Vuoristoradasta kirjoittamisen kautta elämään

Nyt se sitten alkaa! Kauan suunnittelemamme yhteisöblogi. Tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjoitus ja olen aivan täpinöissäni! Olen aina pystynyt kommunikoimaan paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Tunnen olevani omalla alueellani. Olen pian 43-vuotias kahden lapsen äiti ja sosionomi. Tällä hetkellä en tee oman alani töitä, vaan olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, teen muutaman tunnin viikossa hyllytystyötä ja opiskelen ylempää sosionomin tutkintoa. Tämä yhteisöblogi on osa opinnäytetyötäni ja toivonkin, että tästä tulisi vuorovaikutuksellinen kanava vertaistuelle. Kirjoittakaa siis kommentteja niin voimme keskustella kokemuksistamme ja antaa toisillemme tukea.

Tarinani kaksisuuntaisuuden parissa alkaa jo nuoruudesta. Ensimmäisen kerran uin syvillä vesillä, kun koin ala-asteella kiusaamista. Seuraavat muistikuvat ovat nuoruudestani, jolloin koin ensimmäisen hypomania jaksoni. En ollut ollenkaan oma itseni, vaan olin hetken aikaa kuin toisen ihmisen roolissa. Olin äänekkäämpi ja harkitsemattomampi, kun normaalisti olen hiljainen sivusta seuraaja. Nuorena aikuisena mukaan tuli vielä alkoholi, joka sekoitti pakkaa entisestään. Käyttö pysyi kohtuudessa, mutta aina kun käytin, nousut ja laskut olivat jyrkempiä, masennus ja hypomaniakaudet seurasivat toisiaan.

Tunsin olevani ulkopuolinen, erilainen kuin muut enkä tiennyt mikä minussa oli vialla.

Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, että jotain olisi vialla. Pahimmat töppäilyt näyttivät menevän alkoholin piikkiin. Kun sitten sain ensimmäisen, kauan kaivatun lapseni, masennuin, vaikka kaikki oli ulkopuolelta hyvin. Tsemppasin ja jaksoin olla iloinen, kun lapsi oli hereillä, mutta lapsen nukkuessa olin kuin elävä kuollut. En pyytänyt apua, koska pelkäsin leimautuvani. Onneksi tilanne kuitenkin pian helpotti, niin kuin aina ennenkin. Toisen lapsen syntyessä olin pirteä ja tarmokas ja kaikki oli jo paljon helpompaa.

Ensimmäisessä työpaikassani minulla meni taas lujaa, josta seurasi ennen pitkää loppuun palaminen. Sen seurauksena hakeuduin ensimmäistä kertaa hoitoon ja sain masennuslääkkeet. Niiden aloittamisen jälkeen minulla oli taas pää pilvissä ja huikeita suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Lopulta jätin lääkkeet pois ja elämä taas ”tasoittui” joksikin aikaa. Toiseen työpaikkaan mennessäni jäin terveystarkastuksessa kiinni ja minulla todettiin verisairaus. Siihen liittyvien lääkkeiden seurauksena laukesi sekamuotoinen jakso, jonka johdosta rupesin vihdoin viimein saamaan apua myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Nykyään tunteiden aallokko on tasaisempaa kuin koskaan aikaisemmin ja lääkitys ja vertaistuki ovat olleet toipumiseni kulmakiviä.

Pyrin pitämään rutiinit yllä ja stressin loitolla, jotta tilanne pysyisi hyvänä. Musiikin kuuntelu ja kirjoittaminen ovat minulle terapiaa ja toivon että kirjoittamiseni tässä blogissa auttaa edelleen minua kuntoutumaan. Toivottavasti kokemukseni auttavat myös muita samassa tilanteessa olevia. Uskon, että tälläkin matkalla on ollut tarkoituksensa ja kärsimyksistä voi seurata jotain hyvääkin. Ainakin olen kasvanut ihmisenä paljon ja osaan arvostaa elämää, perhettä, läheisiä ja terveyttä aivan eri tavalla.

Haluan kirjoittaa tuntemuksistani ja kokemuksistani, niin menneisyydestä kuin nykyhetkestäkin. Pyrin olemaan mahdollisimman avoin, niin kuin olen muutenkin elämässäni ja toivon sillä vähentäväni mielenterveyssairauksiin liittyvää stigmaa. Tämä on minulle itselleni iso askel, koska olen tähän asti hävennyt sairauttani. Kuntoutumiseni on kuitenkin vielä alkutaipaleella, mutta uskon kirjoittamisen olevan yksi tärkeä askel matkallani tasapainoisempaan elämään. Toivon sillä luovani myös lohtua ja toivoa teille lukijoille ja kanssakirjoittajille. Pyrin myönteisyyteen, mutta en pelkää ilmaista myös rankkoja tunteita. Tervetuloa siis seuraamaan matkaamme. Seuraavaksi siirrän kapulan Piialle, joka kertoo itsestään huomenna!

-Mira

 

 

Mainokset

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus