Uusia näkökulmia

Yhteisöblogin alussa oli jännittynyt ja odottavainen olo. Toivoin uusia näkökulmia asioihin ja haasteita kirjoittamiseen.  Oli mukavaa tutustua muihin kirjoittamisesta pitäviin ihmisiin ja tehdä yhteistyötä blogin luomiseksi. Vertaistuki on ollut iso osa yhteisöblogia ja on ollut mukava huomata jälleen kerran, että en ole yksin sairauteni kanssa.

Haasteellisin teksti oli varmaan optimismista kertova tekstini. Yhteisöblogi on haastanut minua kirjoittamaan aiheista, joista en normaalisti kirjoittaisi. Optimismi tekstissä vaikeaa oli päällä vellova masennus ja pohdinta siitä, miten sanoa jotain uutta. Monen tekstin kohdalla huomasin, että joskus on hyväkin muistella vanhoja, jo ”itsestään selviä” asioita. Aina ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen.

Olen blogin teon aikana oppinut teknisiä asioita blogialustasta sekä yhteistyön tekemistä vertaistuen voimin. Olen saanut uusia näkökulmia moniin blogin aiheisiin sekä omiin teksteihini. Aiheet olivat aika avoimia, joten joskus oli haastavaa keksiä se oma näkökulma juuri omaan tekstiin. Vaati hieman itsensä tutkistelua, jotta tekstiä syntyi.

Prosessin aikana koin jokaisen tekstin julkaisemisen kohdalla onnistumisen kokemuksia. On aina hienoa tuottaa tekstiä ja saada siitä valmis. Vaikka bloggaaminen ei ole minulle uutta, en ole koskaan kirjoittanut muiden antamista aiheista. Oli välillä vaikeaa aloittaa kirjoittaminen, kun suoranaista ideaa ei ollut. Oli hienoa huomata, että tekstit kuitenkin valmistuivat. Pystyn seisomaan jokaisen kirjoitukseni takana.

Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi. Päällimmäiset tunteet blogin loputtua ovat ylpeys, kiitollisuus ja innokkuus. Olen ylpeä itsestäni, että sain kaikki tekstit aikaiseksi ja ajallaan. Kiitollinen olen kaikista uusista kokemuksista ja uusista ihmisistä. Intoa riittää haastaa itseään jatkossakin uusilla aiheilla.

Haluan kiittää myös lukijoita meidän matkassa pysymisestä ja hyvistä kommenteista. Jatkakaa jatkossakin lukemista ja kommentoimista.

-Kati

Mainokset

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Kannatteleva voima

Kuinka sen kirjoitan sanoiksi, niin merkittävän asian. Kuinka kuvailen sen paperille, välittämisen ja kaiken sen rakkauden. Rakkauden joka nostaa syvimmistä vesistä ja ohjaa turvaan. Rakkauden joka jo olemassa olollaan saa minut uskomaan elämään.  Sen läsnäolo luo turvaa ja vakautta muuten niin horjuvaan huomiseen.

Kun minulta kysytään mikä on elämäni tärkein asia, vastaan viipymättä läheiset. Tämä on muodostunut itsestäänselvyydeksi menneiden vuosien aikana. Siksi päätin painottaa tämän viikon tekstissä läheisten voimaa. Olen ollut onnekas siitä, että olen saanut ympärilleni aidosti välittäviä ihmisiä. Läheiset ovat tärkein tukeni. Heidän tekonsa ja sanansa kaikuvat mielessäni vuosienkin päästä.

Usein masennuksen syövereissä sitä epäilee, välittääkö minusta kukaan. Tuntuu, ettei kukaan voi rakastaa näin epäonnistunutta ihmistä. Sitä epäilee muiden tunteita, koska itse ei osaa muuta kuin vihata itseään. Kun ei itse jaksa uskoa, on helpottavaa huomata että muut jaksavat puolestani. Yritän huonoina hetkinä luottaa muiden sanomaan siitä, että olen tärkeä ja merkityksellinen.

Kun vauhtia alkaa tulla ja hypomania kolkuttelee ovella, on sitä itse vaikea tiedostaa. Olo saattaa olla kaikkivoipa ja sairaudentunnosta ei ole tietoakaan. Tällöin läheiset usein huomaavat oireet ennen minua ja siitä alkaa paluu takaisin maanpinnalle. Jo pelkkä arjen rutiinien tarkistus saattaa kääntää sairausjakson kulun.

Läheisten merkitys korostuu silloin kun menee huonosti, muttei pidä unohtaa hyviä aikoja. Tärkeitä ovat myös yhdessä vietetyt huolettomat hetket ja nauruntäyteiset kohtaamiset. Näistä on hyvä ammentaa voimaa ja jaksamista tähän hetkeen sekä tulevaan.

Pitää myös muistaa, etteivät läheiset ole ammattiauttajia. Jokaisella meillä on omat kuormittumisen rajamme ja on hyvä tiedostaa, etteivät läheisetkään osaa tai pysty auttamaan kaikissa tilanteissa. Luotan läheisiini siinä, että he sanovat jos oma jaksaminen ei riitä. Olemme keskustelleet asiasta ja näin saavuttaneet yhteisymmärryksen rajoista. Jos et pidä itsestäsi huolta, et voi auttaa muitakaan.

Jokaisessa päivässäni on rakkautta. Nämä rakkauden teot eivät aina ole ylitsepursuavan näyttäviä. Jo kuulumisten kysyminen on merkityksellistä. Arkiset asiat joista huokuu välittäminen, ovat tärkeitä.  En osaa kaivata isoja ilotulituksia, vaan aitoa läsnäoloa. Ajattelen sen olevan pitkässä juoksussa paljon tärkeämpää.

Olen hyvin kiitollinen. Tämän tekstin kirjoittaminen muistutti läheisten tärkeydestä. On hyvä välillä herätellä itseään merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä mietteitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Auttoiko kirjoitus sinua? Olisi ihanaa kuulla kommenteissa sinun ajatuksiasi.

-Kati

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus