Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Kesän kuulumisia

Terve taas kaikille pitkästä aikaa. Huikea kahden viikon kesäloma on nyt lusittu ja olo on hyvä. Ensimmäisellä lomaviikolla järjestettiin esikoisen rippijuhlat ja on tässä kesän aikana tullut tavattua kavereitakin. Mitään kesälomareissua ei tullut tehtyä, kun oli tuota muuta rahanmenoa. Tehdään viikonlopun reissu sitten kun koulut ovat jo alkaneet. Tällä viikolla lapset lähtevät matkailuauto reissulle isovanhempien kanssa, niin saavat edes yhden irtioton ennen kuin arki koittaa. Toisaalta esikoinen ei ole kerennyt tänä kesänä kuin pyörähtää kotona. On ollut rippileiriä ja kesätöitä. Tästä viikosta tulee tylsä ja ikävä kun möllötetään lasten isän kanssa vain kahdestaan. Olen ihan tuuliajolla ilman lapsia. Ehkä minun olisi jo aika oppia päästämään irti, ovathan he jo teini ikäisiä.

Sittenpä rippijuhlista hieman tarinaa. Ensimmäiset rippijuhlat meidän taloudessamme ja siinä oli hyvät pohjat stressinpoikaselle. Lähestyvä juhla valvotti koko viikon ja pää alkoi ottaa hiukan kierroksia. Kropan sain pidettyä aika hyvin hallinnassa, mutta pakko oli edes leipoa jotain, vaikka kaikki tarjottavat oli jo hoidettukin. Ilmeisesti minut tunnetaan jo niin hyvin, että apuja sateli joka puolelta, etten lähtisi taas ylisuorittamaan. Isoimmat tarjottavat oli jo hoidettu molempien isovanhempien puolelta eikä tarjoilustakaan tarvinnut huolehtia. Sain siis hyvin hoidettua omaa ylivirittyneisyyttäni, kun ei ollut mitään stressattavaa. Sukulaiset huolehtivat myös paikalle tarpeeksi pöytiä ja tuoleja ja jopa jääkaapin. Kiitos kaikille vaivannäöstä ja anteliaisuudesta. Vaikka mitään stressin aihetta ei ollutkaan niin päivä tottakai jännitti ja sai niin ollen valvomaan. Sitten sain päähäni vielä idean, että minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe lapselleni. Olihan kyseessä kuitenkin tärkeä virstanpylväs ja aivan liian harvoin tulee kehuttua omia lapsiaan. Kaikista minun sekoiluistani huolimatta heistä on kuitenkin kasvanut kunnon ihmisiä. Siinäpä sitä sitten oli hiukan lisä jännitysmomenttia. En näköjään osaa päästää itseäni helpolla. Kirjoittaminen kuitenkin sujui niin kuin aina ennenkin. Annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti ilman sen tarkempaa pohtimista. En myöskään viilaillut tekstiäni vaan annoin sen olla raakileena ehkä siten myös aidoimmillaan.

DSC_1144

Kun juhlapäivä sitten koitti oli se yhtä tunteiden myllerrystä. Aamu alkoi tottakai lapsen hirveällä tukkakriisillä kun äidin papiljottikokeilu meni täydellisesti pieleen. Kuin ihmeen kaupalla hiukset asettuivat kuitenkin uomiinsa ja juhlakalu oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen. Kirkossa kamera jumittui juuri kriittisellä hetkellä ja taisi minulta lipsahtaa sana vittu juuri kun rippikoululaiset kulkivat ohi kulkueena. Oma tyttö oli ainakin sen kuullut. Herkistyin tilaisuuden aikana monta kertaa, varsinkin kummien siunauksessa ja katsellessani lapseni laulua eturivissä. Myös sukulaisten halaukset ja onnittelut olivat hellyttävää katseltavaa. Ihmettelin vain mielessäni kun en silti tirauttanut kyyneliä vaikka sisällä myllersi ja sydämessä tuntui. Kotiin päästyämme sain rohkeutta lukea lapselleni kirjoittamani kirjeen, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet yhteen. Jossain kohtaa ääni alkoi särkyä ja itku ei ollut enää kaukana. Varsinkin kun vilkaisin välillä lastani silmiin, oli kontrollin menettäminen lähellä. Minä joka pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, pystyin siihen. Keskityin vaan siihen, että olen lapseni kanssa kahdestaan. Syytän tai kiitän nykyistä lääkitystäni siitä, etten menettänyt kontrolliani koko tänä päivänä. Oli tavallaan surullista, etten vuodattanut kyyneliä vaikka tunteet sisälläni olivat voimakkaita. Ovatko lääkkeet siis tasoittaneet minua liikaakin, mene ja tiedä? Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat. Uskon ainakin siihen, että minusta välittyi suuri rakkaus lapsiani kohtaan ilman varsinaisia kyyneliäkin.

DSC_1111

Juhlien aikana ei tarvinnut hössöttää keittiössä ja minulla olisi ollut yllin kyllin aikaa seurustella vieraiden kanssa. Siinä kuitenkin sosiaalinen kömpelyyteni astui peliin ja menin aivan lukkoon. Pyörin vaan päämäärättömästi enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. En osannut siis emännöidä vaan keskityin vain selviämään tilanteesta panikoimatta. En tiedä johtuiko siitä vai sunnuntai päivästä, mutta vieraat alkoivat valua pois paikalta melko pikaisesti. Se jäi vähän harmittamaan. Aloin itsekin vasta rentoutumaan loppua kohden. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että niin moni pääsi paikalle ja jo kirkossakin oli paljon väkeä. Se oli erittäin tärkeää lapselleni. Hän rakastaa sukuaan yli kaiken ja nauttii olla heidän seurassaan. Päivä oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Lapsi oli onnellinen ja minunkin mielenterveys pysyi balanssissa kaikkien avun ansiosta. Päivästä jäi paljon elinikäisiä muistoja ja sain nähdä miten paljon rakkautta lapseni sai osakseen. Tukiverkosto hänen ympärillään on vahva. Itse sain omasta voinnistani huomata, että olen edelleen herkkä reagoimaan stressiin ja minun on kiinnitettävä huomiota arjesta poikkeavien tilanteiden hallintaan. Kun huomaan kierrosten nousevan osaan vähentää stressiä tuottavia asioita ja tilanne tasoittuu ilman lääkemuutoksiakin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Ehkä tämä on nyt sitten lähinnä sitä tasapainoa johon pääsen.

DSC_1045

Tämän iloa tuovan kuvan myötä vielä muutama kysymys. Mikä tuo iloa sinun elämääsi?Miten perhe ja tukiverkosto kannattelevat jos niitä on? Miten te pärjäätte tämän sairauden kanssa stressaavissa tilanteissa? Onko stressinsietokyky heikentynyt? Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta, myös muista aiheista mitä mieleen juolahtaa. Lisää juttua taas minulta ensi maanantaina.

-Mira

 

 

Lomalla viimeinkin…

Kaksisuuntaiset ry:n yhteisöblogi lomailee heinäkuun ajan ja minäkin jatkan kirjoittelua taas elokuun ensimmäisestä maanantaista alkaen. Kiitos että olette käyneet uskollisesti lukemassa blogiamme, helpottaa tietää ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Kiitos myös kommentoinnista. On aina mukavaa jos kirjoitus saa aikaan keskustelua. Olisimme kiitollisia myös siitä, jos kävisitte antamassa palautetta meille, jotta osaisimme kehittää toimintaamme.

Nyt on viime aikoina ollut väsynyt ja nuutunut olo. Tuntuu että on antanut kaikkensa ja olo on kuin kuivaksi väännetyllä tiskirätillä. Olen ruvennut vakavasti harkitsemaan että lopettaisin kesken opiskeluni, jonka opinnäytetyönä tämäkin blogi sai alkusysäyksensä. Olen pohdiskellut sitä, että miksi pidän itseäni jatkuvassa stressi tilassa, vaikka olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla pitäisi olla aikaa antaa itseni toipua. Miksi pinnistelen opiskella ylempää sosionomin  amk tutkintoa, jos minusta ei enää koskaan ole esimies tehtäviin. Taustalla on vain kova halu päästä joskus vielä tienaamaan ja mahdollistaa näin lapsilleni parempi tulevaisuus. En vielä halua myöntää itselleni ettei minusta ehkä ole tähän. Olenko loppuiäkseni ”tuomittu” olemaan eläkkeellä, kun en muuhunkaan enää pysty. Ennen kestin hyvin stressiä ja nyt en tunnu kestävän sitä ollenkaan. Päätöstäni vaikeuttaa vielä se häpeän tunne mikä luovuttamisesta koituu. Jos olen oikein rehellinen itselleni niin antaisin itseni vain olla. Kun stressi tulee menen lukkoon enkä jokatapauksessa saa aikaiseksi yhtään mitään. Mikä pointti tässä siis on oikein pyristellä. Motivaatiokin on ihan hukassa. Minulla on vaan hirveän kova tarve näyttää maailmalle ja lapsilleni, ettei tämä sairaus ole mikään este normaalille elämälle. En tiedä. Auttakaa te. Mitä ihmettä minun kannattaisi tehdä? Miten teillä muilla sujuu työelämässä oleminen? Minkälaista tasapainoilua se vaatii vai vaatiiko?

IMG_1680 (2)

No mutta. Näitä siis pohdiskelen tässä loman aikana ja yritän olla stressaamatta liikaa. Muita lomasuunnitelmia ei ole kuin esikoisen rippijuhlan järjestäminen. Varaa ei sen jälkeen ole kovin kummoiseen kesälomareissuun. Yleensä ollaan aina reissuttu asuntoautolla noin viikon verran, mutta tänä kesänä jos kävisi päiväseltään jossain niin sekin olisi kiva. Kyllä sitä aina jonkinlaista irtiottoa kaipaa. Pitää päästä välillä neljän seinän sisältä tuulettumaan. Ei ne hommat etene noita koulukirjoja tuijotellessa. Suosittelen reissaamista ja laiskaksi heittäytymistä kaikille tänä kesänä. Armoa itselle ja henkistä hyvinvointia. Rentouttavaa kesää kaikille ja palataan asian äärelle taas elokuussa uusin voimin!

-Mira

Kannattaa kesän aikana tutustua myös yhdistyksen facebook sivuilla julkaistuihin kirjasuosituksiin

Hyväksytty omituisuuksineen

Juhannus on nyt juhlittu perinteisissä merkeissä sukulaisten kanssa mökkeillen. Aina hermostuttaa etukäteen isoon ihmisporukkaan meno ja varsinkin näin alakuloisena olen tavallistakin epäsosiaalisempi. Kaiken lisäksi olen vielä mukavuuden haluinen hienohelma, joten elämä itikoiden keskellä ja ulkohuussin varassa oleminen ei ole minulle ”luonnollinen” olotila. Jännitin kuitenkin aivan turhaan. Vaikka olin oma hiljainen ja vetäytyvä itseni, niin minua ei ahdistanut vaan tykkäsin olla ihmisten keskellä. Mieltä piristi kummasti kuunnella vaan toisten höpinöitä ja nauraakin sai makeasti. Sillä hetkellä ei ollut huolta huomisesta vaan minulla oli hyvä olla.

Sain myös ilokseni taas huomata että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kukaan ei katso minua kieroon oman erilaisuuteni takia. Huomaan kyllä, että jarruttelen paljon enkä oikein ole näyttänyt oikeaa itseäni sukulaisille vieläkään. Mielialan vaihtelujeni takia, olen oppinut häpeämään itseäni ja kahtaa eri puoltani. Suojamuuri on yllättävän korkea. Varsinkin riehakasta itseäni olen joutunut aina jarruttelemaan, etten möläytä puhua mitä sylki suuhun tuo. Siksipä moni ei tiedäkään minussa tätä puolta olevankaan. Suurin osa pitääkin minua erittäinkin tasapainoisena ihmisenä, tai niin ainakin oletan. Kaikki ovat tottuneet siihen, etten lähde esimerkiksi isolla porukalla saunaan, vaan käyn mieluummin yksin tai lasten kanssa. Kukaan ei enää houkuttele minua siihen väkisin niin kuin alkuaikoina. Nyt minun epänormaaliuteni on toisille normaalia. Taustalla tähän käyttäytymiseen on haavoittunut itsetuntoni, jota kovasti vielä työstän vaikka olen jo päälle nelikymppinen. Uskon kuitenkin edelleen, että joskus siitä vielä toivun. Peli ei ole menetetty. Jo tunne siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on, on ensiaskel. Kiitos siitä sukulaisille ja ystäville. Saan toipua rauhassa ja omaan tahtiini.

gqas4514.jpg

Toinen asia, mikä minua näin juhannuksen jälkeen on mietityttänyt on pelkojeni hälveneminen. Enää pelkoni siitä, että lapsille sattuisi jotain ei ole enää niin voimakas. Uskon että lääkkeet ovat saaneet pehmennettyä nämäkin kulmat. Onneksi sain apua oikeaan aikaan kun nyt lapseni alkavatkin jo ottaa etäisyyttä äidistä ja elää omaa elämäänsä. Saattelin toisen lapsistani junalle, viikon kestävälle matkalle ja omasta mielestäni huolehdin ihan normaalisti niin kuin äidin kuuluu tehdä. Lapsen mielestä huolehdin edelleenkin liikaa. Tottakai jännitän ja ikävöin, mutta enää se ei ole niin hysteeristä kuin on pahimmillaan ollut. Äitinä oma lapsi on koko ajan mielessä, mutta huoli ei ole enää niin suurta että apuun tarvitsisi ottaa Opamoxia. Ainakin tällä hetkellä tilanne on tämä. Tulevasta en tiedä ja ehkä parempi niin. Päivä kerrallaan.

Lapset on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja luonnollisesti aikoina, joina olen ahdistukseen taipuvainen niin eniten ahdistaa huoli lapsista. Ihme että kaiken sekoilun keskellä heistä on kasvanut noin hyviä ihmisiä. Minulla on ollut monessa suhteessa onnea matkassa. Nyt on aika antaa lapsille siivet ja oppia hyväksymään se, etteivät he tarvitsekaan minua enää niin paljon. Paras siis antaa olla lääkityksen kunnossa, että uskallan antaa heidän katsella maailmaa. He ovat aina hyväksyneet minut tällaisena kuin olen, kun eivät ole tietenkään paremmasta tienneetkään. Sukulaiset ja ystävät ovat mukautuneet siihen ajan saatossa. Ja jos tarkemmin ajatellaan niin en minä ehkä niin erilainen olekaan. Tämäkin sairaus saattaa pysyä melko hyvin piilossa ja se onkin monelle tutulle tullut yllätyksenä. Tämän taudin kanssa siis pystyy elämään suht tavallista elämää. Sairaus kulkee kuitenkin vierellä ja se pitää ottaa aina huomioon. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä että ei pystyisi samaan kuin muutkin, omat pikku omituisuudet huomioon ottaen. Se ei tee meistä loppujen lopuksi erilaisia vaan erikoisia. Spesiaaleja.

-Mira

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Kesäkuntoon – ensi kesäksi

Ollapa terve suhtautuminen ruokaan. Söisi sitä vain elääkseen ja silloin kun on nälkä. Siitä voisi jopa nauttiakin ilman huonoa omaa tuntoa. Voisinko edes tämän asian kanssa toimia normaalisti? No, enpä tietenkään. Ruokaan minulla on ollut viha rakkaus suhde jo niin pitkään kuin muistan. Äiti kertoi aina legendaarisia tarinoita siitä minkälaisia määriä olin syönyt jo taaperona. Yhden broilerin lihat oli menneet kerta istumalla sirkusnäytöstä katsellessa. Kouluikäisenä olin sitten kiskonut kahden kilon mandariinipussin Aku Ankkaa lukiessa. Muistan kuinka isompana koulusta tullessa saatoin tehdä pellillisen lämpimiä voileipiä ja kiskoa sitten ne yksin napaani. Nälän tunne lähtee vasta sitten kun on ahtanut itsensä ähkyyn asti ja mahaan koskee. Niin olin tottunut syömään.

Olin nuoruudessa kuitenkin ihan normaalipainoinen ja näin jälkeenpäin ajatellen ihan hoikkakin. Silti en oikein pitänyt kehostani, koska minua verrattiin laihempaan siskooni. Aina varsinkin maha tuntui pömpöttävän liikaa. Ehkä minulla oli jo silloin vääristynyt kuva kehostani. Ahmiminen vaihtui kuitenkin syömättömyyteen aikuisena, kun ensimmäisen poikaystävän kanssa tuli ero ja hän ilmaisi asian näin, että meressä on paljon muitakin kaloja, joita hänen pitäisi vielä katsella. Minulle tuli sellainen olo, että hän piti minua liian rumana. Tosiasiassa eron syy oli varmasti hypomania sekoiluni tai mene ja tiedä, kunnon perustelua en asialle milloinkaan saanut. Ero otti todella koville. Kyseessä oli kuitenkin ihminen, jota olin rakastanut. Minulla meni tunteet äärilaidasta toiseen ja vauhtia riitti. Olin epätoivoinen ja vaihdoin poikakaveria lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossakin vaiheessa vatsamakkaroitani ja siinä vaiheessa olin saanut jo tarpeekseni.

eat-2834549__340

 

Sitten alkoi järjetön syömisen tarkkailu ja raskas liikunta. Sain syödä vain tiettyinä kellon aikoina, tietyn määrän ja tietynlaista ruokaa. Muistan itkeneeni vessan lattialla kun joka lihakseen koski, jonkun kaalikeitto kuurin jälkeen. Tuntui siltä kuin keho olisi syönyt omia lihaksiaan saadakseen jostain polttoainetta. Tämmöistä sekoilua jatkui pitkään, kunnes viimein painoin enää 35 kiloa. Menin lääkäriin kun minua heikotti koko ajan, siitä olen varmaan jo kertonutkin. Ahmiminen alkoi sitten seuraavaksi kun poikaystävä haukkui minua rumaksi luurangoksi. Menin siis koko ajan sen mukaan mitä mieltä miehet olivat minusta. Minulla ei ollut lainkaan itsekunnioitusta. Pelkäsin koko ajan, että minut hylätään taas ruman ulkomuotoni takia. Ahmimisen kautta siirryttiinkin sitten lohtusyömiseen ja helpotin pahaa oloani syömällä jotain hyvää. Poikaystävän toistuvat huomautukset syömisestäni pahensivat vaan asiaa.

pizza-1317699__340

Tällainen tunnesyöminen on sitten jatkunut näihin päiviin saakka. Lisänä lihottavat lääkkeet ja ahdistukseen syöminen. Olen kerännyt itselleni huimat 25kg ylimääräistä. En ole uskaltanut missään vaiheessa ruveta tarkkailemaan ruokavaliotani, kun olen pelännyt että se lipsuu heti liiallisuuksiin. Asennekin on ollut hällä väliä. En ole kokenut että ulkoisilla asioilla olisi mitään väliä. Henkisen puolen kuntoon saaminen on ollut tärkeämpää ja elämästä nauttiminen. Nyt kuitenkin sukujuhlissa sain kuulla kuittailua ulkomuodostani ja se oli taas se kuuluisa viimeinen pisara. Nyt olen tarkkaillut taas syömistäni jo joitakin päiviä ja olen ilokseni saanut huomata että kestänkin hyvin pientä näläntunnetta, siitä ei seuraakaan mitään pahaa, vaan se on normaalia.

shish-kebab-417994__340

Olen sallinut itselleni myös joitakin herkutteluhetkiä, enkä ole niin tiukkapipoinen. Olen armollisempi kuin ennen. Haluan olla myös lasteni edessä terveellisellä tavalla syövä, ettei heille tulisi kieroa suhtautumista ruokaan tai laihdutus ajatuksia. Turhaan siis pelkäsin, että minulta lähtisi heti mopo käsistä. Menneisyys ei määrittele sitä mitä olemme tällä hetkellä. En voi leimata itseäni tietynlaiseksi sen perusteella miten olen ennen reagoinut. Ihminen kasvaa ja kehittyy. Täksi kesäksi en kyllä kerkeä saamaan itseäni terveeseen kuntoon, mutta toivon että jossain vaiheessa uskaltaisin taas mennä lasten kanssa uimaan ja naisten saunaan. Koskaan en ole heille näyttänyt häpeääni kyseisissä tilanteissa, vaan pitänyt kulissin yllä. Haukun itseäni vain pääni sisällä, en lasten kuullen.

Kun olisin tyytyväinen itseeni niin välttäisin myös pahimmat itsesyyttelyt ja ehkä joka kesäiset masennukset. Valon määrä ja vähenevät vaatteet ovat saanet minut jo pitkään vaivautuneeksi ja jopa inhoamaan itseäni. Se on estänyt jo liian pitkään elämästä nauttimisen ja siihen heittäytymisen. Siitä on sitten syntynyt häpeän ja itsesyyttelyn kierre, joka on taas johtanut ahmimiseen. Tiedän että minun pitäisi ensin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja selvittää pään sisäiset ongelmani, mutta minä menen nyt tällä kertaa perse edellä puuhun. Meni syteen tai saveen. Helpompi tarttua johonkin konkreettiseen kuin käsitellä vanhoja haavoja.

Onko muilla ollut myös syömishäiriötä vai onko tämä vain erillinen sivujuonne diagnoosieni kirjossa? Kommentoi rohkeasti. Olisi mukava keskustella tästäkin aiheesta. Mikä sinua on auttanut tällaisessa tilanteessa? Missä menee terveen ja sairaan raja tässä suhteessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta, nimittäin psykooseista. Tai sitten minulla itselläni on sellainen tunne, etten uskaltaisi siitä puhua. Tarvitseeko kaikkea purkaakaan auki, onko parempi pitää jotkut asiat visusti piilossa?

Onko liika avoimuus tässä asiassa pahasta? Leimataanko minut lopullisesti hulluksi, jos kerron mitä olen kokenut psykoosissa? Miksi asiasta on niin vaikea puhua? Eikö se ole vain oire muiden joukossa? Itselläni ei ole koskaan ollut psykoosia mutta ns. pakkoajatuksissani on ollut psykoottisia piirteitä. En tiedä siis mistä puhun, mutta olen aina halunnut tietää psykooseista enemmän. Missä menee niin sanotusti normaalin ja epänormaalin raja? Haluaisin tietää oppiakseni ymmärtämään ja pystyäkseni valmistamaan läheisiäni vastaavaan tilanteeseen. Haluaisin ainakin, että minut osattaisiin pysäyttää kun olisin psykoosissa, jotta ymmärtäisin hakea apua ajoissa. Vai onko raja niin hiuksen hieno, että sitä on vaikea erottaa?

forest-4099730__340

Itselläni on todella vaikea puhua näistä asioista. En ole kertonut monellekaan miten sekaisin olen välillä ollut. Ja surullistahan siinä on se, että itse uskoo toimivansa normaalisti, mutta muut vain alireagoivat asioihin. Vieläkään en pysty kertomaan kenellekään pahimpia pelkojani ja ahdistuksen aiheitani. Se saattaisi helpottaa, jos joku voisi peilata minulle ajatuksiani niin että ne saisivat normaalimmat mittasuhteet. Mutta en voi. Pelkkä ajatuskin kertomisesta saa minut ahdistumaan. Psykoottiset piirteet ilmenivät siten, että pelkoni saivat liian suuret mittasuhteet. Aiheet revin milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Täiden kulta aikaan tarkastelin itseni ja lapseni päitä vähän liian tiuhaan ja neuroottisesti, punkkiaikaan myrkytin koiran aina ennen ulos menoa, en päästänyt lasta metsäleirille ja hommasin lapsille rokotukset. En pystynyt myöskään katsomaan uutisia, koska pelkäsin milloin Isistä milloin sotaa. Kukaan ei kuitenkaan pysäyttänyt minua enkä kaikkea tietenkään julistellutkaan pitkin kyliä. Erään hysteerisen puhelun jälkeen kysyin isältäni: ”Alkaako tämä mennä jo ihan psykoottiseksi?”. Hän vastasi varovasti kyllä ja tuntui kuin paino olisi tippunut harteiltani. Sain vihdoin joltakin vahvistuksen, että nyt oli mennyt yli. Minun ei siis tarvinnutkaan pelätä enää, koska pelkoni olivat turhia. Onneksi joku puhui minulle viimein järkeä. Sen jälkeen ymmärsin pyytää erilaista lääkitystä lääkäriltä. Pelkojani oli siihen mennessä pidetty vain ahdistuksena.

No, olenko nyt hullumpi kuin mitä ennen, kun uskalsin puhua osista peloistani. Tekeekö hetkittäinen kieroutunut ajatteluni minusta liian erilaisen muihin verrattuna? Olenko nyt sellainen jota pitää kartella? Voitko suhtautua minuun vielä samalla lailla kuin ennen tietoa sairaudestani ja sen yksityiskohdista? Jos psykooseista on vaikea puhua niin entäs sitten harhat? Onko niiden kanssa sama ongelma? Aletaanko sinua katsoa kieroon jos puhut niistä? Vertaisten kanssa näistä asioista voi puhua vapautuneesti ja huumorilla eikä kukaan katso pahalla. On voimauttavaa kun omille höpsöilyille ja mokille saa nauraa yhdessä vailla pelkoa tuomitsemisesta. Varsinkin mania hörhöilyt saa aikaan makeimmat naurut, mutta myös lämmintä myötätuntoa. Ei tätä kaikkea pidä ottaa liian vakavasti. Eihän tätä muuten kestä. Asiat ovat vaikeita ja musta huumori auttaa joskus laukaisemaan tilannetta. Kaikesta ei tietenkään voi leikkiä laskea, se on selvä. Mutta oikeasti monta haveria saataisiin ehkäistyä jos läheiset tietäisivät jotain psykooseista tai maniasta. Joku voisi tarttua hihasta kiinni kun on sen aika. Itse ainakin olisin tästä kiitollinen. Pitäisi lakata ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että läheiset eivät minua tuomitse. Onko pakko aina yrittää selvitä yksin kaikesta? Voi kun nämä aiheet eivät olisi ihmisistä niin pellottavia.

-Mira

kuvat: Pixabay

Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kaikuja maniasta

Otteita hetkistäni hypomaniassa. Kaikuja menneisyydestä. Ovatko ne jo menneisyyttä vai vieläkö on mahdollisuus jäädä virran vietäväksi. Hetken jatkuneen seesteisyyden jälkeen, vaaniiko vaara nurkan takana? Vai onko se sittenkin mahdollisuus? Mahdollisuus pystyä parempaan, ylittää itsensä. Vai onko edessä täydellinen nolaus. Näyttäytyminen hulluna muiden silmissä. On vain kaksi ääripäätä, hyöty tai haitta, mutta ei mitään siltä väliltä. Ei ole kultaista keskitietä. Ystävä ja vihollinen yhtä aikaa.

Onko hypomania kolkuttelemassa ovella, kun kaikki äänet kuuluvat kovemmin ja saavat pään sisällä olevan kaaoksen vielä enemmän kaoottiseksi. Lasten yhtäaikainen puhuminen ja kiljuminen sekoittuvat päässäni sekavaksi mössöksi, joka saa minut lamaantumaan. Yöllä ei uni tule vaan töllötän televisiota saadakseni mieleni rauhoittumaan. Mitä tylsempi ohjelma sen parempi. Ahdistavat ajatukset käyvät taas välähdyksen omaisesti mielessä. Taas on monta projektia kesken, mutta mitään en saa vietyä loppuun. Olisiko nyt jo tarvetta lisätä jotain lääkettä tai vähentää? En tiedä. Olen pyytänyt hoitajaa kysymään lääkäriltä, mutta mitään ei ole kuulunut. No eipä tässä auta kuin odotella laantuuko aallokko vai yltyykö myrskyksi. Masennuksen uumenissa tätä olotilaa toivoo, sitä kun energiaa riittää ja ajatus kerrankin kulkee. Joskus on tehnyt mieli omin luvin jättää jarruna toimiva lääke pois tai vähemmälle, että saisi luunsa liikkeelle. On kuitenkin tullut järki käteen ja olen kääntynyt lääkäri puoleen ennen kuin olen kerennyt soheltamaan omin päin. Sen hypomanian mukana tulevan ahdistuksen kun muistaa, niin ei tule sitä olotilaa ikävä. Niin, ja se raivon tunne mikä saattaa iskeä pienestäkin asiasta. Tuntuu että suoni puhkeaa päästä, jos ei saa purettua sitä mitenkään, esimerkiksi huutamalla. Se äkkipikaisuus on häpeäksi enkä kaipaa sitäkään takaisin.

roar-3528376__340

Hypomania on vieraillut kylässä ennenkin ja varhaisin muistoni siitä vie minut yläaste aikaan. Seisomme innokkaasti jonossa päästäksemme kotiin vievään bussiin koulupäivän jälkeen. Supattelemme kavereiden kanssa edessä seisovan tytön hiustyylistä ja nimitämme sitä kanan perseeksi. Semmoinen takaa lyhyt, edestä pitkä. Minäkin hihittelen, mutta juuri kun olemme nousemassa bussiin puhallan tyttöä hiuksiin ja nauran makeasti päälle. Tyttö vilkaisee minua kummeksuen ja kaverit häpeävät silmät päästään. Kun istumme bussiin, kukaan ei tule viereeni, vaan minulle sihistään hampaiden välistä että olen ollut todella outo viime aikoina ja tämä on kaiken huippu. Kukaan ei halua olla kanssani enää missään tekemisessä.

Muistoihin palautuu tupakan savuinen kapakka. Ilmassa leijuu oksennuksen laimea haju ja kengänpohjat narahtavat kiinni lattiaan joka askeleella. Juomat ovat tulleet yli, niin lasista kuin sisuksistakin. Kuljen rinkiä poikaystäväni käsipuolessa kun vastaan astelee tutun tuttu mies. Tartun häntä käteen ja vedän lähemmäksi. Pitkän imuttelun jälkeen jatkan matkaani poikaystävä edelleen käsipuolessa. Molemmat miehet jäävät monttu auki ihmettelemään mitä juuri tapahtui.

couch-2615796__340

Vuosia myöhemmin, olen edelleen tuon samaisen poikaystävän kanssa ja meillä on jo lapsia. Ajelemme pitkin maaseutua kymmenien kilometrien päähän katsomaan isoa kartanoa ja siihen liittyviä tiluksia. Puhua pälpätän innoissani siihen liittyvistä suunnitelmistani. Visioin mielessäni maaseutu ympäristöön sopivan teemapuiston, jonka päähenkilöitä olisivat Koiramäen koirat. Jos idea menestyisi ympärille voisi perustaa kokonaisen huvipuiston. Mitään asuntonäyttöä ei ole sovittu vaan käymme vain stalkkaamassa tiluksia. Hintalappua pelkällä tilalla on yli viisisataa tuhatta euroa. Tai ehkä sittenkin ostaisin keskustasta vanhan hotellin, jossa jokaisessa huoneessa olisi tietyn aikakauden teema ja roolivaatteet asiakkaille. Kupla puhkeaa, kun kiinteistövälittäjä viestittää sopiakseen aikaa neuvotteluille.

fairground-1149626__340

Meiltä särkyi televisio. Minä otan asiakseni ostaa meille uuden. Kiertelen kaupoissa ja vertailen tuotetietoja niin kuin ymmärtäisinkin niistä jotain. Oikeastaanhan on sama ostaa yhdellä kertaa tarpeeksi iso niin ei tarvitse olla kohta taas vaihtamassa. Ja tottakai kuvan täytyy olla tarkka, mustan on oltava syvän musta, ei rakeinen. Otan tämän. Senhän saa osamaksulla eikä hintakaan ole kuin vähää vaille kaksi tonnia. Ajelen tyytyväisenä kotiin. Ison television myötä myös olohuoneen järjestyksen on muututtava. Eihän se olekaan kuin kolmas kerta tällä viikolla. Mies tuskailee taas selvitellessään johto helvettiä uuteen osoitteeseen. Turha on kuitenkaan esittää vastaväitteitä sillä minä tiedän paremmin. Minulla on visio.

Tätäkö siis tuleman pitää. Ovatko lääkkeet hidastaneet minua tarpeeksi. Osaanko jo suitsia ”ylivertaiset” lahjani johonkin rakentavaan. Muserrunko ahdistuksen alle vai osaanko luovia tieni vapauteen. Nähtäväksi jää. Elämme jännittäviä aikoja…

-Mira

kuvat Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus