan hyvä äiti.

girl-3422711__340

Lapsilla on myös oikeus saada apua silloin kun vanhempi sairastaa. Minulle on myös tarjottu yhteistä perhe aikaa, jossa olisi kerrottu lapsille kaksisuuntaisuudesta yhdessä ammattilaisten kanssa. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun sain kerrottua itse lapsille asiasta. Minulla on jo teini ikäiset lapset ja kerroin heille vasta nyt, koska sain diagnoosinkin vasta näin myöhään. Masennuksesta olisin kyllä voinut kertoa jo aikaisemminkin. Muistan kuitenkin selittäneeni ärtyisyyttäni ja väsymystäni sillä että minulla on sairaus eikä oireeni johdu mitenkään lapsista. Se tuntui riittävän sillä hetkellä. Pienempää nämä sepustukset eivät jaksaneet edes kiinnostaa vaan hän vain jatkoi leikkiä normaalisti. Olen annostellut tietoa aina vähän kerrallaan ikätason mukaan. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, ettei selityksiä enää tarvita.

Olen ollut turhaan huolissani ja pelännyt olevani huono äiti.

Lapsistani on kasvanut tasapainoisia nuoria ja suuri kiitos siitä kuuluu hyvälle tukiverkostolle. Tiedän sen, että tämäkin tauti on usein perinnöllinen, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa usein jokin ulkoinenkin tekijä. Tällä hetkellä kai tärkein tavoitteeni on jatkaa tasapainoisen lapsuuden luomista lapsilleni niin hyvin, kuin nyt itse asioiden kulkuun voin vaikuttaa. Oman hoitotasapainon ylläpitäminen on tärkeä osa sitä. Kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja elämässä tulee välillä lokaa niskaan ihan olan takaa. Jospa vain saisin kasvatettua lapsistani sellaisia, että he selviävät niistä. Minulla on ainakin vahva usko siihen, että ainakin sairauteni suhteen kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja osaan jo hakea apua ajoissa, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös periytyvyyden prosenttiluku on pieni, joten siitäkään tuskin tarvitsee olla huolissaan. Haluaisin myös kuulla teidän kokemuksianne siitä erityisesti, miten vanhemman sairaus on vaikuttanut lapsiin vai onko se vaikuttanut ollenkaan? Miten olette kertoneet lapsille asiasta ja onko siinä tarvittu ammattilaisten tukea? Miten läheiset ihmissuhteet ovat reagoineet omaan oireiluusi vai oletko pitänyt kaiken salassa? Kommentoi rohkeasti. Olisi hauska vaihtaa ajatuksia.

-Mira

kuvat: Pixabay

 

10 keinoa selviytyä arjesta

Jotta kaksisuuntaisuuden kanssa oppii elämään, pitää sairaus hyväksyä osaksi itseään. Sen jälkeen alkaa pitkään kestävä tutustuminen itseensä ja oireisiinsa. Mikä helpottaa ja mikä vaikeuttaa tilannetta? Olen seuraavaksi koonnut 10 keinoa, jotka ovat auttaneet minua selviytymään arjesta. Jokaisella nämä keinot ovat omanlaisiaan, vuosien itsetutkiskelun tuloksena syntyneitä. Minunkin keinoni varmasti vielä muokkautuvat vuosien saatossa, koska tämä on pitkä prosessi ja tilanteet muuttuvat. Olen vasta tutustumassa itseeni.

clock-1274699__340

1. Luo itsellesi säännöllinen arkirytmi

Tähän tavoitteeseen minulla on vielä pyrkimistä viikonloppuisin, mutta arkipäivinä päivän rutiinit ovat melko säännöllisiä. Säännöllisyyteen auttaa se, että herään aina aamuisin herättämään lapset kouluun. Lisäksi teen hyllytys töitä kolmena päivänä viikossa ja sinne on vain jaksettava polkea, vaikka olisi kuinka masentunut. Olen tunnollinen, joten sairaspäivälle jääminen pelkän väsymyksen vuoksi ei ole mahdollisuus. Lapset, heidän koulunkäyntinsä ja harrastuksensa rytmittävät arkea, enkä näin ollen pääse jumahtamaan sohvan pohjalle. Lisäksi koiran ja kanien hoitamiset pitävät puuhakkaana. Opiskelen myös ”etänä” ja se auttaa pysymään aktiivisena. Tärkeää minulle on myös mennä aina ajoissa nukkumaan, ettei tule yö kukkumisia, jotka nostattavat hypomaniaa. Siihen auttavat iltalääkkeet, tekeminen ja se, että on herännyt aikaisin aamulla. Mahdollisimman tylsä ja tasainen arki on minulle parhainta, sellainen joka ei vie yöunia. Viikonloppuisin en vielä pysy tässä rutiinissa vaan nukun puolille päivin ja valvon myöhälle iltaan. Se sallittakoon, koska ei ole vielä ainakaan vaikuttanut vointiini. Liian neuroottinen rutiinien seuraaminen voi olla myös pahasta.

stress-2902537__340

2. Vältä stressiä

Ennen kestin stressiä hyvin. Se oli yksi vahvuuksistani. Sain siitä vain uutta intoa lisää enkä musertunut sen alle. Kuitenkin mitä enemmän stressiä koin ja mitä pidemmälle sairauteni eteni sitä huonommaksi stressinsietokykyni tuli. Nykyään ahdistun tai masennun jo melko pienestäkin stressistä. Nyt yritän olla ottamatta stressiä turhista asioista. Olen löysentänyt täydellisyyden tavoitteluani ja olen armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen. Kun stressi nousee esimerkiksi opiskelujen vuoksi, niin masennun, sulkeudun itseeni ja yritän paeta todellisuutta. Lisäksi ahdistun ja pelot alkavat ottaa valtaa. Jos minulla on kiire koko ajan jonnekin, niin hypomania alkaa nostaa päätään. Olen innoissani ja teen enemmänkin kuin pitäisi ja projektit laajenevat holtittomasti. Varsinaisesti mitään en saa suoritettua loppuun, mutta intoa on ja ideoita. Eli molempiin suuntiin saattaa heilahdella, jos on stressiä liikaa. Olenkin nyt opetellut hidastamaan tahtia ja jos joku homma alkaa liikaa ahdistamaan niin annan suosiolla itseni levätä. Olen oppinut myös hidastamaan kävely nopeuttani, etten olisi niin hätäinen ja antaisi kiireen tarttua itseeni. En kerää itselleni mitään ylimääräisiä hommia tai vastuutehtäviä ja opinnotkin suoritan sitä mukaa kuin vointi antaa periksi. On ollut kova paikka hyväksyä se, ettei pystykään enää siihen mihin on joskus pystynyt. Juhlien järjestämisestä innostun välillä liikaakin ja olen pakottanut nyt itseni menemään sieltä mistä aita on matalin. Koska leipominen aiheuttaa minulle paineita, niin sitten mennään eineksillä. Edelleen annan kuitenkin mopon karata käsistä varsinkin lasten juhlia järjestäessä. Sen seuraukset on vaan sitten kannettava.

pill-1884775__340

3. Muista ottaa lääkkeet

Silloin kun on pitkään hypomania tai tasainen kausi, sitä luulee vahvasti olevansa terve. Omaa diagnoosiakin alkaa epäilemään ja on sitä mieltä, että turhaanhan sitä näin vahvoja myrkkyjä syö, joista on vain kurjia sivuvaikutuksia. Silloin helposti jättää lääkkeet syömättä ja seuraukset saa sitten kokea nahoissaan. Tai sitten tekee niin kuin minä. Jättää tasaavan lääkkeen pois, jotta saisi nostettua itsensä masennuksen suosta ylös ja alkaisi lähentelemään hypomaniaa. Eipä aikaakaan, kun sitten ahdistus tulee masennuksen tilalle ja mennään taas ojasta allikkoon. Sitten on vielä unohtelut. Vaikka minulla on dosetti ja hälytys puhelimessa iltalääkkeen otolle, olen varsinkin masennuskausina niin väsynyt, etten jaksa heti nousta ottamaan lääkettä ja sittenpä se unohtuu. Jos tämä tasaava iltalääke jää ottamatta neljänä päivänä peräkkäin niin pelot ja ahdistus palaavat tosi voimakkaina. Kestää taas useita päiviä, että tilanteen saa korjattua. Niinpä jos hyvät lääkkeet on kerran löydetty, niin niitä parane unohtaa ottaa.

walk-2635038__340

4. Liiku

Tätä tarkoitusta varten minulla oli hirveä hinku hankkia koira. En ole koskaan rakastanut liikuntaa eikä minulla masennuskausina ollut mitään syytä miksi liikkua. Lapsetkin olivat niin isoja, ettei minua enää kaivattu mukaan heidän leikkeihinsä tai niin ainakin uskottelin itselleni, että saisin vain jäädä makaamaan sohvalle. Kun koira tuli taloon en voinut enää uskotella itselleni, ettei minua enää tarvita. Koira tekee tarpeensa sisälle, jos sitä ei käytä lenkillä. Koira on pelkästään minun vastuulla ja minun on pakko nousta sohvalta ja käydä lenkillä säällä kuin säällä. Sitä kautta saa edes vähän liikuntaa, joka varmasti on auttanut minua toipumisessani. Raikas ulkoilma ja kevyt liikunta tekevät varmasti hyvää ihan jokaisella. Erityisesti sillä on kuitenkin todettu olevan hyötyä masentuneille ihmisille. Mutta totta puhuen silloin, jos on tosi pohjalla masennuksensa kanssa, ei vaan saa itseään liikkeelle, vaikka kuinka tietäisi sen olevan hyväksi itselle. Silloin on niin lamaantunut sekä fyysisesti että henkisesti. Silloin on oltava vain armollinen itselle eikä syyttää itseään vielä siitäkin, ettei huolehdi terveydestään liikunnan avulla. Olen kyllä kuullut myös sen, että rankka liikunta saattaa nostattaa maniaa, mutta olen niin laiska, ettei minulla tästä ole hirveästi kokemusta. Muistan kyllä sen, että silloin kun minulla oli syömishäiriö niin vein liikunnan aivan äärimmilleen. Silloin tavoitteena ei ollut oma hyvinvointi vaan itsensä satuttaminen. Mitä pahempi olo siitä tuli niin sen parempi. Nykyään koen liikunnan hyvänä taukona ja virkistävänä tekijänä, joka edistää niin mielenterveyttä kuin fyysistäkin terveyttä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

knowledge-1052010__340

5. Hanki tietoa sairaudestasi

Mitä enemmän tiedät sairaudestasi, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Moni asia saa selityksen ja pystyt hahmottamaan, mikä kuuluu sairauteen ja mikä on sinua itseäsi. Itse en ole saanut varsinaista psykoedukaatiota mutta olen hankkinut tietoa itsenäisesti. Hankin sitä jo oikeastaan ennen diagnoosianikin ja tiesin mikä minua vaivasi jo ennen kuin lääkäri sen myönsi.  Minua tiedon hankinta auttoi ymmärtämään, että on olemassa myös tiheäjaksoista sairautta ja sekamuotoisia jaksoja. Se on myös auttanut olemaan itselleni armollinen. En olekaan ehkä täydellinen epäonnistuja vaan osa vaikeuksista on myös johtunut sairaudesta. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa sairauden piikkiin.  Tieto sairauden vaiheista auttaa myös ennakoimaan tilanteita ja ymmärtämään mikä auttaa mihinkin tilanteeseen.

people-1492052__340

6. Opi tunnistamaan ensioireet

Tämä saattaa kestää pitkäänkin. Nopeammin pääsee ensioireiden jäljille, kun tutustuu tietoon mitä sairaudesta on kirjoitettu. Esimerkiksi minä en tiennyt, että ärtyneisyys on yksi oireista. Kannattaa itseään tutkiskelemalla selvittää, mikä ennakoi masennusta tai maniaa. Itsellä masennusta lähestyttäessä unen määrä lisääntyy huomattavasti, koko ajan nukuttaa ja aamuisin alkaa olla tosi vaikeaa nousta ylös. Alan tuijotella tyhjyyteen apaattisena enkä jaksa meikata, jonka seurauksena en myös lähde minnekään. Aivot käy ikään kuin tyhjäkäynnillä. Hypomanian lähestyessä alan valvoa pitempään, olen ärtyisämpi ja erityisen herkkä äänille. En kestä melun sekamelskaa ollenkaan. Myös askeleeni nopeutuvat ja keskittymiskykyni alkaa olla lähellä nollaa. Kun tunnistan ensioireita osaan valmistautua paremmin tulevaan ainakin henkisesti ja hakea tietysti apua tarvittaessa. Hypomaniassa yritän vähentää ärsykkeitä ja masennuksessa lisätä niitä.

write-593333__340

7. Laadi hoitosuunnitelma

Varaudu etukäteen siihen, miten toimia, kun et enää pärjää ilman apuja. Apuun voi pyytää myös läheisiä, jotka saattavat huomata tilasi paremmin kuin sinä itse. Itselläni on ahdistuksen varalle olemassa Opamox pillerit ja jos tuntuu, että lääkkeet ei riitä tai toimi, niin voin soittaa hoitajalle, joka pyytää lääkäriä katsomaan lääkeannostukset uudestaan. Tarvittaessa varataan lääkäriaikaa, jos lääkkeitä joutuu kokonaan muuttamaan. Tottakai viikonloppuisin pitää mennä päivystykseen jos tilanne käy vaikeaksi. Sanomaton sopimus on myös se, että tiedän tarvittaessa saavani apua ainakin vanhemmiltani, jos tarvitsen kyyditystä tai lapsenvahtia. Itsekseni en mene kuitenkaan lääkkeitä muuttelemaan, se on liian riskaabelia. Läheisiäni voisin käyttää enemmänkin apunani, mutta mielestäni olen tähän mennessä pystynyt hyvin arvioimaan tilannetta itsekin. Minulla on vielä kerran kuussa keskusteluaika hoitajan kanssa, jossa voidaan näitä asioita puida.

barrel-52934__340

8. Valitse mieluummin päihteettömyys

Monen psyykelääkkeen kanssa alkoholi ei käy ollenkaan ja varsinkin manian kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Terveydellään ei kannata leikkiä. Humalahakuisessa juomisessa myös tärkeä vuorokausirytmi heittää härän pyllyä. Tiedän, että mania aiheuttaa myös sitä, että tekee mieli käyttää päihteitä enemmänkin ja siksi ehkä olisi parempi kieltäytyä niistä kokonaan. Itse en kuitenkaan ole tähän vielä pystynyt, vaan käytän alkoholia kohtuudella. Jos mopo karkaa käsistä niin helposti myös hypomania alkaa nostaa päätään. Alkoholi ruokkii maniaa ja mania houkuttelee alkoholia. Melkoinen kierre siis, mutta mielestäni jokainen löytää oman tyylinsä ja tasapainottelee parhaansa mukaan tämänkin asian kanssa.

sunset-4107428__340

9. Löydä keinot joilla rauhoittua tai aktivoitua

Tämä on ollut minulle erityisen vaikeaa vuosien varrella ja vieläkin on työmaata jäljellä. Sen olen huomannut, että minulle ei käy mitkään mindfulnessit ja meditaatiot vaikka ne monelle ovatkin oiva apu. Kannatan vahvasti näitä menetelmiä niille, joille ne sopivat. Itselläni ongelmaksi koituu keskittymiskyvyn puute ja mindfulnessia olenkin kokeillut vain jonkinlaisessa hypomanian tilassa. Pitäisi joskus kokeilla uudestaan silloin kun on tasainen tilanne. Toivoa ei siis ole vielä menetetty. Parhaiten minulla toimii esimerkiksi joogan tyyliset liikkeet. Liikkeeseen on paljon helpompi keskittyä silloin kun mieli laukkaa hulluna. Kun joutuu keskittymään täysillä siihen mitä tekee, niin mielikin tyhjenee tehokkaasti. Tehokas apu myös tähän mielen laukkaamiseen on ystävien kanssa rupattelu. Se vie huomion pois peloilta ja joskus myös kivulta. Masennuksessa hyvä aktivointikeino on tuo koiran kanssa lenkkeily. Kun pakottaa itsensä liikkeelle niin se hiukan piristää ainakin hetkellisesti. Televisiota käytän niin ajatuksen juoksun turruttamiseen kuin masentuneen mielen aktivoimiseen.

love-2055372__340

10. Pidä huolta hyvistä ihmissuhteista

Hyvistä ihmissuhteista kannattaa pitää huolta, vaikka se masennuksen kourissa onkin mahdotonta. Minulla on niin ymmärtäväisiä ystäviä, että he tietävät tämän ongelman, epäsosialisuuteni ja kyvyttömyyteni pitää yhteyttä yllä. He ymmärtävät sen eivätkä loukkaannu siitä, jos minä en ota yhteyttä. Ystävyys pysyy silti. Ystäville ja läheisille kannattaa olla avoin, niin paikalle jäävät varmasti ne harvat ja parhaimmat ystävät. Minulla on vähän ystäviä, mutta niitä on siunaantunut myös lasten isän puolen suvustakin. Ei se lukumäärä vaan se laatu. Myös vertaissuhteita kannattaa vaalia ja antaa myös eikä vain ottaa. He antavat taas erilaista näkökulmaa ja tiedon siitä, ettei itse ole ainoa ”erilainen”. Huonot ja jopa vahingolliset ihmissuhteet pitää lopettaa eikä vain roikkua niissä yksinäisyyden pelossaan. Vierellään kannattaa pitää vain niitä ihmisiä, jotka eivät paina sinua alaspäin ja saa sairautta pahenemaan. Hyvät ihmissuhteet taas tukevat ja ovat olemassa silloinkin, kun kaikesta huolimatta tunnet itsesi välillä todella yksinäiseksi.

 

Mitkä on sinun keinot selviytyä kaksisuuntaisuuden kanssa? Käy rohkeasti kommentoimassa ja jos haluat auttaa meitä kehittämään blogia niin käy antamassa palautetta. Olisimme siitä erittäin kiittollisia.

Ensi maanantaihin!

-Mira

kuvat: Pixabay

Yhteys vertaisiin – vertaistuki

Jos sinulle tulee mieleen jotain asioita tästä tekstistä, kommentoi toki! Avoin keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on kontakti, josta en voi kieltäytyä.

Sairaalakokemukset

Sairastamisen alussa oli täysin pihalla siitä mistä oli kysymys. Sairaalassa sai kuulla 22 vuotta sitten , että kyseessä on maaninen psykoosi. Toinen psykiatri epäili skitsofreniaa, koska minulla oli harhoja. Sairaalassakin sai jo vertaistukea, koska ne ihmiset jotka olivat osastolla, olivat ainut viiteryhmä johon kuului. Ammattilaiset olivat lasikopissa ovien takana. Sairaalassa oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa, ja myös tehdä jotain harrastustoimintaa yhdessä: esim. kuvan teko, tai shakin pelaaminen jonkun kanssa.

Yhteyden katkaiseminen ihmisiin, eli eristys, se on rangaistus?

Kaksisuuntaisten vertaisryhmät

Ensimmäiseen vertaisryhmään pääsi vasta pitkän ajan kuluttua, kun oli ollut omahoitajan kanssa keskusteluissa ja lääkehoitoa oli jatkunut kauan. Vasta masennuskauden jälkeen, muuttui diagnoosi kaksisuuntaisuuteen, ja silloin pääsi ensimmäiseen vertaisryhmään. Siellä tutustui ihmisiin, ja osa näistä on edelleen tuttavapiirissä.

Omakuva
Sekatekniikkaharjoitelma . Kuvallinen ilmaisu on yksi omaterapiani tärkeimpiä muotoja. Erilaisissa ryhmissä on tehty yhdessä jotain itseilmaisua, ja se on sopinut minulle. (c) 2019 JSK

Kaksisuuntaisuuteen kuuluu sairastamisjaksoja, ja hyviä aikoja. Kuntouduin jopa töihin takaisin, ja siinä auttoi työhönpaluusuunnitelma, jota muotoilemassa oli lääkäri, oma työnantaja ja omahoitaja.

Ammattilaisiakin voi kohdata tasa-arvoisessa hengessä, koska he haluavat asiakkailleen parasta mahdollista hoitoa, tukea ja tulevaisuutta.

Uusien sairastamisjaksojen jälkeen oli toinenkin vertaisryhmä, jossa tapasi lisää ihmisiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näistäkin on muutama jäänyt tuttavuuden lisäksi myös ystäväksi. Yhdessä asioiden pohtiminen jatkuu tätä nykyä erään henkikön kanssa kävelyiden merkeissä. Muitakin ystäviä on jatkuvasti jossain tekemisissä kanssani.

Vertaisuuden kautta ystävyyteen tulee vahva pohja, ja on helppo olla avoin ja rehellinen toiselle samoja asioita työstävän ihmisen kanssa.

Sosiaalinen media

Sairastamisjaksot ovat myös erilaisia, ja omassa kuntoutumisessa ja toipumisessa on ollut pitkä hyvä vaihe, jota seurasi pitkä eristäytymisen ja yksin pärjäämisen vaihe.

Siihen vaikutti lähinnä se, että oma perhe hajosi, ja jouduin lähes konkurssiin. Elin eristyksissä ja olin kiinni vain sosiaalisen median kautta ihmisiin. Se oli henkireikä. Tutustuin usean vuoden aikana ympäri maailmaa erilaisiin ihmisiin, joista jotkut olivat mielenterveyden ongelmien takia vertaisia ja joiden puoleen saattoi yksityiskeskusteluissa välillä kääntyä. Kirjoitin englanniksi ja kuuluin useisiin ryhmiin erilaisissa alustoissa. Muutamien kanssa ystävystyminen olisi hyvinkin saattanut lähestyi jo intiimiä suhdetta, mutta lopulta mitään sellaista ei tapahtunut .

Valittu - The Chosen One
Olen paljon tehnyt kuvia sen kummemmin miettimättä mitä niissä olen halunnu ilmaista. Yleensä kyseessä on joko omakuva , tai sitten yhteys, suhde muihin ihmisiin. (C) 2019 JSK

Vaikka suunnittelinkin jo lähteväni Australiaan, koska minulla ei ollut enää mitään omistuksia, niin sukulaiseni huolestuneina saivat minut muuttamaan pois syrjäseudulta lähemmäksi heitä, omia sukulaisia.

Samanlainen sosiaalisen median hyödyntäminen ihmisten kanssa yhteydessä olemiseen jatkui kuitenkin myös kaupungissa. Kävin toki mm. klubitalolla tutustumassa ja sain sieltä jonkinlaisen valmiuden ajatella joskus hyödyntäväni klubiyhteisöä, mutta motiivit olivat aika heikot.

Halusin olla yksin. Kesti monta vuotta ennen kuin sitten menin klubitalolle. Hyvä että menin.

Ajan kuluminen

Sairastamisaikoja oli useita. Osastolla olin taas ja siellä tapasin kohtalotovereita. Joistain ihmisistä tiesin, että he olivat jo kuolleet. Osa oli lähtenyt oman käden kautta.

Oli yksinäinen joulu osastolla, tein kortteja ja kirjoitin ennaltaehkäisevän mielenterveyden pamflettia. Jonkinlainen itsenäinen oman asian hallitseminen alkoi tulla esiin. Oliko se ajan kulumisen väistämätön seuraus, vai johtuiko se siitä, että olin päässyt eläkkeelle ? Kun eläkepäätöksen saaminen onnistui, ja se helpotti oloa huomattavasti. Lisäksi omat lapset alkoivat olla aikuisia, joten pelkkä ajatus siitä , että voisi tulla joskus isoisäksi sai minut ajattelemaan, että tahdon olla hyvässä kunnossa jos minusta isoisä tulee.

Kyky kääntyä ihmisten puoleen kehittyy, ja sitä voi harjoitella. Rohkeus kasvaa kontakteissa!

Klubitalolla

Sitten alkoi nopea kuntoutumisen vaihe, ja vertaisuuden merkitys klubitalolla oli valtava. Sain päivittäin vajaan vuoden aikana tutustua moniin ihmisiin, joiden kanssa ei tarvinnut selitellä asioita, vaan sai olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä ilman rooleja.

Klubitalolla työpainotteiseen päivään osallistuminen antoi työnohjaajan kanssa tehdyn tavoitesuunnitelman kautta hyvän fokuksen kuntoutumiseen, ja pystyin omia voimavaroja saamaan käyttöön. Joidenkin työnohjaajien kanssa yhteistyö kumppanina oli mahdollista.

Tätä muiden ihmisten kanssa yhdessä tekemistä helpotti myös esimerkiksi MTKL:n Muutoksen Avaimet -kurssin käyminen klubilla. Siinäkin ryhmässä oppi tutustumaan taas uusiin ihmisiin vertaisuuden kautta. Näistäkin on monia jäänyt ystäväksi. Pystyimme vertaiskokouksia toteuttamaan myös valmentajan kanssa Skypen välityksellä.

Klubitalomalli
Klubitalomaailmassa löytyy yhteys ihmiseen luontevasti vertaisuuden kautta . (C) 2019 JSK

Kamerakerho

Continue reading ”Yhteys vertaisiin – vertaistuki”

Kannatteleva voima

Kuinka sen kirjoitan sanoiksi, niin merkittävän asian. Kuinka kuvailen sen paperille, välittämisen ja kaiken sen rakkauden. Rakkauden joka nostaa syvimmistä vesistä ja ohjaa turvaan. Rakkauden joka jo olemassa olollaan saa minut uskomaan elämään.  Sen läsnäolo luo turvaa ja vakautta muuten niin horjuvaan huomiseen.

Kun minulta kysytään mikä on elämäni tärkein asia, vastaan viipymättä läheiset. Tämä on muodostunut itsestäänselvyydeksi menneiden vuosien aikana. Siksi päätin painottaa tämän viikon tekstissä läheisten voimaa. Olen ollut onnekas siitä, että olen saanut ympärilleni aidosti välittäviä ihmisiä. Läheiset ovat tärkein tukeni. Heidän tekonsa ja sanansa kaikuvat mielessäni vuosienkin päästä.

Usein masennuksen syövereissä sitä epäilee, välittääkö minusta kukaan. Tuntuu, ettei kukaan voi rakastaa näin epäonnistunutta ihmistä. Sitä epäilee muiden tunteita, koska itse ei osaa muuta kuin vihata itseään. Kun ei itse jaksa uskoa, on helpottavaa huomata että muut jaksavat puolestani. Yritän huonoina hetkinä luottaa muiden sanomaan siitä, että olen tärkeä ja merkityksellinen.

Kun vauhtia alkaa tulla ja hypomania kolkuttelee ovella, on sitä itse vaikea tiedostaa. Olo saattaa olla kaikkivoipa ja sairaudentunnosta ei ole tietoakaan. Tällöin läheiset usein huomaavat oireet ennen minua ja siitä alkaa paluu takaisin maanpinnalle. Jo pelkkä arjen rutiinien tarkistus saattaa kääntää sairausjakson kulun.

Läheisten merkitys korostuu silloin kun menee huonosti, muttei pidä unohtaa hyviä aikoja. Tärkeitä ovat myös yhdessä vietetyt huolettomat hetket ja nauruntäyteiset kohtaamiset. Näistä on hyvä ammentaa voimaa ja jaksamista tähän hetkeen sekä tulevaan.

Pitää myös muistaa, etteivät läheiset ole ammattiauttajia. Jokaisella meillä on omat kuormittumisen rajamme ja on hyvä tiedostaa, etteivät läheisetkään osaa tai pysty auttamaan kaikissa tilanteissa. Luotan läheisiini siinä, että he sanovat jos oma jaksaminen ei riitä. Olemme keskustelleet asiasta ja näin saavuttaneet yhteisymmärryksen rajoista. Jos et pidä itsestäsi huolta, et voi auttaa muitakaan.

Jokaisessa päivässäni on rakkautta. Nämä rakkauden teot eivät aina ole ylitsepursuavan näyttäviä. Jo kuulumisten kysyminen on merkityksellistä. Arkiset asiat joista huokuu välittäminen, ovat tärkeitä.  En osaa kaivata isoja ilotulituksia, vaan aitoa läsnäoloa. Ajattelen sen olevan pitkässä juoksussa paljon tärkeämpää.

Olen hyvin kiitollinen. Tämän tekstin kirjoittaminen muistutti läheisten tärkeydestä. On hyvä välillä herätellä itseään merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä mietteitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Auttoiko kirjoitus sinua? Olisi ihanaa kuulla kommenteissa sinun ajatuksiasi.

-Kati

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Tässä on minun rakkaat kisuni

Palataan taas ensi viikolla!

Piia

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

VKO 11: Kumppanuus ~ Connectedness

Blogi on perustettu opinnäytetyön yhteydessä , ja se jää Kaksisuuntaiset ry:n hallinnoitavaksi opinnäytetyön jälkeen . Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa opinnäytetyönä tekee Mira K., Savoniasta. Olemme sitä viikon verran pyörittäneet, ja siellä ovat kirjoittajat esitelleet itseänsä . Meitä on tällähetkellä opinnäytetyön ’koekaniineina’  kuusi kirjoittajaa, ja vuorollamme omina kirjoiotuspäivinämme ohjatusti kirjoitamme eri teemoista. Olemme yhdessä työstäneet eettistä arvopohjaa ja sitoudumme kirjoittajina siihen.

Yhteisöblogin kuvaus

Blogia kirjoittaa kuusi kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsoaffektiivisuutta sairastavaa henkilöä, ja jokaisena arkipäivä ilmestyy yksi kirjoitus. Ensimmäiset viisi viikkoa kirjoitamme kukin vuorollamme kumppanuudesta, toivosta ja optimismista, identiteetistä, elämän merkityksellisyydestä ja voimaantumisesta. Näiden jälkeen jokainen meistä jatkaa haluamillaan aiheilla, ja kirjoittajaksi voi tulla myös uusia henkilöitä. Emme käsittele teksteissämme arkoja aiheita, kuten politiikkaa. Pyrimme omalta osaltamme vähentämään stigmaa ja tukemaan kuntoutumista.  Jokainen kirjoittaa omista kokemuksistaan ja noudattaa parhaansa mukaan yhteisiä arvoja ja vertaisryhmän toimintaperiaatteita: Kuuntele, kannusta, kunnioita, kiitä :). Toimimme tiiminä.

Toipumisorientaation viitekehys englanniksi
Toipumisorientaation kehys. Näistä aiheista kirjoitetaan tässä blogissa opinnäytetyön yhteydessä . Kuva sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/

Eli kirjoiotuksia tulee aiheista ’Connectedness’ ~ Kumppanuus  , ’Hope and Optimism’ ~ Toivo ja Optimismi , ’Identity’ ~ Identiteetti , ’Meaning’ ~ Merkitys, ja ’Empowerment’ ~ Voimaantuminen  . Ylläoleva kuva on lainattu tältä sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/ .

Ota yhteyttä

Kaksisuuntaiset ry | Mielen Mainingeista yhteisöblogi | Ota yhteyttä  | Anna Palautetta

.. kommentoi ja osallistu .. yhdessä voimme paremmin .. ota yhteyttä ..

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus