Oikeus lisääntyä

Saanko anteeksi? Istun psykiatrin vastaanotolla vatsani kera keväällä 2010. Tunnelmani ovat ristiriitaiset. Lapsi on toivottu ja tervetullut. Kuitenkin minusta tuntuu kuin pitäisi pyytää anteeksi. Miksi tunnen niin? Anteeksipyynnön sijaan päädyn tokaisemaan suorasukaisesti: Tässä sitä sitten hullu lisääntyy. Tuijotan psykiatria totisin ilmein. Haaste on heitetty, ja odotan täystyrmäystä. Miksi oletan, että sellainen olisi tulossa? On mentävä... Continue Reading →

Skitsoaffektiivinen elämäni

Kohtaaminen hämärässä Olen viisivuotias, kun näen demonin ensimmäistä kertaa. Se seisoo keskellä olohuonettamme. Se on harmaa, pienen aikuisen kokoinen, ja sillä on punaiset silmät. Niillä se tuijottaa minua. Rääkäisen kauhusta ja juoksen karkuun. Vanhemmat säikähtävät huutoani ja tarkastavat olohuoneen, mutta eivät löydä sieltä mitään poikkeavaa. Suhtaudun olohuoneeseen skeptisesti pitkän aikaa. Kohtaaminen auringossa Palaan kotiin koulusta... Continue Reading →

Tampereen kuningatar

Kävelen rauhallisen ylväästi alas Tuomiokirkonkatua. Askeleni ovat arvokkaan kuninkaalliset. Tylsät tavikset ehkä luulevat, että minulla on ylläni verkkarit, mutta oikeasti minulla on kullanvärinen juhlapuku, valtikka, loistelias kruunu ja yhtä loistava kultainen viitta, joka laahaa perässäni pitkin katua tahriutumatta pölyyn. Luon suopeita katseita alamaisiini. Rakastan teitä! Olen teidän hyvä kuningattarenne. Tampereen kuningatar. Minulla ei ehkä ole... Continue Reading →

Mielen sairauden kuvat

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Sen kunniaksi luon haukankatseeni kuvitukseen, jolla mielen sairautta koetetaan tuoda mediassa yleisölle käsitettävämmäksi - ja sorrutaan tavattoman usein latteisiin, yllätyksettömiin ratkaisuihin. Seuraa joukko kliseisiä kuvatyyppejä. 1. Tyhjää harovat kädet Tästä kuvatyypistä on useita eri variaatioita. Kunniapaikalle pääsevät hämärässä sumussa harontaansa harjoittavat kätöset. Toisinaan kädet haparoivat kankaan takana. Mitään eivät otteeseensa saa.... Continue Reading →

Kiitos, läheiset

Tänään on valtakunnallinen mielenterveysomaisten päivä eli Ilonan päivä. Me yhdistyksessä tykkäämme enemmän sanasta läheiset - omaisia kun on kuolleilla, ja me sairaat olemme, onneksi, elossa. Mutta sanasta viis ja tärkeämpään asiaan. Me olemme kaikki jonkun lapsia, ystäviä, vanhempia, työtovereita. Läheisten joukko on sairastuneiden joukkoa laajempi. Mielen sairaus koskettaa välillisesti valtavaa määrää ihmisiä. Kun ajatellaan, että... Continue Reading →

Hiilikaivoksessa

Ahdistunutta odotusta Olen raskaana ja hyvin väsynyt. Nukun todella paljon. Minua masentaa ja tulevaisuus suorastaan hirvittää minua. Olen mielestäni ruma ja valtava valas turvotuksineni ja raskausarpisine, jättimäisine vatsoineni. Inhoan peilikuvaani ja olotilaani. En ole nauttinut raskausajasta minuuttiakaan. Äitiyspoliklinikan odotushuoneen naistenlehdissä on imeliä artikkeleja odotuksen onnea hehkuvista äideistä. Mitä hiton hehkumista, tämähän on yhtä helvettiä! En... Continue Reading →

Hulluna Lappiin

Tänään on Suomen luonnon päivä. Luonnolla on aina, jo varhaisesta lapsuudesta lähtien ollut minuun valtava vaikutus. Elämäni ensimmäisiä selkeitä muistikuvia on se, että yritin karata kotipihaani ympäröivään laajaan metsään. En ehkä osannut vielä kunnolla kävelläkään, mutta sinne kuitenkin halusin, kiihkeästi. Etenin mustikanvarvikossa määrätietoisesti kohti auringonvaloa hohtavaa rinnettä - kunnes äitini ehätti perääni, keskeytti matkantekoni ja... Continue Reading →

Lääkärin vastaanotolla

Mieleltään sairastuneiden ihmisten fyysiset vaivat jäävät useammin hoitamatta kuin terveiden, näin sanotaan, eikä kurja tilanne välttämättä ole sairastuneen vika ollenkaan. Jopa lääkärit katsovat joskus potilaitaan stigman tahrimin lasein, eivätkä ole nähdä psykiatrisen diagnoosin ohitse, vaikka heidän jos keiden pitäisi tietää paremmin. Eräänä keväänä sain kasvoihini ruusun. Olin kuumeinen ja kipeä, ja kasvoni hohtivat helakanpunaisina. Hakeuduin... Continue Reading →

Hevoshullu

Pianon äärestä talikon varteen 14-vuotiaana sain tarpeekseni pianonsoitosta. Minulle osui opettaja, jonka kanssa en kerta kaikkiaan tullut toimeen. Hän piti minua lahjattomana eikä epäröinyt sanoa sitä ääneen. Hän yritti tehdä minusta pikkusievää ja naisellista esiintyjää, vaikka olin niihin aikoihin melko sukupuoleton, varsamaisen kömpelö, epävarma teini ja vihasin esiintymistä. Hän koetti opettaa minulle, kuinka kävellään viehkeästi... Continue Reading →

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑