Lääkärin vastaanotolla

Mieleltään sairastuneiden ihmisten fyysiset vaivat jäävät useammin hoitamatta kuin terveiden, näin sanotaan, eikä kurja tilanne välttämättä ole sairastuneen vika ollenkaan. Jopa lääkärit katsovat joskus potilaitaan stigman tahrimin lasein, eivätkä ole nähdä psykiatrisen diagnoosin ohitse, vaikka heidän jos keiden pitäisi tietää paremmin.

Eräänä keväänä sain kasvoihini ruusun. Olin kuumeinen ja kipeä, ja kasvoni hohtivat helakanpunaisina. Hakeuduin terveyskeskuslääkärin juttusille. Nuori mieslääkäri otti minut vastaan. Hän tervehti minut häthätää tuijottaen tietokoneensa näytöltä diagnoosieni luetteloa.

-Sinulla on tämä skitsoaffektiivinen häiriö. Miten se oirehtii?
-En minä sen takia täällä ole. Minulla on somaattinen vaiva. Saattaa olla ruusu.
-Se on vakava psyykkinen häiriö. Sinulla on myös kilpirauhasen vajaatoiminta…
-Voisitko katsoa minua? Se on tässä minun naamassa näkyvillä.

Lääkäri oli ilmeisen ihastunut näyttöruutuunsa. Hän yllätti minut alkamalla puhua korostetun hitaasti ja selkokielisesti. Tiedusteli, millaisia lääkkeitä käytän tuohon skitsoaffektiiviseen. Luettelin psyykenlääkkeideni listan, kilpirauhaslääkkeellä ryyditetyn, ja tokaisin sarkastisesti olevani muuten terve.

Lääkäri kääntyi viimein minua kohti tyrmistyneen oloisena ja vastasi, edelleen korostetun hitaasti: Ethän sinä ole terve!

En olekaan – eivätkä kaikki lääkärit huumorintajuisia. Voisitko nyt katsoa tätä juttua minun naamassa?

Lääkäri siirtyi silminnähden vastentahtoisesti lähemmäs. Hän tutki kasvojani ja vaikutti yllättyneeltä. Ruusuhan se taisi ollakin! Mutta tuo sinun skitsoaffektiivinen… Hidastettu selkopuhe jatkui koko lopun vastaanoton ajan, ja hoito-ohjeet lääkäri toisti minulle useaan otteeseen. Mietin, olinko epähuomiossa tipahtanut keskelle huonoa sketsiohjelmaa. Miksi hän kohteli minua kuin vähä-älyistä? Epäilikö hän, etten ilman kolminkertaista, verkkaista opastusta tajuaisi, kuinka syödään tuiki tavallisia antibiootteja? Kyllä, osaan katsoa kelloa ja niellä pillerin.

Surkeinta on se, ettei tämä ollut ainokainen kerta vastaavan kaltaista. Samanlaiseen sketsiin olin tahtomattani joutunut vuotta aiemminkin, silloin korvatulehduksen kiusaamana. Lääkäri tarttui psykiatriseen diagnoosiini ja oli haluton lainkaan tutkimaan korvaani – noinkohan siellä nyt mitään tulehdusta on? – ja sen sijaan tiedusteli minulta, haluanko lääkkeitä! Liekö mieleltään sairastuneille ihmisille ominaista haluta lääkkeitä? Kukaties, päättelin. Minä halusin kuitenkin ainoastaan, että lääkäri kurkistaisi kipeään korvaani.

Ruusuvastaanotolta kotiin talsiessani mietin, että kyse taisi olla samasta ilmiöstä molemmilla kerroilla. Stigmahan se siinä, vanha tuttu hullunleima. Se, joka väittää minua tyhmäksi, heikoksi, laiskaksi ja pahaksi. Se, joka uskoo, että minulla on älykkyyshäiriö mielialahäiriön ohella; että valehtelen, luulottelen ja keksin itselleni fyysisiä vaivoja. Keksinkö ne jopa silloin, kun ne paistavat hehkuvan ilmeisinä julki suoraan kasvoistani? Tervehdys taas, tuttava, joka kurkistat esiin sellaistenkin nurkkien takaa, etten ikinä osaisi etukäteen arvata!

Johanna K

Ps. Tykkään muuten useimmista tapaamistani lääkäreistä – jokaisesta, joka on ihminen ihmiselle ja katsoo minua samalta tasolta silmiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: