Miten paljon helpompaa olisi, jos olisin uskaltanut tulla kaapistani ulos ja ihmiset ympärilläni tietäisivät mielen sairaudestani. Lapsena opittu häpeä ei päästä irti otteestaan enkä uskalla kertoa. Kaapista ulos tulemisen täytyy olla valinta, ei velvollisuus.
Innostuin pienemmältä paikkakunnalta Poriin muutosta, uuden työn löytämisestä ja elämästä ylipäätään. Viikossa kahdessa hommat oli hoidettu. Kaikki siis uusiksi! Töissä kehuttiin, kannustettiin ja palkittiin, menin innolla sen syövereihin. Löysin ihania ihmisiä ympärilleni. En kyllä muista koska, mutta työ alkoi mittareillaan ja nopea tahtisella työskentelyllä uuvuttaa. Uupumus. Masennus. Tuli pidempi, itseasiassa pisin sairaslomani. Syksy 2019. Mikään... Continue Reading →
Täällä huutelee 27-vuotias porilainen, Tampereella nuoriso-ja yhteisöohjaajaksi opiskeleva, kaksisuuntaiset ry:n harjoittelija Jose! Usein mietin, kuka olen? Mitä kertoa uudelle, tuntemattomalle ihmiselle? Millainen tarina, polku, matka minulta löytyykään?Olenko vain tutkintoni, työni, taustani, niin sanotusti tilastot ja tietoni? En.Mutta niistä on helpompi aloittaa. Vai onko sittenkään? Olen ylioppilas ja lähihoitaja, joka suuntautui lähihoitaja opinnoissa lasten ja nuorten... Continue Reading →
Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni? Alan... Continue Reading →
Mielen mainingeista 