Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta, nimittäin psykooseista. Tai sitten minulla itselläni on sellainen tunne, etten uskaltaisi siitä puhua. Tarvitseeko kaikkea purkaakaan auki, onko parempi pitää jotkut asiat visusti piilossa?

Onko liika avoimuus tässä asiassa pahasta? Leimataanko minut lopullisesti hulluksi, jos kerron mitä olen kokenut psykoosissa? Miksi asiasta on niin vaikea puhua? Eikö se ole vain oire muiden joukossa? Itselläni ei ole koskaan ollut psykoosia mutta ns. pakkoajatuksissani on ollut psykoottisia piirteitä. En tiedä siis mistä puhun, mutta olen aina halunnut tietää psykooseista enemmän. Missä menee niin sanotusti normaalin ja epänormaalin raja? Haluaisin tietää oppiakseni ymmärtämään ja pystyäkseni valmistamaan läheisiäni vastaavaan tilanteeseen. Haluaisin ainakin, että minut osattaisiin pysäyttää kun olisin psykoosissa, jotta ymmärtäisin hakea apua ajoissa. Vai onko raja niin hiuksen hieno, että sitä on vaikea erottaa?

forest-4099730__340

Itselläni on todella vaikea puhua näistä asioista. En ole kertonut monellekaan miten sekaisin olen välillä ollut. Ja surullistahan siinä on se, että itse uskoo toimivansa normaalisti, mutta muut vain alireagoivat asioihin. Vieläkään en pysty kertomaan kenellekään pahimpia pelkojani ja ahdistuksen aiheitani. Se saattaisi helpottaa, jos joku voisi peilata minulle ajatuksiani niin että ne saisivat normaalimmat mittasuhteet. Mutta en voi. Pelkkä ajatuskin kertomisesta saa minut ahdistumaan. Psykoottiset piirteet ilmenivät siten, että pelkoni saivat liian suuret mittasuhteet. Aiheet revin milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Täiden kulta aikaan tarkastelin itseni ja lapseni päitä vähän liian tiuhaan ja neuroottisesti, punkkiaikaan myrkytin koiran aina ennen ulos menoa, en päästänyt lasta metsäleirille ja hommasin lapsille rokotukset. En pystynyt myöskään katsomaan uutisia, koska pelkäsin milloin Isistä milloin sotaa. Kukaan ei kuitenkaan pysäyttänyt minua enkä kaikkea tietenkään julistellutkaan pitkin kyliä. Erään hysteerisen puhelun jälkeen kysyin isältäni: ”Alkaako tämä mennä jo ihan psykoottiseksi?”. Hän vastasi varovasti kyllä ja tuntui kuin paino olisi tippunut harteiltani. Sain vihdoin joltakin vahvistuksen, että nyt oli mennyt yli. Minun ei siis tarvinnutkaan pelätä enää, koska pelkoni olivat turhia. Onneksi joku puhui minulle viimein järkeä. Sen jälkeen ymmärsin pyytää erilaista lääkitystä lääkäriltä. Pelkojani oli siihen mennessä pidetty vain ahdistuksena.

No, olenko nyt hullumpi kuin mitä ennen, kun uskalsin puhua osista peloistani. Tekeekö hetkittäinen kieroutunut ajatteluni minusta liian erilaisen muihin verrattuna? Olenko nyt sellainen jota pitää kartella? Voitko suhtautua minuun vielä samalla lailla kuin ennen tietoa sairaudestani ja sen yksityiskohdista? Jos psykooseista on vaikea puhua niin entäs sitten harhat? Onko niiden kanssa sama ongelma? Aletaanko sinua katsoa kieroon jos puhut niistä? Vertaisten kanssa näistä asioista voi puhua vapautuneesti ja huumorilla eikä kukaan katso pahalla. On voimauttavaa kun omille höpsöilyille ja mokille saa nauraa yhdessä vailla pelkoa tuomitsemisesta. Varsinkin mania hörhöilyt saa aikaan makeimmat naurut, mutta myös lämmintä myötätuntoa. Ei tätä kaikkea pidä ottaa liian vakavasti. Eihän tätä muuten kestä. Asiat ovat vaikeita ja musta huumori auttaa joskus laukaisemaan tilannetta. Kaikesta ei tietenkään voi leikkiä laskea, se on selvä. Mutta oikeasti monta haveria saataisiin ehkäistyä jos läheiset tietäisivät jotain psykooseista tai maniasta. Joku voisi tarttua hihasta kiinni kun on sen aika. Itse ainakin olisin tästä kiitollinen. Pitäisi lakata ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että läheiset eivät minua tuomitse. Onko pakko aina yrittää selvitä yksin kaikesta? Voi kun nämä aiheet eivät olisi ihmisistä niin pellottavia.

-Mira

kuvat: Pixabay

Olen ”optinisti” !

'Optinisti' on neologismi.

Mielen seitsemän käskyä

Ennen sairastumista olin tutkinut psykologiaa ja tutustunut persoonallisuusteoriaan. Olin löytänyt Ludwig Wittgensteinin kirjasta maininnan mielen funktioista, jotka kiehtoivat minua ohjelmoijana. Voisiko mielelläkin olla joku ohjelma, joku koodi?

Parempi on olemassa !

Ajattelen toivosta, että se on ihmisen luontainen tapa ennakoida jotain tulevaa ja tavoitella jotain parempaa. Sen perusta on jossain tarpeessa, joka ei ole tyydytetty.

Isot unelmat on vaikka sitä, että ’kipu on poissa’, on ’mökki järven rannalla’, ’ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa’.

Eli jos huono on olemassa, on parempikin olemassa.

”Jos asiat voi olla yhtään huonommin tästä, niin nythän ne ovat siis jo paremmin kuin huonosti. Jos ne ei voi olla yhtään huonommin, jäljellä on vain parempaa.”  — Jouni Sakari, Optinisti

Kun mietin omaa sairastumista, niin tavallaan annoin luvan itselleni heittäytyä vaikka hulluuteen. Kirjoitin joskus johonkin päiväkirjaan asiasta. Kait siinä oli taustalla se ajatus, että elämä toteutuu niin monilla tavoilla, että hulluuskin on yksi vaihtoehto kokea se. Toisaalta myös olin valmistautunut ja tutkinut psykologiaa ja filosofiaa. Kirkkohistoriasta en oikein saanut otetta.

Toivon symboli on mulle ympyrä. Se on jotain eheää ja kokonaista. Ei voisi siitä paljon paremmin olla. Mutta täydellistä ympyrää ei ole olemassakaan?

Vuonna 2016 kävin Muutoksen avaimet -kurssin (MTKL), ja silloin kirjoitin omassa blogissa artikkeleita. Suunnittelin silloin tulevaisuutta. Kirjoittaminen ohjasi minua. Perustin yrityksen ja nyt olen sen yrityksen jo lopettanut. Yksi oleellinen asia toivossa on suunta. Ei kaikkea saa toteutumaan, eikä kaikki aina mene juuri niin kuin on toivonut tai suunnitellut. Kun kasasin mietteitäni  tuolloin yhteen, ja kirjoitin ajatuksistani ne loivat pohjaa tulevalle. Tässä on luettavaksi kirjoittamani  TOIVON LEHTI vuodelta 2016.  >> 2016-01-Toivon Lehti << Siinä on 31 sivua kirjoittamiani artikkeleita.

Minä olen aina rakastanut kirjoittamista!

Homeostaasin periaate ja parantumisen kyky on meissä fyysisesti. Oletan että tämä pätee myös mieleen. Kun aikaa kuluu, niin mieli tasoittuu ja mielen ongelmat helpottuvat. Itseään korjaavat prosessit tapahtuvat myös mielessä, aivan kuten solutasolla, biologisessa elimistössä.

Jatka lukemista ”Olen ”optinisti” !”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus