Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Ydinpuuta etsimässä

Kuka minä olen? Kuka on tämä, joka katsoo silmieni ikkunoista ulos?

Olin neljävuotias, kun ensimmäisen kerran pysähdyin tämän kysymyksen äärelle. Olin kehoni sisällä kuin hämärässä huoneessa, josta katsoin silmieni kautta ympäröivää maailmaa. En selvästikään ollut yhtä kuin kehoni, vaan jotain aineettomampaa. Mikä muodosti ytimeni? Kuka oli hämärän huoneen salaperäinen asukas? Identiteettini virtasi vaikeasti määriteltävänä, leikittelevän kevyesti pakoon luiskahtavana kuin vesi. En saanut siitä otetta.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Mikä minä olin sen lisäksi, että olin ihminen? Minusta sanottiin monenlaista. Muiden mielestä olin pieni, hiljainen, rauhallinen, arkakin. Kiltti tyttö. Olin osa koululuokkaa, osa harrastusryhmiä ja perhettä. Olin taitava monessa asiassa ja kömpelö joissakin muissa, mutta kenen määritelmiä ne olivat?

Itse koin kuohuvani ja olevani levoton. Sisälläni ei ollut hiljaista. Muut näkivät kuoreni, eivät minua itseäni, joka olin itsellenikin vielä arvoitus. En kokenut kuuluvani oikein mihinkään; en ryhmiin, joiden jäsen pinnallisesti olin. Kuoreni saattoi kulkea siivosti parijonossa käsikkäin luokkani lasten kanssa, mutta mieleni liihotti jossain muualla.

Mikä muodostaa identiteetin? Syntyykö se tekemisen kautta? Toisten ihmisten katseen, toisten ymmärryksen kautta? Muiden määritelmien kautta? Miten katsoa itse itseään, sisäänpäin?

Piirsin, kirjoitin, soitin ja lauloin elämääni eteenpäin. Minusta jäi hentoja jälkiä maailmaan. Ne versoivat askelissani, ujot kukat, ja rohkeammat. Polkuni kuva oli nähtävillä, mutta kuka oli kulkija?

Kuva: Johanna Karelahti

Sairaus tuli elämääni hiipien. Ensin se toi huoneeseeni hitaasti pimenevän yön ja sitten äkkiä kuohuvana koskena kultaisen valon läpäisemää vettä, johon ensin miltei hukuin ja jolle tuota pikaa taistelutta antauduin. Luulin löytäneeni itseni. Uin tuossa nektarinkaltaisessa vedessä, annoin sen kieputtaa itseäni pyörteissään. Tempauduin mukaan. Jätin jälkeeni tulvan riepottamaa kaaosta, sellaisiakin jälkiä, joita häpesin ja surin. Viimeistään nyt en ollut enää kiltti tyttö. Oliko siinä sisimpäni kuva?

Halusin vimmatusti tietää, kuka olen, mutta pakenin itseltäni kuin tuulen ajama pölypyörre. Kuka sellaiseen voi tarttua? Matkastani putoili valtoimenaan maalauksia, kärsimättömän polveilevalla käsialalla kirjoitettuja runonpätkiä, yön pimeässä sekavuudessa ilmoille huudettuja lauluja. Ne olivat portaita, joille astuin ja jotka jätin tyhjinä jälkeeni. Kuka oli matkaaja, joka kaikkosi määritelmiltä?

Kun sain diagnoosin, luulin jälleen löytäneeni itseni. Pitkään sidoin identiteettini sairauteen. Olin sairas ihminen. Mielisairas. Se tuotti minulle jonkin aikaa kummallista tyydytystä. Minulla oli määritelmä, jonka kanssa kulkisin käsikkäin koko elämäni – viimeinkin jotain pysyvää!

Kuva: Johanna Karelahti

Koin oivalluksen, kun eräs hoitajistani totesi minussa olevan sairauden lisäksi paljon terveyttä. Kukaan ei ole täysin sairas tai täysin terve. Sairauskin on vain kuori! Se on uoma, jossa kohisten virtaan matkoihini. Se en ole minä – rannat eivät määritä joen luontoa, eivät voi tarttua vapaana syöksyvään veteen.

Tämän blogin kirjoittajaesittelyssä määrittelen itseni neljällä sanalla: maisema-arkkitehti, taiteilija, vaimo ja äiti. Ensimmäinen on vuosien opiskelulla ostettu määritelmä, korea vaate ylläni; vaate, jota en ole malttanut heittää poiskaan, vaikka olen jo eläkkeellä. Taiteilija on ihoani, jotain pysyvämpää. Se kulkee mukanani hautaan saakka, mutta onko se sittenkään sisintä minua?

Entä vaimo ja äiti? Toinen kertoo sidoksesta rakkaaseen ihmiseen, toinen ihmeestä, jonka synnyttämiseen olen osallistunut, mutta joka on oma, minusta erillinen kokonaisuutensa. Kumpikaan näistä itsellisistä olennoista ei määritä minua. Jos he päättäisivät kävellä pois luotani, minä olisin silti minä; surullinen ja haikea, mutta tunteetkaan eivät syvemmin määritä minua; ne ovat tuulen ajamia pilviä taivaalla, pian katoavia, vaahtoa aaltojen harjalla. Kuka siis olen?

Ympyrä sulkeutuu. Katson suoraan silmiin samaa mysteeriä, joka pysäytti minut kesken leikin neljävuotiaana: olen selvästi ihminen, mutta en itsestään selvästi mitään muuta. Hymyilen sille. Ehkä niin saa ollakin?

Kuva: Janne Karelahti

Identiteetin etsintään liittyvä hämmennyksensekainen vimma on minulle edelleen tuttu, huoneeni vakituinen vieras; ikä on vähentänyt hämmennystä, mutta vimma on aina tuore, veres ja elävä. Sillä ei ole ikää.

Mitä toivon, kuka haluan olla? Millaisen jäljen haluan tästä eteenpäin maailmaan jättää? Haluan olla hyvä ihminen, jättää kauniita jälkiä; katoavaisia, koska unohtumattomuus on pelottavaa. En vielä aivan tarkkaan tiedä, mitä hyvä ihmisyys on ja miten kasvan sen muotoon. Ehkä sen saavuttaminen vie koko ikäni. Arvoitus on yhä jäljellä.

Mikä on sisin vuosirengas jonka ympärille koko puu muodostuu? Rauhan paikka kaoottisen myrskyn silmässä? Paikka, jonne ei voi päästä – ja pääsee sitten kuitenkin, jos elämä on erityisen suopea.

Johanna K

Millaisia pohdintoja kirjoitukseni nosti mieleesi? Jaa ajatuksesi kanssani.

Huomenna parempi minä

Identiteettiini on vaikuttaneet monet tapahtumat elämässäni. Kaikkien menneiden tapahtumien ansiosta olen muokkautunut nykyiselleni.  Ihmissuhteet ovat olleet suuressa roolissa siinä kuinka näen itseni. Kannustavat ja hyvät kokemukset läheisistäni ovat vahvistaneet positiivisen minäkuvan muodostumista. Kun taas vähättelevät ja negatiiviset ihmiset vaikuttavat minäkuvaani huonontavalla tavalla. Sairastumisen jälkeen nämä negatiiviset kokemukset ovat korostuneet. Uskon sen liittyvän omaan häpeääni ja sisäiseen stigmaan sairaudestani. Helpommin sisäistää haitalliset ja kielteiset asiat muilta, kun ei itsekään ole tyytyväinen itseensä.

Toistan usein itselleni, etten ole sairauteni. Silti koen, että sairauteni on osa identiteettiäni. Se on niin vahvasti arjessani läsnä, etten osaa enää ajatella sitä erillisenä osana itsestäni. Mietin, onko sen kokeminen näin haitaksi minulle. En osaa enää sanoa, mitä olisin ilman sitä. Tiedän ettei kaksisuuntainen määrittele minua ihmisenä, mutta se on väistämätön osa minua.

Tällä hetkellä olen murroksessa identiteettini kanssa. Kamppailen minäkuvani kanssa, koska en näe sitä kovinkaan positiivisena. Näen menneisyydessäni paljon epäonnistumisia ja negatiivisia tapahtumia, mitkä ovat muovanneet minua. En kuitenkaan näe itseäni toivottomana tapauksena ja yritän kovasti parantaa minäkuvaani. En yritä parantaa sitä uusilla teoilla, vaan katsomalla eri näkökulmasta menneitä asioita.

Positiivisen minäkuvan rakentaminen minulle annetuilla rakennuspalikoilla on välillä haastavaa. Yhteiskunnan määrittelemät onnistumisen etapit eivät kohtaa omassa elämässäni. Kokopäivätyö, asuntolaina ja lapset eivät ole lähitulevaisuuden suunnitelmissa. Minun on vaikea pitää itseäni onnistuneena ilman noita asioita. Identiteettini on kokenut turhan kolauksen ulkoisista paineista johtuen.

Oman arvon vertaaminen yhteiskunnassa vallitsevien arvojen kanssa voi luoda ristiriitaisia tunteita. Yritän muistaa, etteivät muiden asettamat odotukset minusta ole tärkeitä. Tärkeää on se, mitä pidän itse merkityksellisenä ja tärkeänä elämässäni. Oman identiteetin korjaaminen onkin sitten monimutkaisempi asia. Miten voi lähteä rakentamaan terveempää identiteettiä vuosien harhailun jälkeen?  Olen saavuttanut monia asioita, joista olen ylpeä. Tämän tunteen pitäisi johdatella identiteettiäni paremmille urille.

Koskaan ei pidä luopua toivosta, vaikka nyt tuntuisi siltä, että minuus on hukassa tai väärillä teillä. Identiteetti on jatkuvasti kehittyvä ja kehitettävä osa meitä. Sen eteen tehtävä työ ei mielestäni mene koskaan hukkaan. Välillä tuntuu, että taistelee tuulimyllyjä vastaan, mutta uskon että työ palkitaan lopulta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Kriisiä pukkaa?

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi identiteetti. Otsikosta voinee päätellä, että minulla on jonkinlainen identiteettikriisi päällä, siitä lisää tuonnempana.

Tiivistetysti identiteetti pyrkii vastaamaan kysymykseen ”kuka minä olen?” Tähän pystyn vastaamaan vain omalta osaltani, olen Piia, tykkään raskaammasta musiikista ja pidän gootti,- ja rockabillyvaatteista. Minulle on käynyt valitettavasti niin että lasken sairastamani kaksisuuntaisen mielialahäiriön osaksi identiteettiäni ja välillä näen itseni vain sairaana ja unohdan kokonaan kaiken muun itsestäni. Olen sairastanut tätä tautia jo vuosia, 16- vuotiaana lähdin hakemaan apua, mutta olen todennäköisesti oireillut jo pari vuotta ennen avun hakemista.

En oikein osaa nähdä hyviä puolia itsestäni, äiti ja isä eivät pahemmin minusta välittäneet ja kiinnittivät huomiota vain kun jotain negatiivista sattui. Ja silloin tuli halveksuntaa ja huutoa niskaan olan takaa. Muistan kun kerran kysyin äidiltä että miksi hän ei ikinä kehu minua, niin vastaus oli että jos hän kehuisi niin silloin en yrittäisi. Teini- ikäisestä minusta tuntui erittäin pahalta kun toin kotiin historian kokeen josta olin saanut ”vain” yhdeksiköllä alkavan numeron joka oli myös luokan paras, seuraavaksi paras numero oli muistaakseni seiskalla alkava. Äiti katsoi sitä koepaperia todella halveksivasti ja minä selitin itku kurkussa että tämä on luokan paras numero. En osaa ottaa myöskään kehuja vastaan, otan sen yleensä pään aukomisena, tämä kuuluu osana identiteettiini ja yritän parhaani mukaan kitkeä sitä pois. Tämä on muistoa lapsuudesta, voin kiittää siitä äitiä ja isää.

Ja mitä tulee identiteettikriisiini, välillä tunnen olevani hukassa ja en tiedä minne kuulun. Minut synnytettiin vääristä syistä, ja olen etsinyt paikkaani jo vuosia. Hetkellisen rauhan sain eksäni kanssa, ja eron jälkeen olin jälleen hukassa. Lisää tuskaa tuotti eläkepäätös, jonka sain kaksi kuukautta eron jälkeen. Minulta vietiin kaikki, minkä laskin kuuluvaksi normaaliin elämään. Parisuhde, päätös joka kieltää aika pitkälti normaalit työt, tuttu mutta ahdistava kotikylä. Jouduin aloittamaan tyhjästä.

Nyt olen saanut elämäni kuntoon, ainakin jollain muotoa. Edelleen haen paikkaani tässä maailmassa, välillä mietin että kuulunko tännekään ja jos en, niin missä on minun paikkani? Saanko ikinä rauhaa? Tunnen itseni kuitenkin sen verran että en todennäköisesti anna vanhemmilleni anteeksi. Osittain ehkä tästä syystä tulen vaihtamaan nimeni syksyllä, en halua kantaa sitä nimeä joka minulle annettiin ja josta minulla on vain pahoja muistoja ja joka särähtää ikävästi korvaan. Onneksi tämä on sallittua.

Ja näin lopuksi: keräämme palautetta, joten käyhän kertomassa kantasi! Ja kommentoikaa rohkeasti tekstejämme!

Ensi viikolla jälleen uusi aihe!

Piia

 

 

 

 

 

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään.

Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä balanssissa. Kaksisuuntaisuuden kanssa sai odottaa pitkään, ennen kuin löydettiin oikeat lääkkeet, joten tämä olotila on nyt minulle jotain aivan uutta. Luulin olleeni temperamenttinen, sellainen, joka syttyi hetkessä, mutta myös leppyi yhtä nopeasti. Nyt en enää hermostukaan mistään, vaan olen oikeastaan aika leppoisa luonne ja myös kärsivällinen. Mikä siis on sitten sairautta ja mikä minulle ominainen luonteenpiirre? Moni ihminen ihmetteli kuullessaan, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näyttäydyin ulkopuolelle rauhallisena ja ujona ihmisenä, joka ei myöskään ollut kovin puhelias.

Silti sisälläni myllersi.

Minusta tuntui aina, että minussa oli kaksi eri puolta. Kotiminä oli tyystin erilainen kuin julkinen minä. Saatoin olla temperamenttinen ja kiivas, mutta välillä taas sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. En oikein vieläkään tiedä mikä on minun perusluonteeni ja mikä sairautta. Toki identiteetti myös muuttuu ja muokkautuu elämän aikana ja olenkin tällä hetkellä ehkä jossakin murrosvaiheessa. Tutustuminen itseeni uudelleen on alkanut näin keski-iässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Elämäni roolit

Minulla on kerennyt olemaan monenlaisia rooleja elämäni aikana. Olen ollut tytär, tyrannimainen isosisko, kapinoiva teini, opiskelija, aikuinen, työntekijä, puoliso, äiti, potilas, mielenterveyskuntoutuja ja niin edelleen.  Viimeisimpänä vuosina tärkein rooli on ollut äitiyden rooli, joka on sinnitellyt mielenterveyskuntoutujan ja potilaan roolin rinnalla. Olen ollut potilaan roolissa niin pitkään, että siirtyminen taas aktiiviseksi toimijaksi ja yhteiskunnan jäseneksi on ollut tietoisen ponnistelun takana. Pahimpina hetkinä sitä vaan heittäytyi virran vietäväksi ja odotti, että joku tulee ja pelastaa. Nyt voinnin parantuessa olen pystynyt ottamaan enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani. Kaikki nämä roolit ovat olleet kuitenkin tarkoituksen mukaisia. Niiden avulla minusta on muotoutunut sellainen ihminen kuin tänään olen.

Entistä vahvempi, sitkeämpi, viisaampi ja onnellisempi.

En ota mitään enää itsestään selvyytenä. Nykyään ongelmana on se, etten tunne enää töiden päättymisen jälkeen kuuluvani mihinkään ryhmään. Tähän on sittemmin löytynyt kyllä apu vertaisryhmistä, enkä ole kokenut enää olevani niin tarpeeton ja yksinäinen kuin silloin töiden loppumisen aikoihin. Äitiyden vastuullinen rooli on kuitenkin pitänyt minut kiinni siinä, että olen kaikesta huolimatta tärkeä ja minulla on joku merkitys tässä maailmassa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sairauteni, saanut selviytymisen myötä itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihini ihmisenä.

Stigma nyky-yhteiskunnassa

Vaikka itse olen hyväksynyt sairauteni ja alkanut tutustua paremmin itseeni, niin muiden suhtautumiseen on ollut välillä vaikea tottua. Kun puhun kaksisuuntaisuudesta kohtaan välillä sitä, että ihmiset vaihtavat pian puheen aihetta tai ovat kuin eivät kuulisikaan. Selkeästi tätä aihetta on vaikea käsitellä ja osa ihmisistä ei tunnu tietävän miten siihen suhtautua. Ihmetyksekseni minusta on tuntunut siltä, että mielenterveyden sairaus on hävettävä asia josta ei puhuta. Uskon ja toivon, että nuoremmalla sukupolvella asenne on jo muuttunut avoimempaan suuntaan. Tätä sairautta ehkä pelätään. Ei tiedetä mihin suuntaan se seuraavaksi sinkoaa.

Tietämättömyys pahentaa asiaa.

Vain kaikkein läheisimmät ovat tähän sairauteen liittyen tulleet kysymään minulta miten minä voin. Fyysisen sairauteni vuoksi ihmiset ovat taas olleet huolestuneita ja kyselleet säännöllisesti vointiani. Se on nurinkurista, koska tuska mielenterveys ongelmien tiimoilta on ollut monin kerroin suurempaa fyysisiin vaivoihin verrattuna.

Tämä kaikki on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen myös itse stigmatisoinut itseni. Olin pitkään, etten uskaltanut kertoa kaikille sairaudestani. Häpesin sitä ja tunsin itseni heikommaksi ihmiseksi kuin muut. Edelleen kun minulta kysytään miksi olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niin vastaan syyksi mielummin fyysisen sairauteni. Saan paremmin ymmärrystä eikä tule vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä. En myöskään halua, että kerrottuani, minua ruvettaisiin katsomaan erilaisin silmin. Jokainen tunteeni heilahtelu tai aktiivisuuden muuttuminen ruvettaisiin näkemään aina sairauden oireena. Minua ei kohdeltaisi enää niin kuin kaikkia muita. Olen alusta asti ollut lapsilleni rehellinen asiasta, mutta pelkään samalla, että jossakin vaiheessa kaverit rupeavat kiusaamaan heitä asiasta.

Siksi blogin aloittaminenkin vaati hirveästi pohdiskelua, vaikka näin ei pitäisi olla.

Puhuvathan ihmiset avoimesti diabeteksesta tai selkävaivoista niin kuin syövästäkin. Miksi ei siis voi puhua vapaasti mielenterveyden ongelmista, varsinkin kun asioiden käsittely puhumalla on hoidonkin kannalta tärkeää. Minusta se on epäreilua, että vieläkin näinä aikoina tämä tuntuu edelleen olevan ihmisille vaikea asia kohdata, vaikka sairastuneita on niin paljon väestöön verrattuna. Leimaamisen pelossa en ole voinut jakaa ihmisille pahimpia ahdistuksiani ja pelkojani, vaikka juuri silloin tarvitsisin eniten muiden tukea. Toivon vielä, että jossain vaiheessa ”hulluus” olisi samanlainen sairaus kuin muutkin sairaudet eikä ihmistä leimattaisi tietyn tyyppiseksi sen mukaan. Ihan normaaleja ihmisiä tässä ollaan niin kuin muutkin. Tämä sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Toivo on kuitenkin nuorisossa ja olenkin kuullut sellaista signaalia, että näistä asioista puhutaan jo aivan avoimesti nuorten keskuudessa. Hyvä niin!

Mitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Oletko samaa vai eri mieltä näistä asioista? Pystyinkö olemaan sinulle vertaistukena?

Kommentoi rohkeasti ja käy antamassa mielipiteesi myös sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Näin voimme puntaroida yhdessä kokemuksiamme ja autat meitä niin ihmisinä kuin blogin kehittämisessäkin. Ensi viikkoon…

-Mira

 

 

VKO 13 aihe : IDENTITEETTI

Yhteisöblogin ohjattu kirjoitustehtävien aihe viikolla 13 (25.3.-31.3.2019) on IDENTITEETTI.

Kannattaa tulla lukemaan minäkuvasta, käsityksestä itsestä, stigman voittamisesta, siitä keitä me ollaan persoonina, millaisia ominaisuuksia meillä on, ovatko ne muuttuneet ja kehittyneet, miten sairastaminen on identiteettiin vaikuttanut. Jokaisella kirjoittajalla on oma tulokulmansa aiheisiin ja oma tyylinsä.  Tule mukaan !

Kaksisuuntaiset yhdistyksen Mielen Mainingeista yhteisöblogi on perustettu sosionomiopiskelijan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyön yhteydessä.

Kukoistus

Se kidneypapu, yhteisöblogimme lemmikki, joka iti 25.2.2019 on nyt lähes kuukauden vanha. Siinä ajassa se on jo ikkunalaudalla ehtinyt tuottaa muutaman nupun ! Pitkä verso on hujahtanut pidemmäksi kuin mittanauha, ja se on täytynyt ’laskostaa’. Tätä papua voin ajatella myös huonekasvina ja pidämme sitä yhteisöblogimme lemmikkinä.

Näin nopea kasvu ja sen seuraaminen tuottaa oivalluksia siitä, mikä on luonnollista. Tämä nuppujen ilmestyminen on merkki siitä, että riittävän hyvissä olosuhteissa luonnollinen kasvu johtaa kukoistukseen.

Kidney papu blogin symbolina
Kaksisuuntaiset yhdistyksen Mielen Mainingeista yhteisöblogin lemmikki on kidneypapu, joka iti samoihin aikoihin kun blogi perustettiin. KUVA (C) 2019 JSK

Tilastojen seuraaminen näin alussa on innoittavaa: 19 päivän jälkeen blogissa on ollut näyttökertoja 2195, vierailijoita 748, tykkäyksiä20, kommentteja 45, ja sähköpostitse seuraajia 7 kpl.   Yli seitsemänsataa ihmistä on käynyt sivustolla ja tutkinut keskimäärin noin kolme sivua. Tutkittavaa riittää, sillä artikkeleiden määrä kasvaa.

Keräämme palautetta - monta tapaa osallistua !

Artikkelit

Artikkelien määrä kasvaa koko ajan. Alla on listattu linkit tähän mennessä julkaistuihin artikkeleihin.  Kirjoittajista löydät myös tarkemman esittelyn.

Kirjoittajien esittelytekstit

  1. Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö Mira K
  2. Vuoristoradasta kirjoittamisen kautta elämään Mira K
  3. Elämää sivusta katsojana Piia R
  4. Valon ja varjon leikki Johanna K
  5. Vielä matkalla Kati S
  6. Arjen supersankari Mika-Petri L
  7. Yhteisöblogin esittely by Jouni K. Jouni K

Kumppanuus

  1. Yksin yhdessä Mira K
  2. Kumppanuudesta Piia R
  3. Kumppanuuden ytimessä Mika-Petri L
  4. Kannatteleva voima Kati S
  5. Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa Johanna K
  6. Yhteys vertaisiin – vertaistuki Jouni K

Toivo ja optimismi

  1. Valo sittenkin voittaa Mira K
  2. Toivoa, onko sitä? Piia R
  3. Kyynikko ja optimisti Mika-Petri L
  4. Ajatuksia optimistisuudesta Kati S
  5. Luuloista todellisuuteen Johanna K
  6. Olen optinisti! Jouni K

Sivujen selauksen määrä
Yhteisöblogi sai viikossa yli tuhat näyttökertaa. Vajaassa kuukaudessa on noustu jo oli kahden tuhannen näyttökerran. (C) 2019 Mielen Mainingeista yhteisöblogi, Kaksisuuntaiset ry

Opinnäytetyö

Artikkelit on kirjoitettu Savonian ylempää ammattikorkeakoulututkintoa suorittavan opiskelijan opinnäytetyön ohjattuina tehtävänantoina. Niiden kommentit ovat tutkimusaineistoa, joka käsitellään nimettömänä.

Blogista pyydetään myös palautetta ja sekin on opinnäytetyön materiaalia, sisältäen kolme kysymystä opiskelijalta.

A PALAUTELOMAKE

Kun sinulla on mielipide Mielen Mainingeista yhteisöblogista, voit antaa palautetta palautelomakkeen kautta. Tietoa käytetään blogin kehittämiseen ja siinä on myös osio opinnäytetyön osalta.

B KOMMENTIT

Kun sinulla on mielipide yhteisöblogin artikkeleista, voit niitä kommentoida! Kommenttisi on mukana nimettömänä opinnäytetyöhön liittyvässä tutkimuksessa.

C KOKEMUSASIANTUNTIJAN MENESTYSTEKIJÄT

Kun tahdot antaa palautetta kokemusasiantuntijalle, joka toimii yhteisöblogin vertaisfasilitaattorina ja teknisenä asiantuntijana, voit antaa palautetta hänelle ja auttaa häntä siten määrittelemään kokemusasiantuntijan menestystekijöitä.

D NETTILOMAKE

Voit lähettää meille myös  viestin nettilomakkeen kautta ! Yhteisöblogin hallinnoinnissa on useita henkilöitä. Koetamme vastata viesteihin niin pian kuin mahdollista.

Kiitoksia aktiivisuudesta !

— Jouni K., Kaksisuuntaiset yhdistyksen Mielen Mainingeista yhteisöblogin vertaisfasilitaattori ja tekninen assistentti, kokemusasiantuntija

PS. MUUT TAVAT SEURATA MEITÄ

Voit myös tilata artikkelit sähköpostiisi  , tai lukea sivustoa RSS -syötteen kautta, myös RSS-kommentit voi tilata.

Luuloista todellisuuteen

Sairauteni ei ole aina ollut invalidisoiva. Olen menneinä vuosina kyennyt vauhdikkaiden kausieni nosteessa opiskelemaan itselleni korkeakoulututkinnon ja käymään töissä ympäri Suomen hameenhelmaa. Niinä vuosina suhtauduin töihin sellaisella intohimolla, että avioliittokin jäi toiseksi. Matkustin milloin mihinkin kuntaan ja kaupunkiin milloin mihinkin toimeen tai virkaan. Jotkut tekevät etätöitä – minulla oli etäavioliitto. Liisin ja kiisin, liihotin välillä hyvinkin kaukana maan pinnasta. Arvoni olivat perin erilaiset kuin nykyisin.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaikki muuttui, kun sairauteni paheni ja minusta tuli työkyvytön. Vaikka kuinka pyristelin, lentoni pysähtyi; äkkiä siipeni lakkasivat kantamasta. Pudotus oli raju. Oli kuin minusta olisi äkkiarvaamatta, väkivaltaisesti sivallettu irti elintärkeitä osia. Mitä tehdä? Vuotaako kuiviin tässä ja nyt, vai muuttaako oma tapa nähdä ja arvottaa asiat?

Pitkään ehdin määrittää itseni työn kautta, työn, joka oli todellisuudessa epävarma ja oikullinen kivijalka itsetunnolleni, vaikka sitä graniitiksi luulinkin. Määritin itseni myös terveyden kautta, mikä oli jo lähtöjään harhaista, sillä terveyttä minulla ei ollut; oli vain sairaudentunnottomuus. Kun nämä molemmat valheelliset tukipilarit murtuivat yhtä aikaa, luulin ensin kuolevani, hajoavani pölyn tanssiksi tuuleen. Luulin menettäväni merkitykseni maailmassa. Iskeydyin todellisuuden kovaa pintaa vasten.

Kuva: Johanna Karelahti

Kun kysytään, mitä asiaa ihminen pitää elämässään tärkeimpänä, vastausten kärkijoukkoon nousee terveys. Minäkin lausuin sen sanan, vaikka en ollut terve. Terveys kuului elämäni arvokkaimpiin asioihin. Pelkäsin hulluksi tulemista lähes enemmän kuin mitään muuta – minä, joka jo olin hullu, tietämättäni. Tietoisuuden herääminen ei välttämättä ole miellyttävä kokemus! Olin vastasyntynyt, enkä enää mitenkään voinut palata takaisin valheellisten luulojeni sikiövesiin, vaan minun oli hengitettävä uuden todellisuuteni kipeää tekevää ilmaa.

Opin hengittämään luulojen sijaan totuutta. Tajusin, että työ oli vain yksi normaalia ihmistä rakentavista muottilaudoista, yksi monista, joista osa oli jo aikaisemmin nitisten katkeillut ja pudonnut ympäriltäni. Tällä kertaa oli työn vuoro. Se ei enää voinut määrittää minua, joten sen oli pudottava pois. Minun oli haikein mielin päästettävä se – sekin vuorollaan – lehahtamaan ulos sydämeni huoneesta, jossa olin sitä rakkaudella vaalinut. Hetken aikaa tunsin suurta tyhjyyttä. Sitten tyhjyyden sijaan tuli valo.

Miksi on niin tärkeää olla normaali? Mitä se edes on? Onko se oma toiveeni vai minulle syntymästäni saakka syötettyjä muiden toiveita ja odotuksia? Miksi terveys ja työkyky ovat niin arvokkaita asioita? Ihmisyys on paljon, huikean paljon enemmän kuin nuo kaksi epävarmaa, hetkessä tomuksi murentuvaa pilaria. Niitä minulla ei enää ole, mutta olen kuitenkin edelleen olemassa; olen kiistatta ihminen ja minulla on tarkoitukseni maailmassa. En suostu epäarvostamaan itseäni olemattomiin kahden puuttuvan ominaisuuden vuoksi.

Kultaisen valon hyöky heitti elämääni uusia merkityksiä, toivoa ja uskoa onnelliseen elämään. Koen vahvasti, että ihmisen on mahdollista olla sairaana invalidinakin täysin onnellinen. Olen kuollut elämästäni useita kerroksia pois, ja aina on alta paljastunut uutta, entistä ihmeellisempää elämää. Kuinka voisin olla onneton?

Kuva: Johanna Karelahti

En usko parantumiseen, mutta uskon toipumiseen. Toipuminen on jatkuva prosessi, käynnissä sairausjaksojen aikanakin, ja vaikka se on toisinaan syvällä kätkössä, on se kuitenkin läsnä. Vaikka pienenäkin kipinänä pimeydessä, vaikka pelkkänä aavistuksena keväällä versovista lehdistä – läsnä se on silloinkin, kun ympärillä on pelkkää hiilikaivoksen loputtomalta tuntuvaa mustaa.

Hiilikaivoksestakin on tie ulos. Kuolla itsestään pois toivottomuus ja syntyä toivoon, kuolla pois hyytävä talvi ja elää esiin kevään kukat – tie löytyy aina lopulta.

Minulla on tavattomasti unelmia. Ne kieppuvat mieleni avarassa ilmassa kuin parvi iloisia lintuja ja nautin kuunnella niiden kirkunaa. Ne pesivät ja kasvattavat poikasiaan puussa, joka olen minä.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Ajatuksia optimistisuudesta

Optimismi ei ole itsestäänselvyys. On joskus työlästä joutua tietoisesti muuttamaan ajatusmallejaan ja suhtautumistaan asioihin. Minulla myönteisen ajattelun oppimiseen meni aikaa ja opittavaa on edelleen. Omien ajatusmallien tiedostaminen on suuri osa muutosta. Varsinkin huonoina aikoina on vaikea ajatella myönteisesti asioista, muttei se ole mahdottomuus. Minulla se vaatii pysähtymisen hetkeen ja realistista suhtautumista vallitsevaan tilanteeseen. Uskon, ettei missään vaiheessa elämääni kaikki ole ollut totaalisen huonosti. Joskus on vain vaikea nähdä hyvää niiden synkkien ajatusten keskellä.

Myönteinen suhtautuminen asioihin ei ole muuttumatonta. Minulla siihen vaikuttavat monet asiat. Joskus on helpompi ajatella optimistisesti, joskus taas ei. Elämäntilanne on suurin tekijä siihen, kuinka toiveikas olen tulevan suhteen ja kuinka valoisasti katson asioita. Sairausjaksot, hankalat elämäntilanteet vaikuttavat, mutta niin vaikuttavat myös onnistumiset ja onnelliset tapahtumat. Ihmissuhteet on toinen asia, joka vaikuttaa minun optimistisuuteeni. Jos ilmapiiri ympärillä on kannustava ja ymmärtäväinen, on itsekin helpompi suhtautua suopeammin asioihin.

Epäonnistumiset usein syövät osaa hyviltä asioilta. On vaikea uskoa tulevaan ja omiin kykyihin, jos kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaisesti. Ehkä juuri tärkeää onkin, kuinka suhtautuu noihin ”pieleen” menneisiin tapahtumiin. Menikö se oikeasti pieleen? Opinko jotain? Pitäisi muistaa, että vaikka asiat eivät mene niin kuin ajatteli, voi silti onnistua toisella tavalla. Mielestäni tärkeää on nähdä tapahtuneissa asioissa merkitys. Näin on tilaa myös myönteisille ajatuksille.

Optimismiin sisältyy monenlaisia asenteita ja ajatuksia. Myönteinen ajattelu nähdään joskus kaiken ratkaisevana voimana, joka kumoaa kaikki vastoinkäymiset. Usein kuulee lauseen: ”Se on asenteesta kiinni.” Tämä varmasti pitää osittain paikkaansa, mutten usko tuohon väitteeseen täysin. Mielestäni joskus on jopa tervettä maata hetki pohjamudissa ja surra.

Tuo yhteiskunnan paine eteenpäin pyrkimisestä ja kaikkien vastoinkäymisten nopeasta voittamisesta on haitallinen ainakin itselleni. Jokaisen toipuminen sairausjaksoista tai vastoinkäymisistä ottaa oman aikansa. On stressaavaa ja ahdistavaa ajatella, että pitäisi aina jaksaa ajatella optimistisesti ja ylipäätään pyrkiä eteenpäin elämässä. Joskus on hyvä pysähtyä omiin tuntemuksiin ja arvostaa niitä negatiivisiakin tunteita. Ei niin mukavatkin tunteet tarvitsevat vähän tilaa elämässämme.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on opettanut minut positiivisemmaksi. Usko tulevaan on suuri osa toipumista ja jaksamista tämän sairauden kanssa. Ilman sitä elämä tuntuisi merkityksettömältä. On tärkeää haaveilla ja unelmoida, jotta elämässä on päämääriä ja tavoitteita. Hassua sanoa, että jokin näin vakava ja usein synkkä asia on valanut minuun optimismia. Ehkä se on sitä, että osaa nauttia niistä hyvistä pienistäkin asioista jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus