Välikuolema

Mä hoen itsekin sitä, että täytyy olla itse kunnossa, että voi auttaa muita. Mutta kuuntelenko itseäni? En. Poltin, taas kerran itseni loppuun. Mutta silti pitäis yrittää ponnistaa eteenpäin ja miten mä voisin yhtäkkiä jättää ystäväni pulaan? Ei mun luonto anna periksi. Teen sitä tätä ja tuota. Pieni välikuolema ja putoaminen mut taas mennään. Joku vois kuvitella että oon hypoissa mutta kun olo on niin paska kun vaan voi olla. 

Just nyt se että saan auttaa jotakuta muuta, auttaa omalla tavallaan myös mua. Ei se terveellistä ole ja tätä menoa oon pian taas osastolla, mutta en oikeasti tiedä mitä tässä välitilassa teen. Odotan psykoterapiaan pääsyä, liekkö olen todella kunnossa sinnekään, mutta haluan yrittää. Niin, tai ainakin ok-hetkinä yritän kaikkeni et saisin apua. Sitä on vaan helvetin vaikeaa saada varsinkin kun ei tiedä mikä apu itselle kuuluu.

Ja sitten kun on se huono päivä niin haistatan kaikelle paskat, en jaksa enää yrittää. En ehkä halua sitä sillä hetkellä edes. Silloin mielelläni en vain olisi, jottei tarvitsisi ajatella kaikkia ajatuksia jotka kertyvät päähän. Tiedän että pistän miehen koville näillä tunteiden vaihteluilla, varsinkin negatiivisilla.

Onneksi miehelläni on pitkä pinna ja hänen täytyy tosissaan rakastaa minua kun on yli kaksi vuotta kestänyt tätä sekoiluani. Meillä oli hyvä suhteen alku kun olin hypomanioissa ja jaksoin tehdä asioita ja käydä paikoissa. En ehkä roikkunut pelkästään miehessä. Jossakin kohtaa tuli kuitenkin tilanne että en päässyt yksin ovesta ulos ja kaikki alkoi ahdistamaan liikaa. Masennus vei minut mennessään.

Masennuksen tultua olen uinut todella synkissä vesissä, osaksi tosi pahaaan masennuskauteeni vaikutti tietty lääke, joka on vaihdettu nyt pois (Viittaus aiempaaan blogitekstiini: https://mielenmainingeista.home.blog/2023/09/17/laakkeiden-haittavaikutukset/). En voi sanoa että voisin paremmin mutta sen lääkkeen aiheuttamat raivarit on lieventyneet. Ahdistus sitten taas lisääntynyt ihan urakalla. On hyvin harvoja tilanteita että pystyn yksin lähtemään liikenteeseen, mies joutuu vähintään saattelemaan minut bussipysäkille ja palattuani tulemaan minua vastaan.

Tämä iso romahdus on tapahtunut viimeisimmän hypomaniajaksoni jälkeen. Minulla oli silloin reilu kaksi vuotta sitten kesällä -21 aivan liikaa lautasella. Kävin etälukiota, minulle tuli ero pitkäaikaisesta kumppanista, sitten alkoi työkokeilut ja olisi pitänyt kuntoutua. Kaikki tämä nosti hypomanian päälle ja tein töitä ja lukiota ihan liikaa kunnes aloinkin vain itkemään kesken työpäivän. Onneksi minulla oli mahtava ohjaaja jonka kanssa saatiin asioita sovittua minulle helpommiksi vaikka se ei sitten loppupeleissä kuitenkaan riittänyt ja minua harmittaa edelleen etten päässyt käymään sitä työkokeilua loppuun.

Joka tapauksessa lukio ja työkokeilu, uusi parisuhde/uusperheen muodostaminen, kahden asunnon välillä ravaaminen kun toinen asuu toisella puolella kaupunkia, kaikki tämä poltti minut loppuun ja sillä tiellä olen edelleen. Minulla on saattanut olla sekamuotoinen jakso tässä välissä mutta hyvin masentunut fiilis tässä enimmäkseen on ollut.

Kuitenkin jotenkin kaiken tämän paskan keskellä koen että vaikka tännekin kirjoittaminen, edes hieman auttaa jaksamaan eteenpäin. Josko joku edes kokisi samoja fiiliksiä ja saisi vertaistukea näistä ajatuksista.

Tiia E