Geenilottovoitto

”Onko lähisuvussasi mielenterveyden ongelmia?” Vuosien kuluessa vastasin kieltävästi tuohon lääkärien esittämään kysymykseen kymmeniä kertoja. Mielestäni isäni mielenterveyden haasteet eivät kuuluneet kenellekään. Sydäntaudit, syövät, diabetes – ne oli helppo luetella. Mutta isäni kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä en aikonut kertoa kenellekään.

Ei lapsena häpeää tunneta

Ellinooran Leijonakuningas laulun lause ”ei lapsena häpeää tunneta ennen kuin joku luokassa nauraa” osuu joka kuuntelukerralla sydämeen. Opin häpeämään isäni sairautta, kun ala-asteen välitunnilla jouduin toisten lasten pilkkaamaksi.

Kävin koulua pienessä kyläkoulussa, johon tultiin monesta pienestä kylästä. Perheeni asui isäni kotipaikalla, pienen kylätien viimeisenä. Eräänä viikonloppuna isäni yritti itsemurhaa lääkkeillä. Ei kestänyt kauan, kun koko kylä tiesi, kuka on viety ambulanssilla sairaalaan. Sana kiiri myös naapurikyliin.  Isäni sairaus ei ollut salaisuus. Isäni sairastui lukioikäisenä ja koulu jäi häneltä kesken. Maalla on vaikea pitää tuollaisia salaisuuksia.

Minä, tuolloin noin 9-vuotiaana, en ymmärtänyt, mikä isää vaivasi. Hän oli joskus pitkiäkin aikoja jossain. Paikka tarkentui minulle myöhemmin Märynummen sairaalaksi. En osannut tuollakaan kerralla olla huolissani. Isä on turvassa, ambulanssi vei hänet sairaalaan. Isän itsetuhoisuus jäi meiltä lapsilta piiloon. Se selvisi minulle vasta aikuisiällä.

Maanantaina muut lapset piirittivät minut välitunnilla ja alkoivat lallatella ”sun isä on hullu, isäs on hullu”. En ymmärtänyt, mitä he tarkoittivat. Enhän minä tiennyt, mitä hullu tarkoittaa. Kyläkoulun opettaja keskeytti kiusanteon ja lohdutti minua. ”Isäsi lepää sairaalassa vähän, kyllä hän taas tulee kuntoon.”  En uskaltanut kotona kertoa äidille, mitä koulussa tapahtui. Mutta tuona välituntina kaikki muuttui. En edelleenkään ymmärtänyt, mikä isää vaivaa, mutta osasin lapsen ajatuskyvyllä päätellä, että mitä ikinä se onkaan, siitä ei kannata puhua kenellekään.

Kun sinussa on jotain erilaista kuin muissa, on helppo joutua silmätikuksi.
Aikuisuuten mukana kulkenut häpeän taakka alkoi tästä hetkestä.

Minulla on salaisuus

Kun siirryin yläkouluun, ei kukaan ala-asteen aikaisista luokkakavereistani ollut samalla luokalla. Koin olevani turvassa, niin kauan kun kukaan ei tiedä salaisuuttani, isäni sairautta. En koskaan kertonut ystävilleni, mikä isääni vaivaa. Jos isä oli sairaalassa, yritin olla puhumatta hänestä. Pelkäsin, että joku kysyy, mikä häntä vaivaa ja kaikista eniten pelkäsin sitä, että joku vanhoista koulukavereistani kertoisi, että isäni on hullu. Pelkäsin, että minut hylättäisiin, jätettäisiin yksin, jos joku saisi tietää.

Yläaste ikäisenä aloin ymmärtää enemmän isäni sairautta. Tiesin, että isäni oli maanis-depressiivinen. Joskus isän sairaalajaksot olivat pitkiä. Meillä oli maatila ja äitini hoiti sitä yksin ja meidät lapset siinä sivussa. Isän sairaudesta ei koskaan puhuttu kotona, vaikka se näkyi arjessamme monin tavoin. Joskus kuulin, kun äitini puhui sukulaisten kanssa ja niihin kuulopuheisiin perustui ymmärrykseni isäni sairaudesta.

Lukioikäisenä muistan ensimmäiset lääkärikäynnit, joissa kysyttiin lähisukulaisten sairauksista. Päätin, että en koskaan mainitse isäni sairautta. Kyse ei ollut pelkästään häpeästä vaan myös pelosta, että minut luokiteltaisiin mielenvikaiseksi. Olin omien ennakkoluulojeni vanki.

Jatkoin valehtelua vielä silloinkin, kun ensimmäisen kerran masennuin. En aluksi hakenut apua masennukseen. Kävin kyllä työterveydessä, milloin mistäkin syystä, mutta en saanut sanottua, että olen masentunut. Toivoin, että joku kysyisi, olenko masentunut. Kunnes lopulta tilanne oli niin paha, että minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Olin ajanut itseni loukkuun ja uskalsin ensimmäisen kerran ikinä sanoa ääneen ”isälläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö”, kun jälleen kerran kysyttiin, onko suvussa mielenterveyden häiriöitä.

Lääkärit suhtautuivat siihen kuin mihin tahansa taustatietoon. Minua hoidettiin masennuspotilaana. Kukaan ei sanonut ääneen, että minulla saattaisi olla sama vaiva kuin isällä. Söin masennuslääkkeitä. Välillä olin ilman, mutta masennus palasi. Kukaan ei kysynyt, miten voin masennusjaksojen välissä. Näin jälkikäteen olen tunnistanut useita hypomaanisia kausia, mutta koska isäni oli sairastanut maniaa, en osannut millään tavalla olla huolissani. Enhän minä toiminut kuten hän omina maanisina kausinaan.  

Sairaus periytyy

Oma tietämykseni kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireista oli vähäistä eikä kukaan sanonut minulle, että se voisi olla perinnöllinen. Muistan kerran kysyneeni mielenterveyshoitajalta, voisiko minulla olla sittenkin sama vaiva kuin isälläni. ”Ei, kyllä sinä olet vain masentunut.”  Se kuulosti lohduttavalta. Vain masentunut. Siitä voi parantua.

Kunnes sitten neljän vuoden ja useamman masennusjakson jälkeen uusi työterveyslääkäri ehdotti, että menisin psykiatrin konsultaatioon. Muistan, miten ajattelin, että ei olisi koskaan pitänyt kertoa isäni sairaudesta. Nyt minut lähetetään psykiatrille olettaen, että minullakin on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olin raivoissani. En pystynyt ajattelemaan järkevästi, vaan olin taas ennakkoluulojeni vanki.

Psykiatri onnistui keskusteluissamme kaivamaan minusta esiin ne hypomaaniset kauteni, joihin kukaan ei ollut osannut kiinnittää huomiota. Sain diagnoosiksi kakkostyypin kaksisuuntaisen mielialahäiriön. En edes tiennyt, että sairautta on useampaa tyyppiä. Lisäksi kuulin, että sairaus on voimakkaasti perinnöllinen.

Olin vihainen vanhemmilleni. Miksi he olivat tehneet lapsia, vaikka isä oli sairas? Psykiatri selitti, että  sairauden periytyvyydestä ei ole silloin 1960-luvun puolivälissä tiedetty. Olin vihainen, koska olin geenilotossa vanhemmiltani saanut muitakin vaivoja, kuten migreenin ja levottomat jalat. Olin vihainen, että veljeni ei ollut sairastunut. Olin vihainen kaikille kaikesta.

Kun diagnoosi varmistui, soitin äidilleni ja kerroin asiasta. ”Isällesi et saa kertoa. Se vielä luulee, että se on hänen vikansa.” Muistan, miten tuijotin eteenpäin puhelin korvallani ja lopulta sanoin, että niinhän tämä oikeastaan on. Puhelu loppui siihen eikä äitini ole palannut aiheeseen. Isälleni ei koskaan kerrottu, että minä olen sairastunut. Hän kuoli tietämättä jättämästään geeniperinnöstä. Mitä se tieto olisi mitään muuttanut. Aiheuttanut vain isälle ylimääräistä murhetta.

Geenien periytyminen on eräänlaista arpapeliä.
Geenit ovat mystinen asia. Kukaan meistä ei tunne geeniperimäänsä ja yllätyksiä voi tulla. Moni sairastaa tietämättään, jos sairaus pysyy lievänä tai oireisiin ei osata tarttua.

Olin huolissani, sairastuvatko omat lapseni. Psykiatri vakuutti, että eivät kaikki, joiden vanhemmilla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, sairastu. Ja että on paljon ihmisiä, joiden vanhemmilla tätä vaivaa ei ole, vaikka heillä itsellään on. Minulla oli vain käynyt huono tuuri, olin sairastunut. Laukaiseva tekijänä saattoi olla avioeroni. Psykiatri lohdutti, että nyt kun tiedetään sekä isäni että minun sairaudesta, lasteni mahdollisiin oireisiin osataan puuttua nopeammin. Tunnen hetkittäin huonoa omaatuntoa, että olen geeneissäni antanut heille tämän rasitteen.

Lääkitys on kohdallani toiminut suhteellisen hyvin ja olen pärjännyt vaihtelevasti työelämässä. Kävin myöhemmin kiittämässä työterveyslääkäriä, joka ohjasi minut psykiatrin konsultaatioon. Vaikka olin silloin hänelle enemmän kuin vihainen, olen jälkikäteen ymmärtänyt, että hän teki minulle suuren palveluksen. Monesta lähteestä olen lukenut, että kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnosointi viivästyy useilla vuosilla. Harvat menevät lääkäriin mania- tai hypomania jaksojen aikana eikä masennusvaihetta ole helppo erottaa muista masennuksen tyypeistä.

Kahvipöydän salaisuus

Omasta sairaudestani olen kertonut vain muutamille ystäville ja sukulaisille. Häpeä istuu edelleen syvässä.  Näen itseni uudestaan ja uudestaan kyläkoulun pihalla toisten lasten keskellä kuuntelemassa heidän huutojaan ja tönimisiään. Kun työpaikan kahvipöydässä keskustellaan sairauksista ja manataan huonoja geenejä, en yleensä osallistu keskusteluun. Saatan mainita, että äidillänikin on migreeniä tai että suvussani on monia ihmisiä, jotka kärsivät levottomista jaloista. Mutta isäni oli mieleltään terve, jotain pientä vaivaa siellä täällä oli. Geenilottovoitolla en kerskaile.

Kuvat Soikan Taidepäiväkirjoista

~Soikka~

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: