Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Mainokset

Opinnäytetyö osuuden päätös

Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta koska kärsivällisyyteni on aika rajallista ja hyppään joka viiden minuutin päästä tekemään jotain muuta, niin blogin kirjoitus on minulle sopivampi vaihtoehto. Kirjoitustaidossa on petraamisen varaa, mutta näin itseterapian muotona tämä varmasti menettelee. Ajauduin opiskelemaan sosionomi yamk opintoja ehkä hypomanian pyörteissä, koska toiset alat mitkä hain olivat sisustus suunnittelija ja sisustaja, joka käytännössä siis tekee remppahommia, joissa minä en ole ollenkaan hyvä. En ole koskaan myöskään kokenut olevani omalla alallani toimiessani sosionomina useamman vuoden. valmistuin jo vuonna 2000. En ole sosiaalinen, enkä ulospäin suuntautunut ja ihmisjoukossa sukkulointi on minulle lähinnä pelon paikka. Silti kokemus mielenterveyden menettämisestä sai minut ajattelemaan, että ehkä kokemuksistani voisi olla hyötyä muiden auttamisessa. Saisin jotakin hyvää aikaiseksi pitkän syntilistani jälkeen. Näinpä ajatus tästä sai minut ajautumaan sosionomin jatko-opintoihin ja mielessäni siinti jo opintojen alussa halu perustaa mielenterveyteen liittyvä blogi opinnäytetyönäni niin että se toimisi vertaistukena koska olin itse saanut siitä paljon apua toipumisessani.

”Uskon että jokainen kirjoittaja saa tämän blogin kautta itselle vahvuutta ja ymmärtää sairastamistaan ja toipumistaan yhä paremmin. Ei vain omien kirjoitusten kautta, vaan myös vertaisuuden peilissä.” -Jouni

 

Prosessin alkumetrit

Siitä se ajatus sitten lähti ja googletin ensimmäisen yhdistyksen, joka liittyi kaksisuuntaisuuteen, eli Kaksisuuntaiset ry ja otin sinne yhteyttä. siellä oltiinkin heti ihan ihanan innoissaan asiasta ja homma sai tuulta alleen. Heti löytyi innokas jäsen Jouni, joka suostui olemaan ohjaajani toimeksiantajan puolelta ja heti kun Heidi pisti sanaa kiertämään, niin löytyivät jo kaikki kirjoittajatkin. Yhdistys oli tosi aktiivinen ja homma etenikin jo nopeammin kuin teoriapohjani. Tähänkin löytyi pian apu, kun Jouni keksi kysyä, että miten työni liittyy toipumisorientaatioon. Siitäpä löytyi sitten oiva teoriapohja blogille. Kirjoitustyön junnatessa kuitenkin ahdistukseni alkoi kasvamaan ja homma vain hidastui entisestään, kun kamppailin masennusta vastaan. Aikaa kului ja innokkaat kirjoittajat odottivat jo, milloin alkaisi tapahtumaan.

Vihdoin viimein pyristelin irti suosta ja rupesimme kokoustamaan videoneuvotellen Zoomin välityksellä. Homma lähti rullaamaan, sopimukset saatiin tehtyä ja blogin aloituspäivämäärä päätettyä. Tarkoitus oli toteuttaa kaikki ilmaiseksi vapaaehtoisten työpanoksella ja ilmaisella blogipohjalla. Harjoittelimme wordpressin käyttöä Jounin perustamalla ”hiekkalaatikolla”. Minä kokosin kiireellä kasaan opinnäytetyön toimintasuunnitelmaa, joka takkusi teoriatiedon vähyyden ja oman jaksamiseni vuoksi. Minä väistelin vastuuta, minulla ei ollut tarpeeksi taitoja, rohkeutta, jaksamista tai itsevarmuutta siihen ja onneksi Jouni ottikin sitten vetovastuun, jotta homma rupesi etenemään. Muuten oltaisiin jahkailtu vielä loppuvuodestakin. Seuraavaksi ohjeistelin tulevia kirjoituksia. Halusin jättää kirjoittajille mahdollisimman paljon väljyyttä ja tilaa luovuudelle, jotta teksteistä ei tulisi liikaa toistensa kaltaisia. Näin saataisiin jokaiselle lukijalle jotakin tarttumapintaa. Jälkeenpäin selvisi, että ohjeistus koettiin siitä johtuen keskeneräisenä ja liian ylimalkaisena. No, oppia ikä kaikki.

”Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi.” -Kati

Kirjoitukset alkavat

Kun kirjoitukset alkoivat, keskityin täysillä kirjoittajan ja vertaisen rooliin. Keskittymiskykyni ei ole milloinkaan ollut parhaimmasta päästä. Huomiokykyni herpaantuu helposti, joten piti pitää mielessä vain yksi asia kerrallaan. Minua jännitti julkinen avoimuuteni asiasta niin paljon, että koin fyysisiä oireita. En saanut unta, oksetti ja heikotti, olin ahdistunut ja kävelin hermostuneena ympyrää. Kun teksti julkaistiin kahdeksalta maanantai aamuna, niin poskeni hehkuivat jännityksestä ja minua tärisytti. Töiden teosta ei oikein sinä päivänä tullut mitään. Muutama päivä sen jälkeen uskaltauduin pitkän pohdinnan jälkeen jakamaan toisen kirjoittajan tekstin Facebookiin ja sitä kautta tuttuni saivat pian tietää, että siellähän se kirjoittajana olin minäkin. Pelkäsin, että mitä siitä seuraisi, mutta sainkin tosi paljon kannustusta ja positiivista palautetta. Olo oli huojentunut. Olinkin jännittänyt ihan turhaan. Paino putosi harteiltani.

”Teksti on kuin käänteinen iilimato: se pumppaa lukijoihinsa uutta verta, uusia ideoita, uutta innostusta. Tai ainakin sen pitäisi niin tehdä.” -Mixu

Kaiken kaikkiaan minulle paljastui pikkuhiljaa tässä projektin aikana miten paljon työtä yhteisöblogin luominen, aloittaminen ja ylläpitäminen vaatii. Ei se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu. Onneksi Jounilla oli palon asiantuntemusta ja hän otti vetovastuun ja vastasi blogin ulkoasun luomisesta. Johanna teki hienon visuaalisen ulkonäön kuvituksellaan, joka on yhteneväinen Kaksisuuntaiset ry:n sivuston kanssa. Mixu otti harteilleen päätoimittajan roolin ja opinnäytetyö osuuden päätyttyä kokonaisvastuun blogista. Johanna ja Piia vastasivat markkinointisuunnitelmasta ja monesta muusta irtotehtävästä. Tässä en osaa edes eritellä kaikkea sitä mitä blogin eteen on tehty. Jouni vastasi koko tämän alkuajan administroinnista ja moderoinnista ja toimi ikään kuin blogin kapellimestarina. Puhumattakaan siitä, mitä paneutumista ja heittäytymistä kirjoituksissa on ollut vaikka aiheet olivatkin välillä vaikeita. Jokainen antoi itsestään paljon. Ja vaikka markkinoimmekin ilmaiseksi niin saimme lukijoita, jotka antoivat mahtavaa palautetta ja kannustivat eteenpäin. Kaiken tämän ulkopuolella me myös viestittelimme paljon Whatsupissa. Onhan tässä ollut paljon kaikkea, kun sitä näin jälkikäteen rupeaa tarkastelemaan.

Oppia matkan varrella

Olen oppinut paljon tämän projektin aikana erilaisista ihmisistä ja työskentelytavoista, ryhmädynamiikasta,  wordpressin käytöstä ja kokoustamisesta. Olen myös saanut esimerkkiä siitä, millaista on hyvä projektin johtaminen ja organisointi. Olen oppinut itsestäni puolia, joissa minussa on vielä paljon parannettavaa. Tarvitsen lisää itsetuntoa ja luottamista omiin kykyihini, jotta uskaltaisin ottaa vastuuta paremmin. Minussa ei ole synnynnäistä johtajaa. Itsetuntoni on kyllä parantunut tässä matkan varrella sen verran, että toimisin varmasti tulevaisuudessa toisin. Minulla on vähän liian boheemi asenne, kuuntelen omaa vointiani liiaksikin eikä minulla ole selkärankaa olla tarpeeksi jämäkkä. Olen myös rehellisesti sanottuna laiska. Ahdistun kovasti, jos koen paineita ja silloin kaikki hommat pysähtyvät. Menen lukkoon. Stressinsietokykyni on selvästi alentunut. Mutta nyt kun ollen huomannut näitä piirteitä itsessäni, on niihin myös helpompi yrittää vaikuttaa. Kirjoittaessani blogitekstejä huomasin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Eri aiheita käsitellessäni tajusin, että minussa on paljon myös positiivista mielenterveyttä ja kuinka jatkossa siihen voisi keskittyä enemmänkin murheissa vellomisen lisäksi. Ehkä voimaantumisesta kirjoittaminen oli vaikeinta, koska sitä ei ole elämässäni vielä paljon tapahtunut. Helpointa oli kirjoittaa kumppanuudesta ja kiittää siitä avusta mitä on saanut. Kirjoittajayhteisö oli myös tärkeä tuki, että uskaltauduin tähän projektiin. Ilman muiden esimerkkiä ei minulla olisi ollut rohkeutta avautua, enkä olisi pysynyt aikataulussa.

”Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.” -Johanna

Jos nyt kaikki alkaisi alusta, niin ottaisin enemmän vastuuta projektista enkä delegoisi sitä niin paljon muille. Keskittyisin myös enemmän vertaistukeen ja markkinoisin ihan maksullisten kanavienkin kautta, koska seuraajien saaminen on vaikeaa niin kuin arvelinkin. Pääperiaate oli kuitenkin hyvä, että ilmaiseksikin pystyy tekemään hyvää jälkeä ja tätä mallinnusta voi toteuttaa kuka vain. Antaisin myös yksityiskohtaisemmat ja yksinkertaisemmat tehtävän ohjeistukset kirjoittajille ja ohjeistaisin myös kirjoittajia kommentoimaan toistensa kirjoituksiin systemaattisesti. Näin sitä oppii tekiessään. Ei kai mikään ole täydellistä ensi yrittämällä. Hyvän ja vastuullisen kirjoittajaporukan ja mahtavien lukijoiden vuoksi tämä on ollut kaiken vaivan arvoista. Vaikka kävijämäärät ovat alkusysäyksen jälkeen vähentyneetkin niin olen varma että kirjoituksemme ovat olleet merkityksellisiä niille jotka ovat meitä uskollisesti seuranneet. Erityis kiitos tästä kannustaville sukulaisille, tutuille ja ystäville. On mukava tietää etteivät kirjoituksemme mene hukkaan.

road-908176__340

Tulevaisuuden näkymät

Tulevaisuudelta toivon, että puskaradio toimisi ja saisimme enemmän lukijoita ja toivoisin myös vierailevia kirjoittajia ja ehkä uuden kirjoittajankin joukkoomme. Meihin voit ottaa yhteyttä jos olet kiinnostunut. Tämä on matalan kynnyksen tila tutustua blogi kirjoittamiseen, jos ei ole sitä aiemmin tehnyt tai hyvä vaikuttamisen kanava myös kokeneelle kirjoittajalle tai asiantuntijalle. Toivon myös, että porukkamme pysyy hyvin kasassa ja opimme luottamaan toisiimme ja sitä kautta antamaan toisillemme vertaistukea enemmän. Toivon, että yhdistys hyötyy tästä mahdollisimman paljon ja saa tätä kautta lisäarvoa jäsenilleen.

”Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.” -Piia

Toivottavasti blogista kehittyy vielä enemmän vuorovaikutuksellinen, jotta oppisimme käyttämään tätä kanavaa myös vertaistukena. Kommentoikaa siis rohkeasti myös vanhoihin kirjoituksiimme, me kyllä vastaamme. Tulossa on myös pdf-tiedosto kaikista opinnäytetyöhön liittyvistä teksteistä. Kiitos lukijat, että olette mahdollistaneet opinnäytetyöni ja tämän blogin toimimisen. Teidän kannustuksen ja kokemusten voimin voi todeta, että avautumisemme ei ole mennyt hukkaan. Jatkakaa seurassamme, nyt alkavat yksilökohtaisemmat kirjoitukset, mutta harvemmalla aikataululla. Minun julkaisupäivät jatkuvat maanantaisin, mutta muilta kirjoittajilta julkaisuja tulee harvaksemmaltaan. Uskoisin, että jatkossa julkaisutiheys on noin kaksi julkaisua viikossaan keskimäärin. Jotta voisimme kehittää blogia jatkuvasti ja saada aineistoa opinnäytetyöhön niin käykää antamassa palautetta. Kiitos ja jatketaan samalla innolla ja intohimolla eteenpäin. Kaikkien osallisuutta projektiin en osannut edes sanoin kuvailla, mutta te tiedätte kyllä…

-Mira

kuvat:Pixabay

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus