Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Itsemurhan tehneiden muistopäivä

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä. Uskon, että useimmilla on joku tai joitakuita, joita tänään muistella. Yksikin itsemurha on liikaa. Silti niitä tehdään, ja vaikka itsemurhien määrä Suomessa onkin kaikkein pahimmista 1980-90-luvun taitteen ajoista kääntynyt laskuun, saadaan tänäkin vuonna maassamme noin 800 uutta murheellista uutista. Jokaista toteutunutta itsemurhaa kohden on arvioitu tehtävän myös 20 itsemurhayritystä, joten... Continue Reading →

Mielen sairauden kuvat

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Sen kunniaksi luon haukankatseeni kuvitukseen, jolla mielen sairautta koetetaan tuoda mediassa yleisölle käsitettävämmäksi - ja sorrutaan tavattoman usein latteisiin, yllätyksettömiin ratkaisuihin. Seuraa joukko kliseisiä kuvatyyppejä. 1. Tyhjää harovat kädet Tästä kuvatyypistä on useita eri variaatioita. Kunniapaikalle pääsevät hämärässä sumussa harontaansa harjoittavat kätöset. Toisinaan kädet haparoivat kankaan takana. Mitään eivät otteeseensa saa.... Continue Reading →

Lääkärin vastaanotolla

Mieleltään sairastuneiden ihmisten fyysiset vaivat jäävät useammin hoitamatta kuin terveiden, näin sanotaan, eikä kurja tilanne välttämättä ole sairastuneen vika ollenkaan. Jopa lääkärit katsovat joskus potilaitaan stigman tahrimin lasein, eivätkä ole nähdä psykiatrisen diagnoosin ohitse, vaikka heidän jos keiden pitäisi tietää paremmin. Eräänä keväänä sain kasvoihini ruusun. Olin kuumeinen ja kipeä, ja kasvoni hohtivat helakanpunaisina. Hakeuduin... Continue Reading →

Kaksi stigmaani

Nuori, juopunut hullu Olen 17-vuotias, vihaan ja halveksin maailmaa ja koen olevani täysin yksin. Minulla ei ole enää ketään. Synkeyteni puhkeaa aivan uudenlaiseen kukoistukseen, kasvattaa vimmaisia mustia kukkia tahroiksi mieleeni. Syksy on yönpimeä, säkkipimeä, ei tähtiä, ei lunta. Hajoan osaksi sitä kaiken nielevää pimeyttä. Juon humalahakuisesti aina kun se on mahdollista ja olen harmissani siitä,... Continue Reading →

Oma päivämme

Tänään on maailman kaksisuuntaisen mielialahäiriön päivä, World Bipolar Day. Se ei ehkä ole juhlapäivä, mutta se on silti erityinen. Tänään teemme aivan erityisellä innolla kaksisuuntaista mielialahäiriötä tutummaksi ympäri maailman, kukin järjestö tai yksilö omalla äänellään, yhteisellä asialla. Tarkoituksemme on lisätä luotettavaa tietoa sairaudesta ja keventää sen ympärillä vielä nykypäivänäkin sitkeästi viipyvää häpeän taakkaa. Kaksisuuntainen mielialahäiriö... Continue Reading →

Saisimmeko lapsen, kiitos?

Saimme ensimmäisen lapsemme hedelmöityshoitojen avulla. Toive pienokaisesta oli elänyt vuosia, ja lopputulos oli uskomaton. Oma lapsi! Neljä vuotta myöhemmin hakeuduimme uusiin hoitoihin HUSin lisääntymislääketieteen yksikköön toiveena pikkusisarus esikoisellemme. Lopputulosta ei voi koskaan tietää, mutta yrityksen piti nyt olla kaikin puolin helppo, sillä meiltä oli jäänyt ensimmäisestä hoitokierroksesta yli alkioita. Matkan varrella jokin oli tosin muuttunut:... Continue Reading →

Retoriikalla on merkitystä

Mieleltään sairastuneista ihmisistä käytetään usein nimitystä mielenterveyskuntoutuja. En pidä siitä sanasta. Emmekö me ole kunnossa? Olemmeko me rikki? Mistä mihin meidän tulisi kuntoutua? Emmekö kelpaa itsenämme, tällaisina? Retoriikka on arvaamattoman voimakas vaikuttaja. Se muokkaa asenteita tiedostamattoman tasolla, salavihkaa. On paljonkin väliä sillä, millaisia sanoja valitsemme käyttää ja millaisia sanoja suostumme kuulemaan. Ei ole sydänterveyskuntoutujia. Kyllä... Continue Reading →

Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun... Continue Reading →

Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta,... Continue Reading →

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään. Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä... Continue Reading →

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑