Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta, nimittäin psykooseista. Tai sitten minulla itselläni on sellainen tunne, etten uskaltaisi siitä puhua. Tarvitseeko kaikkea purkaakaan auki, onko parempi pitää jotkut asiat visusti piilossa?

Onko liika avoimuus tässä asiassa pahasta? Leimataanko minut lopullisesti hulluksi, jos kerron mitä olen kokenut psykoosissa? Miksi asiasta on niin vaikea puhua? Eikö se ole vain oire muiden joukossa? Itselläni ei ole koskaan ollut psykoosia mutta ns. pakkoajatuksissani on ollut psykoottisia piirteitä. En tiedä siis mistä puhun, mutta olen aina halunnut tietää psykooseista enemmän. Missä menee niin sanotusti normaalin ja epänormaalin raja? Haluaisin tietää oppiakseni ymmärtämään ja pystyäkseni valmistamaan läheisiäni vastaavaan tilanteeseen. Haluaisin ainakin, että minut osattaisiin pysäyttää kun olisin psykoosissa, jotta ymmärtäisin hakea apua ajoissa. Vai onko raja niin hiuksen hieno, että sitä on vaikea erottaa?

forest-4099730__340

Itselläni on todella vaikea puhua näistä asioista. En ole kertonut monellekaan miten sekaisin olen välillä ollut. Ja surullistahan siinä on se, että itse uskoo toimivansa normaalisti, mutta muut vain alireagoivat asioihin. Vieläkään en pysty kertomaan kenellekään pahimpia pelkojani ja ahdistuksen aiheitani. Se saattaisi helpottaa, jos joku voisi peilata minulle ajatuksiani niin että ne saisivat normaalimmat mittasuhteet. Mutta en voi. Pelkkä ajatuskin kertomisesta saa minut ahdistumaan. Psykoottiset piirteet ilmenivät siten, että pelkoni saivat liian suuret mittasuhteet. Aiheet revin milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Täiden kulta aikaan tarkastelin itseni ja lapseni päitä vähän liian tiuhaan ja neuroottisesti, punkkiaikaan myrkytin koiran aina ennen ulos menoa, en päästänyt lasta metsäleirille ja hommasin lapsille rokotukset. En pystynyt myöskään katsomaan uutisia, koska pelkäsin milloin Isistä milloin sotaa. Kukaan ei kuitenkaan pysäyttänyt minua enkä kaikkea tietenkään julistellutkaan pitkin kyliä. Erään hysteerisen puhelun jälkeen kysyin isältäni: ”Alkaako tämä mennä jo ihan psykoottiseksi?”. Hän vastasi varovasti kyllä ja tuntui kuin paino olisi tippunut harteiltani. Sain vihdoin joltakin vahvistuksen, että nyt oli mennyt yli. Minun ei siis tarvinnutkaan pelätä enää, koska pelkoni olivat turhia. Onneksi joku puhui minulle viimein järkeä. Sen jälkeen ymmärsin pyytää erilaista lääkitystä lääkäriltä. Pelkojani oli siihen mennessä pidetty vain ahdistuksena.

No, olenko nyt hullumpi kuin mitä ennen, kun uskalsin puhua osista peloistani. Tekeekö hetkittäinen kieroutunut ajatteluni minusta liian erilaisen muihin verrattuna? Olenko nyt sellainen jota pitää kartella? Voitko suhtautua minuun vielä samalla lailla kuin ennen tietoa sairaudestani ja sen yksityiskohdista? Jos psykooseista on vaikea puhua niin entäs sitten harhat? Onko niiden kanssa sama ongelma? Aletaanko sinua katsoa kieroon jos puhut niistä? Vertaisten kanssa näistä asioista voi puhua vapautuneesti ja huumorilla eikä kukaan katso pahalla. On voimauttavaa kun omille höpsöilyille ja mokille saa nauraa yhdessä vailla pelkoa tuomitsemisesta. Varsinkin mania hörhöilyt saa aikaan makeimmat naurut, mutta myös lämmintä myötätuntoa. Ei tätä kaikkea pidä ottaa liian vakavasti. Eihän tätä muuten kestä. Asiat ovat vaikeita ja musta huumori auttaa joskus laukaisemaan tilannetta. Kaikesta ei tietenkään voi leikkiä laskea, se on selvä. Mutta oikeasti monta haveria saataisiin ehkäistyä jos läheiset tietäisivät jotain psykooseista tai maniasta. Joku voisi tarttua hihasta kiinni kun on sen aika. Itse ainakin olisin tästä kiitollinen. Pitäisi lakata ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että läheiset eivät minua tuomitse. Onko pakko aina yrittää selvitä yksin kaikesta? Voi kun nämä aiheet eivät olisi ihmisistä niin pellottavia.

-Mira

kuvat: Pixabay

Tiivistelmä viidestä viikosta

Hei taas! Opinnäytetyön osuus on nyt ohi, ja tässä kirjoituksessa kerron vähän millainen matka tämä on ollut.

Unelmani toteutui, ja nyt kirjoitan blogia. Kun aiheena oli identiteetti, niin suoraan sanottuna minä en ollut ehkä oikea ihminen kirjoittamaan siitä. Olen ollut sairas niin pitkään, ja teini-iästä alkaen (ja todennäköisesti pidempään), että lasken sairauden osaksi identiteettiäni. Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.

Blogia kirjoittaessa olen joutunut katsomaan asioita vähän objektiivisemmin, enkä niin musta-valkoisesti, miten tavallisesti näen asiat. Kumppanuudesta kirjoettaessa huomasin että minulla on loppujen lopuksi ihan hyvä tukiverkosto, vaikkei kaikki asukaan samassa kaupungissa. Huomasin myös että ehkä en olekaan niin toivoton pessimisti, sain aika hyvin kirjoitettua aiheesta toivo ja optinismi. Välillä vaan katkeruus tulvii yli äyräiden.

Elämän merkityksellisyys oli myös mielenkiintoinen kirjoitusprosessi. Minun elämässäni ei ole teoriassa muuta kuin työ, ja se surettaa. Onhan Netflix kiva, mutta kun sitä tuijottaa kuukauden joka päivä niin alkaahan se kyllästyttää. Onneksi täällä on hyvä kirjasto.

En ole mikään tekniikan ihmelapsi, ja pinna oli välillä kireällä sen takia. Muuten kirjoittaminen on ollut nautinto. En muistanutkaan miten nautinnollista kirjoittaminen on. Välillä tosin on pitänyt pyöritellä sanoja päässä ja miettiä miten laitan ne ymmärrettävään muotoon.

Tästäpä tuli nyt lyhyt teksti, mutta kaikki oleellinen tuli sanottua. Näin lopuksi haluan kiittää teitä, arvon lukijat! Toivottavasti saitte ohjeita tai uusia ideoita elämäänne varten. Oikein hyvää pääsiäistä ja kesän odottelua kaikille!

Piia

Voimasointuja

Voimasointu

10.4.2019 Mielen Mainingeista Yhteisöblogi – Kaksisuuntaiset ry, julkaisupäivä 13.4.2019 

Voimasointu (en. power chord) merkitsee sointua, joka rakentuu pohjasävelestä, puhtaasta kvintistä (ns. viitossointu tai kvinttisointu) ja mahdollisesta oktaavista.  Se on terssitön vajaasointu. Voimasointuja käytetään enimmäkseen kitaransoitossa, ja erityisesti rock- ja metallimusiikissa. Kvintin tilalla voidaan myös soittaa käännetty kvartti. Nimi ”voimasointu” tulee siitä, että puhdas kvintti ei ole duuri eikä molli, ja se kuulostaa näin ’voimakkaammalta kuin diatoninen sointu.’  Voimasointua merkitään yleisimmin isolla kirjoitetulla pohjasävelellä, jonka perässä on luku 5, esim. C5. — Wikipedia

Kirjoituksen aihe on voimaantuminen vahvuuksiin keskittymisen kautta. Tässä artikkelissa skitsoaffektiivisen mielen erityiskyky, tunteiden voima, on keskeinen ja sitä valaistaan miehisestä näkökulmasta kitaransoiton, ja musiikin kautta.

Teksti on tarkoitettu kaikille niille, joilla on ikävä isää.

Jos tykkäät jutusta, tai muuten haluat antaa palautetta, voit  (1) kommentoida ja mielellään myös (2) täyttää blogin palautelomakkeen.  Kiitos ajastasi.

Stigman avaaminen, ja häpeän käsittely voi olla pelottavaa ja aiheuttaa reaktioita. Mikäli koet tarvitsevasi mielenterveyden apua, ota yhteyttä ammattilaisiin.  >> (1) Suomen Mielenterveysseura , Kriisipuhelin , (2) Kriisipalvelu, auttavia tahoja

Jatka lukemista ”Voimasointuja”

Ydinpuuta etsimässä

Kuka minä olen? Kuka on tämä, joka katsoo silmieni ikkunoista ulos?

Olin neljävuotias, kun ensimmäisen kerran pysähdyin tämän kysymyksen äärelle. Olin kehoni sisällä kuin hämärässä huoneessa, josta katsoin silmieni kautta ympäröivää maailmaa. En selvästikään ollut yhtä kuin kehoni, vaan jotain aineettomampaa. Mikä muodosti ytimeni? Kuka oli hämärän huoneen salaperäinen asukas? Identiteettini virtasi vaikeasti määriteltävänä, leikittelevän kevyesti pakoon luiskahtavana kuin vesi. En saanut siitä otetta.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Mikä minä olin sen lisäksi, että olin ihminen? Minusta sanottiin monenlaista. Muiden mielestä olin pieni, hiljainen, rauhallinen, arkakin. Kiltti tyttö. Olin osa koululuokkaa, osa harrastusryhmiä ja perhettä. Olin taitava monessa asiassa ja kömpelö joissakin muissa, mutta kenen määritelmiä ne olivat?

Itse koin kuohuvani ja olevani levoton. Sisälläni ei ollut hiljaista. Muut näkivät kuoreni, eivät minua itseäni, joka olin itsellenikin vielä arvoitus. En kokenut kuuluvani oikein mihinkään; en ryhmiin, joiden jäsen pinnallisesti olin. Kuoreni saattoi kulkea siivosti parijonossa käsikkäin luokkani lasten kanssa, mutta mieleni liihotti jossain muualla.

Mikä muodostaa identiteetin? Syntyykö se tekemisen kautta? Toisten ihmisten katseen, toisten ymmärryksen kautta? Muiden määritelmien kautta? Miten katsoa itse itseään, sisäänpäin?

Piirsin, kirjoitin, soitin ja lauloin elämääni eteenpäin. Minusta jäi hentoja jälkiä maailmaan. Ne versoivat askelissani, ujot kukat, ja rohkeammat. Polkuni kuva oli nähtävillä, mutta kuka oli kulkija?

Kuva: Johanna Karelahti

Sairaus tuli elämääni hiipien. Ensin se toi huoneeseeni hitaasti pimenevän yön ja sitten äkkiä kuohuvana koskena kultaisen valon läpäisemää vettä, johon ensin miltei hukuin ja jolle tuota pikaa taistelutta antauduin. Luulin löytäneeni itseni. Uin tuossa nektarinkaltaisessa vedessä, annoin sen kieputtaa itseäni pyörteissään. Tempauduin mukaan. Jätin jälkeeni tulvan riepottamaa kaaosta, sellaisiakin jälkiä, joita häpesin ja surin. Viimeistään nyt en ollut enää kiltti tyttö. Oliko siinä sisimpäni kuva?

Halusin vimmatusti tietää, kuka olen, mutta pakenin itseltäni kuin tuulen ajama pölypyörre. Kuka sellaiseen voi tarttua? Matkastani putoili valtoimenaan maalauksia, kärsimättömän polveilevalla käsialalla kirjoitettuja runonpätkiä, yön pimeässä sekavuudessa ilmoille huudettuja lauluja. Ne olivat portaita, joille astuin ja jotka jätin tyhjinä jälkeeni. Kuka oli matkaaja, joka kaikkosi määritelmiltä?

Kun sain diagnoosin, luulin jälleen löytäneeni itseni. Pitkään sidoin identiteettini sairauteen. Olin sairas ihminen. Mielisairas. Se tuotti minulle jonkin aikaa kummallista tyydytystä. Minulla oli määritelmä, jonka kanssa kulkisin käsikkäin koko elämäni – viimeinkin jotain pysyvää!

Kuva: Johanna Karelahti

Koin oivalluksen, kun eräs hoitajistani totesi minussa olevan sairauden lisäksi paljon terveyttä. Kukaan ei ole täysin sairas tai täysin terve. Sairauskin on vain kuori! Se on uoma, jossa kohisten virtaan matkoihini. Se en ole minä – rannat eivät määritä joen luontoa, eivät voi tarttua vapaana syöksyvään veteen.

Tämän blogin kirjoittajaesittelyssä määrittelen itseni neljällä sanalla: maisema-arkkitehti, taiteilija, vaimo ja äiti. Ensimmäinen on vuosien opiskelulla ostettu määritelmä, korea vaate ylläni; vaate, jota en ole malttanut heittää poiskaan, vaikka olen jo eläkkeellä. Taiteilija on ihoani, jotain pysyvämpää. Se kulkee mukanani hautaan saakka, mutta onko se sittenkään sisintä minua?

Entä vaimo ja äiti? Toinen kertoo sidoksesta rakkaaseen ihmiseen, toinen ihmeestä, jonka synnyttämiseen olen osallistunut, mutta joka on oma, minusta erillinen kokonaisuutensa. Kumpikaan näistä itsellisistä olennoista ei määritä minua. Jos he päättäisivät kävellä pois luotani, minä olisin silti minä; surullinen ja haikea, mutta tunteetkaan eivät syvemmin määritä minua; ne ovat tuulen ajamia pilviä taivaalla, pian katoavia, vaahtoa aaltojen harjalla. Kuka siis olen?

Ympyrä sulkeutuu. Katson suoraan silmiin samaa mysteeriä, joka pysäytti minut kesken leikin neljävuotiaana: olen selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Hymyilen sille. Ehkä niin saa ollakin?

Kuva: Janne Karelahti

Identiteetin etsintään liittyvä hämmennyksensekainen vimma on minulle edelleen tuttu, huoneeni vakituinen vieras; ikä on vähentänyt hämmennystä, mutta vimma on aina tuore, veres ja elävä. Sillä ei ole ikää.

Mitä toivon, kuka haluan olla? Millaisen jäljen haluan tästä eteenpäin maailmaan jättää? Haluan olla hyvä ihminen, jättää kauniita jälkiä; katoavaisia, koska unohtumattomuus on pelottavaa. En vielä aivan tarkkaan tiedä, mitä hyvä ihmisyys on ja miten kasvan sen muotoon. Ehkä sen saavuttaminen vie koko ikäni. Arvoitus on yhä jäljellä.

Mikä on sisin vuosirengas jonka ympärille koko puu muodostuu? Rauhan paikka kaoottisen myrskyn silmässä? Paikka, jonne ei voi päästä – ja pääsee sitten kuitenkin, jos elämä on erityisen suopea.

Johanna K

Millaisia pohdintoja kirjoitukseni nosti mieleesi? Jaa ajatuksesi kanssani.

Huomenna parempi minä

Identiteettiini on vaikuttaneet monet tapahtumat elämässäni. Kaikkien menneiden tapahtumien ansiosta olen muokkautunut nykyiselleni.  Ihmissuhteet ovat olleet suuressa roolissa siinä kuinka näen itseni. Kannustavat ja hyvät kokemukset läheisistäni ovat vahvistaneet positiivisen minäkuvan muodostumista. Kun taas vähättelevät ja negatiiviset ihmiset vaikuttavat minäkuvaani huonontavalla tavalla. Sairastumisen jälkeen nämä negatiiviset kokemukset ovat korostuneet. Uskon sen liittyvän omaan häpeääni ja sisäiseen stigmaan sairaudestani. Helpommin sisäistää haitalliset ja kielteiset asiat muilta, kun ei itsekään ole tyytyväinen itseensä.

Toistan usein itselleni, etten ole sairauteni. Silti koen, että sairauteni on osa identiteettiäni. Se on niin vahvasti arjessani läsnä, etten osaa enää ajatella sitä erillisenä osana itsestäni. Mietin, onko sen kokeminen näin haitaksi minulle. En osaa enää sanoa, mitä olisin ilman sitä. Tiedän ettei kaksisuuntainen määrittele minua ihmisenä, mutta se on väistämätön osa minua.

Tällä hetkellä olen murroksessa identiteettini kanssa. Kamppailen minäkuvani kanssa, koska en näe sitä kovinkaan positiivisena. Näen menneisyydessäni paljon epäonnistumisia ja negatiivisia tapahtumia, mitkä ovat muovanneet minua. En kuitenkaan näe itseäni toivottomana tapauksena ja yritän kovasti parantaa minäkuvaani. En yritä parantaa sitä uusilla teoilla, vaan katsomalla eri näkökulmasta menneitä asioita.

Positiivisen minäkuvan rakentaminen minulle annetuilla rakennuspalikoilla on välillä haastavaa. Yhteiskunnan määrittelemät onnistumisen etapit eivät kohtaa omassa elämässäni. Kokopäivätyö, asuntolaina ja lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa. Minun on vaikea pitää itseäni onnistuneena ilman noita asioita. Identiteettini on kokenut turhan kolauksen ulkoisista paineista johtuen.

Oman arvon vertaaminen yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kanssa voi luoda ristiriitaisia tunteita. Yritän muistaa, etteivät muiden asettamat odotukset minusta ole tärkeitä. Tärkeää on se, mitä pidän itse merkityksellisenä ja tärkeänä elämässäni. Oman identiteetin korjaaminen onkin sitten monimutkaisempi asia. Miten voi lähteä rakentamaan terveempää identiteettiä vuosien harhailun jälkeen?  Olen saavuttanut monia asioita, joista olen ylpeä. Tämän tunteen pitäisi johdatella identiteettiäni paremmille urille.

Koskaan ei pidä luopua toivosta, vaikka nyt tuntuisi siltä, että minuus on hukassa tai väärillä teillä. Identiteetti on jatkuvasti kehittyvä ja kehitettävä osa meitä. Sen eteen tehtävä työ ei mielestäni mene koskaan hukkaan. Välillä tuntuu, että taistelee tuulimyllyjä vastaan, mutta uskon että työ palkitaan lopulta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Kriisiä pukkaa?

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi identiteetti. Otsikosta voinee päätellä, että minulla on jonkinlainen identiteettikriisi päällä, siitä lisää tuonnempana.

Tiivistetysti identiteetti pyrkii vastaamaan kysymykseen ”kuka minä olen?” Tähän pystyn vastaamaan vain omalta osaltani, olen Piia, tykkään raskaammasta musiikista ja pidän gootti,- ja rockabillyvaatteista. Minulle on käynyt valitettavasti niin että lasken sairastamani kaksisuuntaisen mielialahäiriön osaksi identiteettiäni ja välillä näen itseni vain sairaana ja unohdan kokonaan kaiken muun itsestäni. Olen sairastanut tätä tautia jo vuosia, 16- vuotiaana lähdin hakemaan apua, mutta olen todennäköisesti oireillut jo pari vuotta ennen avun hakemista.

En oikein osaa nähdä hyviä puolia itsestäni, äiti ja isä eivät pahemmin minusta välittäneet ja kiinnittivät huomiota vain kun jotain negatiivista sattui. Ja silloin tuli halveksuntaa ja huutoa niskaan olan takaa. Muistan kun kerran kysyin äidiltä että miksi hän ei ikinä kehu minua, niin vastaus oli että jos hän kehuisi niin silloin en yrittäisi. Teini- ikäisestä minusta tuntui erittäin pahalta kun toin kotiin historian kokeen josta olin saanut ”vain” yhdeksiköllä alkavan numeron joka oli myös luokan paras, seuraavaksi paras numero oli muistaakseni seiskalla alkava. Äiti katsoi sitä koepaperia todella halveksivasti ja minä selitin itku kurkussa että tämä on luokan paras numero. En osaa ottaa myöskään kehuja vastaan, otan sen yleensä pään aukomisena, tämä kuuluu osana identiteettiini ja yritän parhaani mukaan kitkeä sitä pois. Tämä on muistoa lapsuudesta, voin kiittää siitä äitiä ja isää.

Ja mitä tulee identiteettikriisiini, välillä tunnen olevani hukassa ja en tiedä minne kuulun. Minut synnytettiin vääristä syistä, ja olen etsinyt paikkaani jo vuosia. Hetkellisen rauhan sain eksäni kanssa, ja eron jälkeen olin jälleen hukassa. Lisää tuskaa tuotti eläkepäätös, jonka sain kaksi kuukautta eron jälkeen. Minulta vietiin kaikki, minkä laskin kuuluvaksi normaaliin elämään. Parisuhde, päätös joka kieltää aika pitkälti normaalit työt, tuttu mutta ahdistava kotikylä. Jouduin aloittamaan tyhjästä.

Nyt olen saanut elämäni kuntoon, ainakin jollain muotoa. Edelleen haen paikkaani tässä maailmassa, välillä mietin että kuulunko tännekään ja jos en, niin missä on minun paikkani? Saanko ikinä rauhaa? Tunnen itseni kuitenkin sen verran että en todennäköisesti anna vanhemmilleni anteeksi. Osittain ehkä tästä syystä tulen vaihtamaan nimeni syksyllä, en halua kantaa sitä nimeä joka minulle annettiin ja josta minulla on vain pahoja muistoja ja joka särähtää ikävästi korvaan. Onneksi tämä on sallittua.

Ja näin lopuksi: keräämme palautetta, joten käyhän kertomassa kantasi! Ja kommentoikaa rohkeasti tekstejämme!

Ensi viikolla jälleen uusi aihe!

Piia

 

 

 

 

 

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään.

Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä balanssissa. Kaksisuuntaisuuden kanssa sai odottaa pitkään, ennen kuin löydettiin oikeat lääkkeet, joten tämä olotila on nyt minulle jotain aivan uutta. Luulin olleeni temperamenttinen, sellainen, joka syttyi hetkessä, mutta myös leppyi yhtä nopeasti. Nyt en enää hermostukaan mistään, vaan olen oikeastaan aika leppoisa luonne ja myös kärsivällinen. Mikä siis on sitten sairautta ja mikä minulle ominainen luonteenpiirre? Moni ihminen ihmetteli kuullessaan, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näyttäydyin ulkopuolelle rauhallisena ja ujona ihmisenä, joka ei myöskään ollut kovin puhelias.

Silti sisälläni myllersi.

Minusta tuntui aina, että minussa oli kaksi eri puolta. Kotiminä oli tyystin erilainen kuin julkinen minä. Saatoin olla temperamenttinen ja kiivas, mutta välillä taas sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. En oikein vieläkään tiedä mikä on minun perusluonteeni ja mikä sairautta. Toki identiteetti myös muuttuu ja muokkautuu elämän aikana ja olenkin tällä hetkellä ehkä jossakin murrosvaiheessa. Tutustuminen itseeni uudelleen on alkanut näin keski-iässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Elämäni roolit

Minulla on kerennyt olemaan monenlaisia rooleja elämäni aikana. Olen ollut tytär, tyrannimainen isosisko, kapinoiva teini, opiskelija, aikuinen, työntekijä, puoliso, äiti, potilas, mielenterveyskuntoutuja ja niin edelleen.  Viimeisimpänä vuosina tärkein rooli on ollut äitiyden rooli, joka on sinnitellyt mielenterveyskuntoutujan ja potilaan roolin rinnalla. Olen ollut potilaan roolissa niin pitkään, että siirtyminen taas aktiiviseksi toimijaksi ja yhteiskunnan jäseneksi on ollut tietoisen ponnistelun takana. Pahimpina hetkinä sitä vaan heittäytyi virran vietäväksi ja odotti, että joku tulee ja pelastaa. Nyt voinnin parantuessa olen pystynyt ottamaan enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani. Kaikki nämä roolit ovat olleet kuitenkin tarkoituksen mukaisia. Niiden avulla minusta on muotoutunut sellainen ihminen kuin tänään olen.

Entistä vahvempi, sitkeämpi, viisaampi ja onnellisempi.

En ota mitään enää itsestään selvyytenä. Nykyään ongelmana on se, etten tunne enää töiden päättymisen jälkeen kuuluvani mihinkään ryhmään. Tähän on sittemmin löytynyt kyllä apu vertaisryhmistä, enkä ole kokenut enää olevani niin tarpeeton ja yksinäinen kuin silloin töiden loppumisen aikoihin. Äitiyden vastuullinen rooli on kuitenkin pitänyt minut kiinni siinä, että olen kaikesta huolimatta tärkeä ja minulla on joku merkitys tässä maailmassa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sairauteni, saanut selviytymisen myötä itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihini ihmisenä.

Stigma nyky-yhteiskunnassa

Vaikka itse olen hyväksynyt sairauteni ja alkanut tutustua paremmin itseeni, niin muiden suhtautumiseen on ollut välillä vaikea tottua. Kun puhun kaksisuuntaisuudesta kohtaan välillä sitä, että ihmiset vaihtavat pian puheen aihetta tai ovat kuin eivät kuulisikaan. Selkeästi tätä aihetta on vaikea käsitellä ja osa ihmisistä ei tunnu tietävän miten siihen suhtautua. Ihmetyksekseni minusta on tuntunut siltä, että mielenterveyden sairaus on hävettävä asia josta ei puhuta. Uskon ja toivon, että nuoremmalla sukupolvella asenne on jo muuttunut avoimempaan suuntaan. Tätä sairautta ehkä pelätään. Ei tiedetä mihin suuntaan se seuraavaksi sinkoaa.

Tietämättömyys pahentaa asiaa.

Vain kaikkein läheisimmät ovat tähän sairauteen liittyen tulleet kysymään minulta miten minä voin. Fyysisen sairauteni vuoksi ihmiset ovat taas olleet huolestuneita ja kyselleet säännöllisesti vointiani. Se on nurinkurista, koska tuska mielenterveys ongelmien tiimoilta on ollut monin kerroin suurempaa fyysisiin vaivoihin verrattuna.

Tämä kaikki on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen myös itse stigmatisoinut itseni. Olin pitkään, etten uskaltanut kertoa kaikille sairaudestani. Häpesin sitä ja tunsin itseni heikommaksi ihmiseksi kuin muut. Edelleen kun minulta kysytään miksi olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niin vastaan syyksi mielummin fyysisen sairauteni. Saan paremmin ymmärrystä eikä tule vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä. En myöskään halua, että kerrottuani, minua ruvettaisiin katsomaan erilaisin silmin. Jokainen tunteeni heilahtelu tai aktiivisuuden muuttuminen ruvettaisiin näkemään aina sairauden oireena. Minua ei kohdeltaisi enää niin kuin kaikkia muita. Olen alusta asti ollut lapsilleni rehellinen asiasta, mutta pelkään samalla, että jossakin vaiheessa kaverit rupeavat kiusaamaan heitä asiasta.

Siksi blogin aloittaminenkin vaati hirveästi pohdiskelua, vaikka näin ei pitäisi olla.

Puhuvathan ihmiset avoimesti diabeteksesta tai selkävaivoista niin kuin syövästäkin. Miksi ei siis voi puhua vapaasti mielenterveyden ongelmista, varsinkin kun asioiden käsittely puhumalla on hoidonkin kannalta tärkeää. Minusta se on epäreilua, että vieläkin näinä aikoina tämä tuntuu edelleen olevan ihmisille vaikea asia kohdata, vaikka sairastuneita on niin paljon väestöön verrattuna. Leimaamisen pelossa en ole voinut jakaa ihmisille pahimpia ahdistuksiani ja pelkojani, vaikka juuri silloin tarvitsisin eniten muiden tukea. Toivon vielä, että jossain vaiheessa ”hulluus” olisi samanlainen sairaus kuin muutkin sairaudet eikä ihmistä leimattaisi tietyn tyyppiseksi sen mukaan. Ihan normaaleja ihmisiä tässä ollaan niin kuin muutkin. Tämä sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Toivo on kuitenkin nuorisossa ja olenkin kuullut sellaista signaalia, että näistä asioista puhutaan jo aivan avoimesti nuorten keskuudessa. Hyvä niin!

Mitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Oletko samaa vai eri mieltä näistä asioista? Pystyinkö olemaan sinulle vertaistukena?

Kommentoi rohkeasti ja käy antamassa mielipiteesi myös sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Näin voimme puntaroida yhdessä kokemuksiamme ja autat meitä niin ihmisinä kuin blogin kehittämisessäkin. Ensi viikkoon…

-Mira

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus