Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Saako ”hulluudesta” puhua?

Blogissammekin on paljon käsitelty mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa ja nykyään on jo vähän helpompi puhua näistä asioista kuin jokin aika sitten. Ehkä mielenterveysongelmista on niin kova tarve puhua, koska se myös helpottaa sairastuneen oloa. Tieto siitä, ettei tarvitse hävetä ja on hyväksytty tällaisen sairauden kanssa. Seurattuani tilannetta olen huomannut, että yhdestä asiasta ei niin paljon puhuta, nimittäin psykooseista. Tai sitten minulla itselläni on sellainen tunne, etten uskaltaisi siitä puhua. Tarvitseeko kaikkea purkaakaan auki, onko parempi pitää jotkut asiat visusti piilossa?

Onko liika avoimuus tässä asiassa pahasta? Leimataanko minut lopullisesti hulluksi, jos kerron mitä olen kokenut psykoosissa? Miksi asiasta on niin vaikea puhua? Eikö se ole vain oire muiden joukossa? Itselläni ei ole koskaan ollut psykoosia mutta ns. pakkoajatuksissani on ollut psykoottisia piirteitä. En tiedä siis mistä puhun, mutta olen aina halunnut tietää psykooseista enemmän. Missä menee niin sanotusti normaalin ja epänormaalin raja? Haluaisin tietää oppiakseni ymmärtämään ja pystyäkseni valmistamaan läheisiäni vastaavaan tilanteeseen. Haluaisin ainakin, että minut osattaisiin pysäyttää kun olisin psykoosissa, jotta ymmärtäisin hakea apua ajoissa. Vai onko raja niin hiuksen hieno, että sitä on vaikea erottaa?

forest-4099730__340

Itselläni on todella vaikea puhua näistä asioista. En ole kertonut monellekaan miten sekaisin olen välillä ollut. Ja surullistahan siinä on se, että itse uskoo toimivansa normaalisti, mutta muut vain alireagoivat asioihin. Vieläkään en pysty kertomaan kenellekään pahimpia pelkojani ja ahdistuksen aiheitani. Se saattaisi helpottaa, jos joku voisi peilata minulle ajatuksiani niin että ne saisivat normaalimmat mittasuhteet. Mutta en voi. Pelkkä ajatuskin kertomisesta saa minut ahdistumaan. Psykoottiset piirteet ilmenivät siten, että pelkoni saivat liian suuret mittasuhteet. Aiheet revin milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Täiden kulta aikaan tarkastelin itseni ja lapseni päitä vähän liian tiuhaan ja neuroottisesti, punkkiaikaan myrkytin koiran aina ennen ulos menoa, en päästänyt lasta metsäleirille ja hommasin lapsille rokotukset. En pystynyt myöskään katsomaan uutisia, koska pelkäsin milloin Isistä milloin sotaa. Kukaan ei kuitenkaan pysäyttänyt minua enkä kaikkea tietenkään julistellutkaan pitkin kyliä. Erään hysteerisen puhelun jälkeen kysyin isältäni: ”Alkaako tämä mennä jo ihan psykoottiseksi?”. Hän vastasi varovasti kyllä ja tuntui kuin paino olisi tippunut harteiltani. Sain vihdoin joltakin vahvistuksen, että nyt oli mennyt yli. Minun ei siis tarvinnutkaan pelätä enää, koska pelkoni olivat turhia. Onneksi joku puhui minulle viimein järkeä. Sen jälkeen ymmärsin pyytää erilaista lääkitystä lääkäriltä. Pelkojani oli siihen mennessä pidetty vain ahdistuksena.

No, olenko nyt hullumpi kuin mitä ennen, kun uskalsin puhua osista peloistani. Tekeekö hetkittäinen kieroutunut ajatteluni minusta liian erilaisen muihin verrattuna? Olenko nyt sellainen jota pitää kartella? Voitko suhtautua minuun vielä samalla lailla kuin ennen tietoa sairaudestani ja sen yksityiskohdista? Jos psykooseista on vaikea puhua niin entäs sitten harhat? Onko niiden kanssa sama ongelma? Aletaanko sinua katsoa kieroon jos puhut niistä? Vertaisten kanssa näistä asioista voi puhua vapautuneesti ja huumorilla eikä kukaan katso pahalla. On voimauttavaa kun omille höpsöilyille ja mokille saa nauraa yhdessä vailla pelkoa tuomitsemisesta. Varsinkin mania hörhöilyt saa aikaan makeimmat naurut, mutta myös lämmintä myötätuntoa. Ei tätä kaikkea pidä ottaa liian vakavasti. Eihän tätä muuten kestä. Asiat ovat vaikeita ja musta huumori auttaa joskus laukaisemaan tilannetta. Kaikesta ei tietenkään voi leikkiä laskea, se on selvä. Mutta oikeasti monta haveria saataisiin ehkäistyä jos läheiset tietäisivät jotain psykooseista tai maniasta. Joku voisi tarttua hihasta kiinni kun on sen aika. Itse ainakin olisin tästä kiitollinen. Pitäisi lakata ajattelemasta sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että läheiset eivät minua tuomitse. Onko pakko aina yrittää selvitä yksin kaikesta? Voi kun nämä aiheet eivät olisi ihmisistä niin pellottavia.

-Mira

kuvat: Pixabay

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään.

Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä balanssissa. Kaksisuuntaisuuden kanssa sai odottaa pitkään, ennen kuin löydettiin oikeat lääkkeet, joten tämä olotila on nyt minulle jotain aivan uutta. Luulin olleeni temperamenttinen, sellainen, joka syttyi hetkessä, mutta myös leppyi yhtä nopeasti. Nyt en enää hermostukaan mistään, vaan olen oikeastaan aika leppoisa luonne ja myös kärsivällinen. Mikä siis on sitten sairautta ja mikä minulle ominainen luonteenpiirre? Moni ihminen ihmetteli kuullessaan, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näyttäydyin ulkopuolelle rauhallisena ja ujona ihmisenä, joka ei myöskään ollut kovin puhelias.

Silti sisälläni myllersi.

Minusta tuntui aina, että minussa oli kaksi eri puolta. Kotiminä oli tyystin erilainen kuin julkinen minä. Saatoin olla temperamenttinen ja kiivas, mutta välillä taas sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. En oikein vieläkään tiedä mikä on minun perusluonteeni ja mikä sairautta. Toki identiteetti myös muuttuu ja muokkautuu elämän aikana ja olenkin tällä hetkellä ehkä jossakin murrosvaiheessa. Tutustuminen itseeni uudelleen on alkanut näin keski-iässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Elämäni roolit

Minulla on kerennyt olemaan monenlaisia rooleja elämäni aikana. Olen ollut tytär, tyrannimainen isosisko, kapinoiva teini, opiskelija, aikuinen, työntekijä, puoliso, äiti, potilas, mielenterveyskuntoutuja ja niin edelleen.  Viimeisimpänä vuosina tärkein rooli on ollut äitiyden rooli, joka on sinnitellyt mielenterveyskuntoutujan ja potilaan roolin rinnalla. Olen ollut potilaan roolissa niin pitkään, että siirtyminen taas aktiiviseksi toimijaksi ja yhteiskunnan jäseneksi on ollut tietoisen ponnistelun takana. Pahimpina hetkinä sitä vaan heittäytyi virran vietäväksi ja odotti, että joku tulee ja pelastaa. Nyt voinnin parantuessa olen pystynyt ottamaan enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani. Kaikki nämä roolit ovat olleet kuitenkin tarkoituksen mukaisia. Niiden avulla minusta on muotoutunut sellainen ihminen kuin tänään olen.

Entistä vahvempi, sitkeämpi, viisaampi ja onnellisempi.

En ota mitään enää itsestään selvyytenä. Nykyään ongelmana on se, etten tunne enää töiden päättymisen jälkeen kuuluvani mihinkään ryhmään. Tähän on sittemmin löytynyt kyllä apu vertaisryhmistä, enkä ole kokenut enää olevani niin tarpeeton ja yksinäinen kuin silloin töiden loppumisen aikoihin. Äitiyden vastuullinen rooli on kuitenkin pitänyt minut kiinni siinä, että olen kaikesta huolimatta tärkeä ja minulla on joku merkitys tässä maailmassa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sairauteni, saanut selviytymisen myötä itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihini ihmisenä.

Stigma nyky-yhteiskunnassa

Vaikka itse olen hyväksynyt sairauteni ja alkanut tutustua paremmin itseeni, niin muiden suhtautumiseen on ollut välillä vaikea tottua. Kun puhun kaksisuuntaisuudesta kohtaan välillä sitä, että ihmiset vaihtavat pian puheen aihetta tai ovat kuin eivät kuulisikaan. Selkeästi tätä aihetta on vaikea käsitellä ja osa ihmisistä ei tunnu tietävän miten siihen suhtautua. Ihmetyksekseni minusta on tuntunut siltä, että mielenterveyden sairaus on hävettävä asia josta ei puhuta. Uskon ja toivon, että nuoremmalla sukupolvella asenne on jo muuttunut avoimempaan suuntaan. Tätä sairautta ehkä pelätään. Ei tiedetä mihin suuntaan se seuraavaksi sinkoaa.

Tietämättömyys pahentaa asiaa.

Vain kaikkein läheisimmät ovat tähän sairauteen liittyen tulleet kysymään minulta miten minä voin. Fyysisen sairauteni vuoksi ihmiset ovat taas olleet huolestuneita ja kyselleet säännöllisesti vointiani. Se on nurinkurista, koska tuska mielenterveys ongelmien tiimoilta on ollut monin kerroin suurempaa fyysisiin vaivoihin verrattuna.

Tämä kaikki on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen myös itse stigmatisoinut itseni. Olin pitkään, etten uskaltanut kertoa kaikille sairaudestani. Häpesin sitä ja tunsin itseni heikommaksi ihmiseksi kuin muut. Edelleen kun minulta kysytään miksi olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niin vastaan syyksi mielummin fyysisen sairauteni. Saan paremmin ymmärrystä eikä tule vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä. En myöskään halua, että kerrottuani, minua ruvettaisiin katsomaan erilaisin silmin. Jokainen tunteeni heilahtelu tai aktiivisuuden muuttuminen ruvettaisiin näkemään aina sairauden oireena. Minua ei kohdeltaisi enää niin kuin kaikkia muita. Olen alusta asti ollut lapsilleni rehellinen asiasta, mutta pelkään samalla, että jossakin vaiheessa kaverit rupeavat kiusaamaan heitä asiasta.

Siksi blogin aloittaminenkin vaati hirveästi pohdiskelua, vaikka näin ei pitäisi olla.

Puhuvathan ihmiset avoimesti diabeteksesta tai selkävaivoista niin kuin syövästäkin. Miksi ei siis voi puhua vapaasti mielenterveyden ongelmista, varsinkin kun asioiden käsittely puhumalla on hoidonkin kannalta tärkeää. Minusta se on epäreilua, että vieläkin näinä aikoina tämä tuntuu edelleen olevan ihmisille vaikea asia kohdata, vaikka sairastuneita on niin paljon väestöön verrattuna. Leimaamisen pelossa en ole voinut jakaa ihmisille pahimpia ahdistuksiani ja pelkojani, vaikka juuri silloin tarvitsisin eniten muiden tukea. Toivon vielä, että jossain vaiheessa ”hulluus” olisi samanlainen sairaus kuin muutkin sairaudet eikä ihmistä leimattaisi tietyn tyyppiseksi sen mukaan. Ihan normaaleja ihmisiä tässä ollaan niin kuin muutkin. Tämä sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Toivo on kuitenkin nuorisossa ja olenkin kuullut sellaista signaalia, että näistä asioista puhutaan jo aivan avoimesti nuorten keskuudessa. Hyvä niin!

Mitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Oletko samaa vai eri mieltä näistä asioista? Pystyinkö olemaan sinulle vertaistukena?

Kommentoi rohkeasti ja käy antamassa mielipiteesi myös sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Näin voimme puntaroida yhdessä kokemuksiamme ja autat meitä niin ihmisinä kuin blogin kehittämisessäkin. Ensi viikkoon…

-Mira

 

 

Valon ja varjon leikki

Se alkoi hiljaisina kuiskauksina, niin hiljaisina, että tuskin kuulin niitä. Vähitellen kuiskaukset voimistuivat. Ne olivat viidakon kohinaa, tuulen kulkua oksistoissa, salaperäisten eläinten ääniä. En tiedä, miten kuljin kaiken sen keskelle.

Olen 43-vuotias. Olen vaeltanut mielen sairauden viidakossa 27 vuoden ajan. Olen oppinut tuntemaan osan sen eksyttävistä syvyyksistä, mutta tuskin koskaan pääsen sen halki. Se peittää koko planeettani, levittäytyy kauttaaltaan todellisuudessani ja kukaties jopa rajojeni ylitse saakka, loputtomiin.

Mielessäni on värejä, jotka eivät ole tästä maailmasta: lehvästöjen läpi siivilöityvän valon ylimaallista, maanista kullanhehkua ja viidakon yön ikuisuudensyvää, mustaakin syvempää pimeyttä. Hulluus kurottaa kärhiään, kasvaa lävitseni ihmeellisenä, elävänä kudoksena, versoo uusia lehtiä ja kukkii oudoin, nimettömin kukin, joiden tuoksun tunnen, mutta jota en osaa selittää. Valo ja varjo leikkivät.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin vasta teini-ikäinen, kun heräsin viidakossa. Olen asunut siellä koko aikuisen ikäni. En tiedä, millaista on olla terve aikuinen. Minulla ei ole siitä kokemusta. Lapsuuteni olen jo miltei unohtanut. Millaista se oli? Millaista oli olla terve? Olinko sellainen koskaan?

Haluan näyttää esimerkkiä siitä, ettei sairautta pidä hävetä, ja siksi kerron siitä avoimesti. Haluan auttaa muita, kenties arempia ja sulkeutuneempia sairaita. Haluan poistaa mielisairaudelta stigman. Haluan olla vapaasti, iloisesti, jopa röyhkeästi juuri niin hullu kuin olen, ja haluan käyttää sitä sanaa kenenkään sitä pöyristelemättä.

En ole erityisen ihastunut sanaan mielenterveyskuntoutuja. Olen suoraselkäisesti mielisairas. Puhallan viidakkokukkien tuoksua ympärilleni. En kuntoudu. Sairauteni on parantumaton, mutta ei se minua elämästä estä. Sisimmässäni versoo erityisen salainen oivallus, jonka rohkenen päästää kasvamaan: kukaties, ihmeellisesti, elämäni todella alkoi vasta, kun sairastuin?

Kuva: Johanna Karelahti

Valon vimmaa ei olisi ilman varjojen synkkää, upottavaa samettia. Kultainen, iätön valo pilkahtelee lupauksia täynnä saaden minut soittamaan, kirjoittamaan, maalaamaan keveästi kuin lentäen. Löydän tuon valon ja hetkittäin kadotankin, vaivun martaan maan syliin – ja löydän uudelleen kerran toisensa jälkeen. Paratiisilintu laulaa. Yösydännä vaeltavat pedot ovat laskeutuneet uneen.

Oi valo, joka et ala etkä lopu – rakastin sinua jo ennen kuin olin syntynyt.

Johanna K

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus