Kesäkuntoon – ensi kesäksi

Ollapa terve suhtautuminen ruokaan. Söisi sitä vain elääkseen ja silloin kun on nälkä. Siitä voisi jopa nauttiakin ilman huonoa omaa tuntoa. Voisinko edes tämän asian kanssa toimia normaalisti? No, enpä tietenkään. Ruokaan minulla on ollut viha rakkaus suhde jo niin pitkään kuin muistan. Äiti kertoi aina legendaarisia tarinoita siitä minkälaisia määriä olin syönyt jo taaperona. Yhden broilerin lihat oli menneet kerta istumalla sirkusnäytöstä katsellessa. Kouluikäisenä olin sitten kiskonut kahden kilon mandariinipussin Aku Ankkaa lukiessa. Muistan kuinka isompana koulusta tullessa saatoin tehdä pellillisen lämpimiä voileipiä ja kiskoa sitten ne yksin napaani. Nälän tunne lähtee vasta sitten kun on ahtanut itsensä ähkyyn asti ja mahaan koskee. Niin olin tottunut syömään.

Olin nuoruudessa kuitenkin ihan normaalipainoinen ja näin jälkeenpäin ajatellen ihan hoikkakin. Silti en oikein pitänyt kehostani, koska minua verrattiin laihempaan siskooni. Aina varsinkin maha tuntui pömpöttävän liikaa. Ehkä minulla oli jo silloin vääristynyt kuva kehostani. Ahmiminen vaihtui kuitenkin syömättömyyteen aikuisena, kun ensimmäisen poikaystävän kanssa tuli ero ja hän ilmaisi asian näin, että meressä on paljon muitakin kaloja, joita hänen pitäisi vielä katsella. Minulle tuli sellainen olo, että hän piti minua liian rumana. Tosiasiassa eron syy oli varmasti hypomania sekoiluni tai mene ja tiedä, kunnon perustelua en asialle milloinkaan saanut. Ero otti todella koville. Kyseessä oli kuitenkin ihminen, jota olin rakastanut. Minulla meni tunteet äärilaidasta toiseen ja vauhtia riitti. Olin epätoivoinen ja vaihdoin poikakaveria lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossakin vaiheessa vatsamakkaroitani ja siinä vaiheessa olin saanut jo tarpeekseni.

eat-2834549__340

 

Sitten alkoi järjetön syömisen tarkkailu ja raskas liikunta. Sain syödä vain tiettyinä kellon aikoina, tietyn määrän ja tietynlaista ruokaa. Muistan itkeneeni vessan lattialla kun joka lihakseen koski, jonkun kaalikeitto kuurin jälkeen. Tuntui siltä kuin keho olisi syönyt omia lihaksiaan saadakseen jostain polttoainetta. Tämmöistä sekoilua jatkui pitkään, kunnes viimein painoin enää 35 kiloa. Menin lääkäriin kun minua heikotti koko ajan, siitä olen varmaan jo kertonutkin. Ahmiminen alkoi sitten seuraavaksi kun poikaystävä haukkui minua rumaksi luurangoksi. Menin siis koko ajan sen mukaan mitä mieltä miehet olivat minusta. Minulla ei ollut lainkaan itsekunnioitusta. Pelkäsin koko ajan, että minut hylätään taas ruman ulkomuotoni takia. Ahmimisen kautta siirryttiinkin sitten lohtusyömiseen ja helpotin pahaa oloani syömällä jotain hyvää. Poikaystävän toistuvat huomautukset syömisestäni pahensivat vaan asiaa.

pizza-1317699__340

Tällainen tunnesyöminen on sitten jatkunut näihin päiviin saakka. Lisänä lihottavat lääkkeet ja ahdistukseen syöminen. Olen kerännyt itselleni huimat 25kg ylimääräistä. En ole uskaltanut missään vaiheessa ruveta tarkkailemaan ruokavaliotani, kun olen pelännyt että se lipsuu heti liiallisuuksiin. Asennekin on ollut hällä väliä. En ole kokenut että ulkoisilla asioilla olisi mitään väliä. Henkisen puolen kuntoon saaminen on ollut tärkeämpää ja elämästä nauttiminen. Nyt kuitenkin sukujuhlissa sain kuulla kuittailua ulkomuodostani ja se oli taas se kuuluisa viimeinen pisara. Nyt olen tarkkaillut taas syömistäni jo joitakin päiviä ja olen ilokseni saanut huomata että kestänkin hyvin pientä näläntunnetta, siitä ei seuraakaan mitään pahaa, vaan se on normaalia.

shish-kebab-417994__340

Olen sallinut itselleni myös joitakin herkutteluhetkiä, enkä ole niin tiukkapipoinen. Olen armollisempi kuin ennen. Haluan olla myös lasteni edessä terveellisellä tavalla syövä, ettei heille tulisi kieroa suhtautumista ruokaan tai laihdutus ajatuksia. Turhaan siis pelkäsin, että minulta lähtisi heti mopo käsistä. Menneisyys ei määrittele sitä mitä olemme tällä hetkellä. En voi leimata itseäni tietynlaiseksi sen perusteella miten olen ennen reagoinut. Ihminen kasvaa ja kehittyy. Täksi kesäksi en kyllä kerkeä saamaan itseäni terveeseen kuntoon, mutta toivon että jossain vaiheessa uskaltaisin taas mennä lasten kanssa uimaan ja naisten saunaan. Koskaan en ole heille näyttänyt häpeääni kyseisissä tilanteissa, vaan pitänyt kulissin yllä. Haukun itseäni vain pääni sisällä, en lasten kuullen.

Kun olisin tyytyväinen itseeni niin välttäisin myös pahimmat itsesyyttelyt ja ehkä joka kesäiset masennukset. Valon määrä ja vähenevät vaatteet ovat saanet minut jo pitkään vaivautuneeksi ja jopa inhoamaan itseäni. Se on estänyt jo liian pitkään elämästä nauttimisen ja siihen heittäytymisen. Siitä on sitten syntynyt häpeän ja itsesyyttelyn kierre, joka on taas johtanut ahmimiseen. Tiedän että minun pitäisi ensin oppia hyväksymään itseni tällaisena kuin olen ja selvittää pään sisäiset ongelmani, mutta minä menen nyt tällä kertaa perse edellä puuhun. Meni syteen tai saveen. Helpompi tarttua johonkin konkreettiseen kuin käsitellä vanhoja haavoja.

Onko muilla ollut myös syömishäiriötä vai onko tämä vain erillinen sivujuonne diagnoosieni kirjossa? Kommentoi rohkeasti. Olisi mukava keskustella tästäkin aiheesta. Mikä sinua on auttanut tällaisessa tilanteessa? Missä menee terveen ja sairaan raja tässä suhteessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Huomenna parempi minä

Identiteettiini on vaikuttaneet monet tapahtumat elämässäni. Kaikkien menneiden tapahtumien ansiosta olen muokkautunut nykyiselleni.  Ihmissuhteet ovat olleet suuressa roolissa siinä kuinka näen itseni. Kannustavat ja hyvät kokemukset läheisistäni ovat vahvistaneet positiivisen minäkuvan muodostumista. Kun taas vähättelevät ja negatiiviset ihmiset vaikuttavat minäkuvaani huonontavalla tavalla. Sairastumisen jälkeen nämä negatiiviset kokemukset ovat korostuneet. Uskon sen liittyvän omaan häpeääni ja sisäiseen stigmaan sairaudestani. Helpommin sisäistää haitalliset ja kielteiset asiat muilta, kun ei itsekään ole tyytyväinen itseensä.

Toistan usein itselleni, etten ole sairauteni. Silti koen, että sairauteni on osa identiteettiäni. Se on niin vahvasti arjessani läsnä, etten osaa enää ajatella sitä erillisenä osana itsestäni. Mietin, onko sen kokeminen näin haitaksi minulle. En osaa enää sanoa, mitä olisin ilman sitä. Tiedän ettei kaksisuuntainen määrittele minua ihmisenä, mutta se on väistämätön osa minua.

Tällä hetkellä olen murroksessa identiteettini kanssa. Kamppailen minäkuvani kanssa, koska en näe sitä kovinkaan positiivisena. Näen menneisyydessäni paljon epäonnistumisia ja negatiivisia tapahtumia, mitkä ovat muovanneet minua. En kuitenkaan näe itseäni toivottomana tapauksena ja yritän kovasti parantaa minäkuvaani. En yritä parantaa sitä uusilla teoilla, vaan katsomalla eri näkökulmasta menneitä asioita.

Positiivisen minäkuvan rakentaminen minulle annetuilla rakennuspalikoilla on välillä haastavaa. Yhteiskunnan määrittelemät onnistumisen etapit eivät kohtaa omassa elämässäni. Kokopäivätyö, asuntolaina ja lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa. Minun on vaikea pitää itseäni onnistuneena ilman noita asioita. Identiteettini on kokenut turhan kolauksen ulkoisista paineista johtuen.

Oman arvon vertaaminen yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kanssa voi luoda ristiriitaisia tunteita. Yritän muistaa, etteivät muiden asettamat odotukset minusta ole tärkeitä. Tärkeää on se, mitä pidän itse merkityksellisenä ja tärkeänä elämässäni. Oman identiteetin korjaaminen onkin sitten monimutkaisempi asia. Miten voi lähteä rakentamaan terveempää identiteettiä vuosien harhailun jälkeen?  Olen saavuttanut monia asioita, joista olen ylpeä. Tämän tunteen pitäisi johdatella identiteettiäni paremmille urille.

Koskaan ei pidä luopua toivosta, vaikka nyt tuntuisi siltä, että minuus on hukassa tai väärillä teillä. Identiteetti on jatkuvasti kehittyvä ja kehitettävä osa meitä. Sen eteen tehtävä työ ei mielestäni mene koskaan hukkaan. Välillä tuntuu, että taistelee tuulimyllyjä vastaan, mutta uskon että työ palkitaan lopulta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Meistä on moneksi

Noin vuosi sitten olin puhumassa kansainväliselle sosionomiopiskelijoiden joukolle kaksisuuntaisuudesta. Esittelin aluksi itseni: ”My name is Mixu, and I am bipolar.” Opiskelijat menivät oudon vaitonaiksi, kunnes opettaja selitti. Hän oli opettanut oppilaita sanomaan ”He has bipolat disorder”, koska se on neutraalimpi.

Minä noin 30 vuotta sitten.

Minua huvitti, koska mielestäni ensin mainittu kuvastaa minua tarkemmin. Olen kaksisuuntainen. Minulla on koko loppuikäni – ellei sitten lääketiede edisty jättiharppausta – vakava sairaus, jonka saa kuriin, muttei poistetuksi Olen kaksisuuntainen samalla tavalla kuin olen molempikätinen tai sataseitsemänkymmentäviisisenttinen. En mahda asialle mitään, vaikka mieli tekisi.


Olen kaksisuuntainen samalla tavalla kuin olen molempikätinen tai sataseitsemänkymmentäviisisenttinen

Identiteetti on henkilkohtainen asia. Kukaan ei voi sanella sinulle, millainen minäkuva sinulla pitää olla. Tai voi sittenkin. Sinulla itselläsi on tietenkin oikeus määritellä minuutesi ja identiteettisi. Äläkä usko niitä henkilöitä, jotka sanovat sinun olevan huono tai ruma tai vaikka hullu. Sinulla on itselläsi luonnollisesti oikeus käyttää noita sanoja kuvaamaan itseäsi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on osa identiteettiäni. En katso sitä pahaksi asiaksi: tulen sen kanssa toimeen. Toisinani jaksan vaikka mitä. Toisinaan taas sängyn pohjalta nouseminen on melkein ylivoimaista. Kaikesta huolimatta kuitenkin eläminen luonnistuu. Jos joku haluaisi yhden kappaleen mnua, hänen olisi otettava koko paketti. Muuten en olisi minä.

Tärkeä tekijä identiteetissä on myös se, että se muuttuu elämän mukana. Ylä- ja alamäet muokkaavat minäkuvaa ja jättävät siihen jälkensä. Muistatko vielä, millainen oli ensimmäinen suudelmasi (minä en)? Entä ensimmäinen koulumatkasi (minä muistan)? Tai ensimmäinen sana, jonka luit (minä muistan)? Kaikki nämä ovat muokanneet sinua sellaiseksi kuin olet. Siltikään et välttämättä muista, millaisia sanat olivat, mitä ne merkitsivät. Aivoissa on kuitenkin tapahtunut jotain. Jälki on jätetty.

Ensimmäinen lukemani sana oli ”auto”.

Minulla on tapana kasvattaa pitkät hiukset, ja sitten leikata ne pois. Aivan viime vuosiin asti ihmiset ovat käyttäytyneet, kuin olisin eri henkilö,. Ikään kuin hiukset olisivat osa pesoonaani. Ulkonäkömielessä ne ovatkin, mutta ei muuta. Identiteetti ei piileksi missään fyysisessä pisteessä. Sitä ei voida akupunkteerata tai hieroa. Identiteettiä ei voida edes säilöä. Se on minäkuvan maustehylly täynnä tuoreyrttejä. Maku ja haju on hieno, mutta se pysyy tuoreena vain vähän aikaa. Sitten tilalle on otettava uusi.

Arvon lukija, mitä ensimmäisiä asioita sinä muistat? Miten identiteettisi on muuttunut vuosion varrella? Onko henkinen maustehyllysi ajan tasalla? Osallistu keskuteluun, omalla identiteetilläsi tai ilman!

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus