Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Opinnäytetyö osuuden päätös

Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta koska kärsivällisyyteni on aika rajallista ja hyppään joka viiden minuutin päästä tekemään jotain muuta, niin blogin kirjoitus on minulle sopivampi vaihtoehto. Kirjoitustaidossa on petraamisen varaa, mutta näin itseterapian muotona tämä varmasti menettelee. Ajauduin opiskelemaan sosionomi yamk opintoja ehkä hypomanian pyörteissä, koska toiset alat mitkä hain olivat sisustus suunnittelija ja sisustaja, joka käytännössä siis tekee remppahommia, joissa minä en ole ollenkaan hyvä. En ole koskaan myöskään kokenut olevani omalla alallani toimiessani sosionomina useamman vuoden. valmistuin jo vuonna 2000. En ole sosiaalinen, enkä ulospäin suuntautunut ja ihmisjoukossa sukkulointi on minulle lähinnä pelon paikka. Silti kokemus mielenterveyden menettämisestä sai minut ajattelemaan, että ehkä kokemuksistani voisi olla hyötyä muiden auttamisessa. Saisin jotakin hyvää aikaiseksi pitkän syntilistani jälkeen. Näinpä ajatus tästä sai minut ajautumaan sosionomin jatko-opintoihin ja mielessäni siinti jo opintojen alussa halu perustaa mielenterveyteen liittyvä blogi opinnäytetyönäni niin että se toimisi vertaistukena koska olin itse saanut siitä paljon apua toipumisessani.

”Uskon että jokainen kirjoittaja saa tämän blogin kautta itselle vahvuutta ja ymmärtää sairastamistaan ja toipumistaan yhä paremmin. Ei vain omien kirjoitusten kautta, vaan myös vertaisuuden peilissä.” -Jouni

 

Prosessin alkumetrit

Siitä se ajatus sitten lähti ja googletin ensimmäisen yhdistyksen, joka liittyi kaksisuuntaisuuteen, eli Kaksisuuntaiset ry ja otin sinne yhteyttä. siellä oltiinkin heti ihan ihanan innoissaan asiasta ja homma sai tuulta alleen. Heti löytyi innokas jäsen Jouni, joka suostui olemaan ohjaajani toimeksiantajan puolelta ja heti kun Heidi pisti sanaa kiertämään, niin löytyivät jo kaikki kirjoittajatkin. Yhdistys oli tosi aktiivinen ja homma etenikin jo nopeammin kuin teoriapohjani. Tähänkin löytyi pian apu, kun Jouni keksi kysyä, että miten työni liittyy toipumisorientaatioon. Siitäpä löytyi sitten oiva teoriapohja blogille. Kirjoitustyön junnatessa kuitenkin ahdistukseni alkoi kasvamaan ja homma vain hidastui entisestään, kun kamppailin masennusta vastaan. Aikaa kului ja innokkaat kirjoittajat odottivat jo, milloin alkaisi tapahtumaan.

Vihdoin viimein pyristelin irti suosta ja rupesimme kokoustamaan videoneuvotellen Zoomin välityksellä. Homma lähti rullaamaan, sopimukset saatiin tehtyä ja blogin aloituspäivämäärä päätettyä. Tarkoitus oli toteuttaa kaikki ilmaiseksi vapaaehtoisten työpanoksella ja ilmaisella blogipohjalla. Harjoittelimme wordpressin käyttöä Jounin perustamalla ”hiekkalaatikolla”. Minä kokosin kiireellä kasaan opinnäytetyön toimintasuunnitelmaa, joka takkusi teoriatiedon vähyyden ja oman jaksamiseni vuoksi. Minä väistelin vastuuta, minulla ei ollut tarpeeksi taitoja, rohkeutta, jaksamista tai itsevarmuutta siihen ja onneksi Jouni ottikin sitten vetovastuun, jotta homma rupesi etenemään. Muuten oltaisiin jahkailtu vielä loppuvuodestakin. Seuraavaksi ohjeistelin tulevia kirjoituksia. Halusin jättää kirjoittajille mahdollisimman paljon väljyyttä ja tilaa luovuudelle, jotta teksteistä ei tulisi liikaa toistensa kaltaisia. Näin saataisiin jokaiselle lukijalle jotakin tarttumapintaa. Jälkeenpäin selvisi, että ohjeistus koettiin siitä johtuen keskeneräisenä ja liian ylimalkaisena. No, oppia ikä kaikki.

”Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi.” -Kati

Kirjoitukset alkavat

Kun kirjoitukset alkoivat, keskityin täysillä kirjoittajan ja vertaisen rooliin. Keskittymiskykyni ei ole milloinkaan ollut parhaimmasta päästä. Huomiokykyni herpaantuu helposti, joten piti pitää mielessä vain yksi asia kerrallaan. Minua jännitti julkinen avoimuuteni asiasta niin paljon, että koin fyysisiä oireita. En saanut unta, oksetti ja heikotti, olin ahdistunut ja kävelin hermostuneena ympyrää. Kun teksti julkaistiin kahdeksalta maanantai aamuna, niin poskeni hehkuivat jännityksestä ja minua tärisytti. Töiden teosta ei oikein sinä päivänä tullut mitään. Muutama päivä sen jälkeen uskaltauduin pitkän pohdinnan jälkeen jakamaan toisen kirjoittajan tekstin Facebookiin ja sitä kautta tuttuni saivat pian tietää, että siellähän se kirjoittajana olin minäkin. Pelkäsin, että mitä siitä seuraisi, mutta sainkin tosi paljon kannustusta ja positiivista palautetta. Olo oli huojentunut. Olinkin jännittänyt ihan turhaan. Paino putosi harteiltani.

”Teksti on kuin käänteinen iilimato: se pumppaa lukijoihinsa uutta verta, uusia ideoita, uutta innostusta. Tai ainakin sen pitäisi niin tehdä.” -Mixu

Kaiken kaikkiaan minulle paljastui pikkuhiljaa tässä projektin aikana miten paljon työtä yhteisöblogin luominen, aloittaminen ja ylläpitäminen vaatii. Ei se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu. Onneksi Jounilla oli palon asiantuntemusta ja hän otti vetovastuun ja vastasi blogin ulkoasun luomisesta. Johanna teki hienon visuaalisen ulkonäön kuvituksellaan, joka on yhteneväinen Kaksisuuntaiset ry:n sivuston kanssa. Mixu otti harteilleen päätoimittajan roolin ja opinnäytetyö osuuden päätyttyä kokonaisvastuun blogista. Johanna ja Piia vastasivat markkinointisuunnitelmasta ja monesta muusta irtotehtävästä. Tässä en osaa edes eritellä kaikkea sitä mitä blogin eteen on tehty. Jouni vastasi koko tämän alkuajan administroinnista ja moderoinnista ja toimi ikään kuin blogin kapellimestarina. Puhumattakaan siitä, mitä paneutumista ja heittäytymistä kirjoituksissa on ollut vaikka aiheet olivatkin välillä vaikeita. Jokainen antoi itsestään paljon. Ja vaikka markkinoimmekin ilmaiseksi niin saimme lukijoita, jotka antoivat mahtavaa palautetta ja kannustivat eteenpäin. Kaiken tämän ulkopuolella me myös viestittelimme paljon Whatsupissa. Onhan tässä ollut paljon kaikkea, kun sitä näin jälkikäteen rupeaa tarkastelemaan.

Oppia matkan varrella

Olen oppinut paljon tämän projektin aikana erilaisista ihmisistä ja työskentelytavoista, ryhmädynamiikasta,  wordpressin käytöstä ja kokoustamisesta. Olen myös saanut esimerkkiä siitä, millaista on hyvä projektin johtaminen ja organisointi. Olen oppinut itsestäni puolia, joissa minussa on vielä paljon parannettavaa. Tarvitsen lisää itsetuntoa ja luottamista omiin kykyihini, jotta uskaltaisin ottaa vastuuta paremmin. Minussa ei ole synnynnäistä johtajaa. Itsetuntoni on kyllä parantunut tässä matkan varrella sen verran, että toimisin varmasti tulevaisuudessa toisin. Minulla on vähän liian boheemi asenne, kuuntelen omaa vointiani liiaksikin eikä minulla ole selkärankaa olla tarpeeksi jämäkkä. Olen myös rehellisesti sanottuna laiska. Ahdistun kovasti, jos koen paineita ja silloin kaikki hommat pysähtyvät. Menen lukkoon. Stressinsietokykyni on selvästi alentunut. Mutta nyt kun ollen huomannut näitä piirteitä itsessäni, on niihin myös helpompi yrittää vaikuttaa. Kirjoittaessani blogitekstejä huomasin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Eri aiheita käsitellessäni tajusin, että minussa on paljon myös positiivista mielenterveyttä ja kuinka jatkossa siihen voisi keskittyä enemmänkin murheissa vellomisen lisäksi. Ehkä voimaantumisesta kirjoittaminen oli vaikeinta, koska sitä ei ole elämässäni vielä paljon tapahtunut. Helpointa oli kirjoittaa kumppanuudesta ja kiittää siitä avusta mitä on saanut. Kirjoittajayhteisö oli myös tärkeä tuki, että uskaltauduin tähän projektiin. Ilman muiden esimerkkiä ei minulla olisi ollut rohkeutta avautua, enkä olisi pysynyt aikataulussa.

”Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.” -Johanna

Jos nyt kaikki alkaisi alusta, niin ottaisin enemmän vastuuta projektista enkä delegoisi sitä niin paljon muille. Keskittyisin myös enemmän vertaistukeen ja markkinoisin ihan maksullisten kanavienkin kautta, koska seuraajien saaminen on vaikeaa niin kuin arvelinkin. Pääperiaate oli kuitenkin hyvä, että ilmaiseksikin pystyy tekemään hyvää jälkeä ja tätä mallinnusta voi toteuttaa kuka vain. Antaisin myös yksityiskohtaisemmat ja yksinkertaisemmat tehtävän ohjeistukset kirjoittajille ja ohjeistaisin myös kirjoittajia kommentoimaan toistensa kirjoituksiin systemaattisesti. Näin sitä oppii tekiessään. Ei kai mikään ole täydellistä ensi yrittämällä. Hyvän ja vastuullisen kirjoittajaporukan ja mahtavien lukijoiden vuoksi tämä on ollut kaiken vaivan arvoista. Vaikka kävijämäärät ovat alkusysäyksen jälkeen vähentyneetkin niin olen varma että kirjoituksemme ovat olleet merkityksellisiä niille jotka ovat meitä uskollisesti seuranneet. Erityis kiitos tästä kannustaville sukulaisille, tutuille ja ystäville. On mukava tietää etteivät kirjoituksemme mene hukkaan.

road-908176__340

Tulevaisuuden näkymät

Tulevaisuudelta toivon, että puskaradio toimisi ja saisimme enemmän lukijoita ja toivoisin myös vierailevia kirjoittajia ja ehkä uuden kirjoittajankin joukkoomme. Meihin voit ottaa yhteyttä jos olet kiinnostunut. Tämä on matalan kynnyksen tila tutustua blogi kirjoittamiseen, jos ei ole sitä aiemmin tehnyt tai hyvä vaikuttamisen kanava myös kokeneelle kirjoittajalle tai asiantuntijalle. Toivon myös, että porukkamme pysyy hyvin kasassa ja opimme luottamaan toisiimme ja sitä kautta antamaan toisillemme vertaistukea enemmän. Toivon, että yhdistys hyötyy tästä mahdollisimman paljon ja saa tätä kautta lisäarvoa jäsenilleen.

”Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.” -Piia

Toivottavasti blogista kehittyy vielä enemmän vuorovaikutuksellinen, jotta oppisimme käyttämään tätä kanavaa myös vertaistukena. Kommentoikaa siis rohkeasti myös vanhoihin kirjoituksiimme, me kyllä vastaamme. Tulossa on myös pdf-tiedosto kaikista opinnäytetyöhön liittyvistä teksteistä. Kiitos lukijat, että olette mahdollistaneet opinnäytetyöni ja tämän blogin toimimisen. Teidän kannustuksen ja kokemusten voimin voi todeta, että avautumisemme ei ole mennyt hukkaan. Jatkakaa seurassamme, nyt alkavat yksilökohtaisemmat kirjoitukset, mutta harvemmalla aikataululla. Minun julkaisupäivät jatkuvat maanantaisin, mutta muilta kirjoittajilta julkaisuja tulee harvaksemmaltaan. Uskoisin, että jatkossa julkaisutiheys on noin kaksi julkaisua viikossaan keskimäärin. Jotta voisimme kehittää blogia jatkuvasti ja saada aineistoa opinnäytetyöhön niin käykää antamassa palautetta. Kiitos ja jatketaan samalla innolla ja intohimolla eteenpäin. Kaikkien osallisuutta projektiin en osannut edes sanoin kuvailla, mutta te tiedätte kyllä…

-Mira

kuvat:Pixabay

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Yhteys vertaisiin – vertaistuki

Jos sinulle tulee mieleen jotain asioita tästä tekstistä, kommentoi toki! Avoin keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on kontakti, josta en voi kieltäytyä.

Sairaalakokemukset

Sairastamisen alussa oli täysin pihalla siitä mistä oli kysymys. Sairaalassa sai kuulla 22 vuotta sitten , että kyseessä on maaninen psykoosi. Toinen psykiatri epäili skitsofreniaa, koska minulla oli harhoja. Sairaalassakin sai jo vertaistukea, koska ne ihmiset jotka olivat osastolla, olivat ainut viiteryhmä johon kuului. Ammattilaiset olivat lasikopissa ovien takana. Sairaalassa oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa, ja myös tehdä jotain harrastustoimintaa yhdessä: esim. kuvan teko, tai shakin pelaaminen jonkun kanssa.

Yhteyden katkaiseminen ihmisiin, eli eristys, se on rangaistus?

Kaksisuuntaisten vertaisryhmät

Ensimmäiseen vertaisryhmään pääsi vasta pitkän ajan kuluttua, kun oli ollut omahoitajan kanssa keskusteluissa ja lääkehoitoa oli jatkunut kauan. Vasta masennuskauden jälkeen, muuttui diagnoosi kaksisuuntaisuuteen, ja silloin pääsi ensimmäiseen vertaisryhmään. Siellä tutustui ihmisiin, ja osa näistä on edelleen tuttavapiirissä.

Omakuva
Sekatekniikkaharjoitelma . Kuvallinen ilmaisu on yksi omaterapiani tärkeimpiä muotoja. Erilaisissa ryhmissä on tehty yhdessä jotain itseilmaisua, ja se on sopinut minulle. (c) 2019 JSK

Kaksisuuntaisuuteen kuuluu sairastamisjaksoja, ja hyviä aikoja. Kuntouduin jopa töihin takaisin, ja siinä auttoi työhönpaluusuunnitelma, jota muotoilemassa oli lääkäri, oma työnantaja ja omahoitaja.

Ammattilaisiakin voi kohdata tasa-arvoisessa hengessä, koska he haluavat asiakkailleen parasta mahdollista hoitoa, tukea ja tulevaisuutta.

Uusien sairastamisjaksojen jälkeen oli toinenkin vertaisryhmä, jossa tapasi lisää ihmisiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näistäkin on muutama jäänyt tuttavuuden lisäksi myös ystäväksi. Yhdessä asioiden pohtiminen jatkuu tätä nykyä erään henkikön kanssa kävelyiden merkeissä. Muitakin ystäviä on jatkuvasti jossain tekemisissä kanssani.

Vertaisuuden kautta ystävyyteen tulee vahva pohja, ja on helppo olla avoin ja rehellinen toiselle samoja asioita työstävän ihmisen kanssa.

Sosiaalinen media

Sairastamisjaksot ovat myös erilaisia, ja omassa kuntoutumisessa ja toipumisessa on ollut pitkä hyvä vaihe, jota seurasi pitkä eristäytymisen ja yksin pärjäämisen vaihe.

Siihen vaikutti lähinnä se, että oma perhe hajosi, ja jouduin lähes konkurssiin. Elin eristyksissä ja olin kiinni vain sosiaalisen median kautta ihmisiin. Se oli henkireikä. Tutustuin usean vuoden aikana ympäri maailmaa erilaisiin ihmisiin, joista jotkut olivat mielenterveyden ongelmien takia vertaisia ja joiden puoleen saattoi yksityiskeskusteluissa välillä kääntyä. Kirjoitin englanniksi ja kuuluin useisiin ryhmiin erilaisissa alustoissa. Muutamien kanssa ystävystyminen olisi hyvinkin saattanut lähestyi jo intiimiä suhdetta, mutta lopulta mitään sellaista ei tapahtunut .

Valittu - The Chosen One
Olen paljon tehnyt kuvia sen kummemmin miettimättä mitä niissä olen halunnu ilmaista. Yleensä kyseessä on joko omakuva , tai sitten yhteys, suhde muihin ihmisiin. (C) 2019 JSK

Vaikka suunnittelinkin jo lähteväni Australiaan, koska minulla ei ollut enää mitään omistuksia, niin sukulaiseni huolestuneina saivat minut muuttamaan pois syrjäseudulta lähemmäksi heitä, omia sukulaisia.

Samanlainen sosiaalisen median hyödyntäminen ihmisten kanssa yhteydessä olemiseen jatkui kuitenkin myös kaupungissa. Kävin toki mm. klubitalolla tutustumassa ja sain sieltä jonkinlaisen valmiuden ajatella joskus hyödyntäväni klubiyhteisöä, mutta motiivit olivat aika heikot.

Halusin olla yksin. Kesti monta vuotta ennen kuin sitten menin klubitalolle. Hyvä että menin.

Ajan kuluminen

Sairastamisaikoja oli useita. Osastolla olin taas ja siellä tapasin kohtalotovereita. Joistain ihmisistä tiesin, että he olivat jo kuolleet. Osa oli lähtenyt oman käden kautta.

Oli yksinäinen joulu osastolla, tein kortteja ja kirjoitin ennaltaehkäisevän mielenterveyden pamflettia. Jonkinlainen itsenäinen oman asian hallitseminen alkoi tulla esiin. Oliko se ajan kulumisen väistämätön seuraus, vai johtuiko se siitä, että olin päässyt eläkkeelle ? Kun eläkepäätöksen saaminen onnistui, ja se helpotti oloa huomattavasti. Lisäksi omat lapset alkoivat olla aikuisia, joten pelkkä ajatus siitä , että voisi tulla joskus isoisäksi sai minut ajattelemaan, että tahdon olla hyvässä kunnossa jos minusta isoisä tulee.

Kyky kääntyä ihmisten puoleen kehittyy, ja sitä voi harjoitella. Rohkeus kasvaa kontakteissa!

Klubitalolla

Sitten alkoi nopea kuntoutumisen vaihe, ja vertaisuuden merkitys klubitalolla oli valtava. Sain päivittäin vajaan vuoden aikana tutustua moniin ihmisiin, joiden kanssa ei tarvinnut selitellä asioita, vaan sai olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä ilman rooleja.

Klubitalolla työpainotteiseen päivään osallistuminen antoi työnohjaajan kanssa tehdyn tavoitesuunnitelman kautta hyvän fokuksen kuntoutumiseen, ja pystyin omia voimavaroja saamaan käyttöön. Joidenkin työnohjaajien kanssa yhteistyö kumppanina oli mahdollista.

Tätä muiden ihmisten kanssa yhdessä tekemistä helpotti myös esimerkiksi MTKL:n Muutoksen Avaimet -kurssin käyminen klubilla. Siinäkin ryhmässä oppi tutustumaan taas uusiin ihmisiin vertaisuuden kautta. Näistäkin on monia jäänyt ystäväksi. Pystyimme vertaiskokouksia toteuttamaan myös valmentajan kanssa Skypen välityksellä.

Klubitalomalli
Klubitalomaailmassa löytyy yhteys ihmiseen luontevasti vertaisuuden kautta . (C) 2019 JSK

Kamerakerho

Jatka lukemista ”Yhteys vertaisiin – vertaistuki”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus