Jos en yksin niin yhdessä

Ehkä en enää yritä parantua, sillä minä en parane. Mutta voin oppia elämään tämän kanssa. Ajattelin ennen kaiken järjestyvän ja minun järjestyvän. Kunnes olen alkanut ymmärtää, minä en järjestykkään. En kiipeä vuoren huipulle sanoen, se oli siinä ja tuuleta iloisena elämän helppoutta. Minä kiipeän vuorta, jossa ei ole huippua. Vuorella ei olla täydellisiä eikä onnistuta... Continue Reading →

”Kaikilla meistä on joskus huono päivä”

Kuulostaako tutulta? Terveet ihmiset vähättelevät toistuvasti mieleltään sairastuneiden oireita, koska sellaiset eivät kuulu heidän omaan kokemuspiiriinsä. Vähättely ei välttämättä ole pahantahtoista tai tarkoituksellista, vaan terve lähimmäinen voi kovasti koettaa ymmärtää sairaan kokemia vaikeuksia omien kokemustensa kautta. Silloin tällöin - tai kuten joskus tuntuu, aivan liian usein - suusta pompahtaa tämän ymmärtämisyrityksen tiimellyksessä sammakko poikineen. Kaikilla... Continue Reading →

Kaapin ovi raollaan

Miten paljon helpompaa olisi, jos olisin uskaltanut tulla kaapistani ulos ja ihmiset ympärilläni tietäisivät mielen sairaudestani. Lapsena opittu häpeä ei päästä irti otteestaan enkä uskalla kertoa. Kaapista ulos tulemisen täytyy olla valinta, ei velvollisuus.

Skitsoaffektiivisen häiriön ABC

Skitsoaffektiivista häiriötä voi yksinkertaistaen kuvailla yhdistelmäksi skitsofrenian ja mielialahäiriön oireita. Sairaus on jaksoittainen ja skitsofrenia- sekä mielialaoireet esiintyvät saman sairausjakson aikana, osan ajasta päällekkäisinä. Skitsofreniaoireet esiintyvät sairausjakson kuluessa myös itsenäisinä; tästä muodostuu ero skitsoaffektiivisen häiriön ja psykoottisten mielialajaksojen välille, jälkimmäisissä kun psykoottiset oireet esiintyvät ainoastaan yhdessä mielialaoireiden kanssa. Skitsoaffektiivinen häiriö on jonkin verran harvinaisempi psykiatrinen... Continue Reading →

Rimpuilua työmarkkinoilla

Työnhaku on kimuranttia, kun työkyky ei ole koko ajan ihan 100-prosenttinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Virallisesti te-toimiston kirjoilla olen kokoaikatyön hakija, täysin työkykyinen siis. Te-toimiston takia kokoaikaisia töitä on myös haettava riittävä määrä kuukaudessa. Itse saattaisin mieluiten toivoa osa-aikaista työtä, jossa tuntimäärä olisi kuitenkin melko lähellä kokoaikaista työtä. Näin ansiotkin olisivat vielä sillä tasolla että niillä... Continue Reading →

Kaapista ulos

Olin jo lapsena arka ja herkkä sekä sulkeutunut. Isäni oli alkoholisti siitä lähtien kun olin teini. Kärsin siitä kun hän henkisesti kiusasi minua humalassa. Olin myös äidin ja isän välikappale kun he riitelivät. Jouduin olemaan aikuinen lapsena. Ala-asteella ja ylä-asteella minua kiusattiin. Henkisesti ei fyysisesti. Selvisin jotenkin niistä luokista mutta Vapaassa Taidekoulussa (1992-1995) opiskellessani sairastuin... Continue Reading →

Läskistoori

En enää tunne itseäni omaksi itsekseni. Keskivartalon vararengasta ei häivytä mikään vaatetus. Naama on muhkurainen kuin perunasäkki. Vaatekoko suureni taas yhdellä – nyt siinä on jo useampi X. Pieneksi jäänyt vaatekaappi piti kauttaaltaan uusia, mikä ei ollut halpaa. Veriarvot näyttävät punaista ja jännitän milloin niiden takia joudun aloittamaan jonkin uuden lääkkeen. Minulla on sairaus koko... Continue Reading →

Piilossa vai julkihullu?

Persoonallisesti pihalla Olin tiennyt olevani erilainen kuin muut jo teini-ikäisestä saakka. Erilaisuuden tarkempi laatu ei oikein ollut minulle valjennut, mutta sisäiseen maailmaani se kiistatta liittyi. En kuulunut isompiin joukkoihin, vaan ainoastaan satunnaisesti matkani varrelle osui hengenheimolaisuutta. Enimmän aikaa olin outolintu. Persoonallinen, joku diplomaattisesti luonnehti; pihalla, joku toinen hieman tylymmin. Luovin vuosikaudet vältellen taiten kohtaamisia minkään... Continue Reading →

Elämän valttikortit

Olen syntynyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaneen isän tyttäreksi. Joku saattaa ajatella, että mielensairaus on käteen jäänyt Musta Maija tai Pekka. Elämäni ei kuitenkaan perustu pelkästään tähän yhteen korttiin. Tämän kortin takia en ole hävinnyt elämääni. Sen myötä olen ehkä kokenut enemmän haasteita kuin sellaiset henkilöt, joiden on onnistunut saada käteensä täydelliset sarjat Hullunkurisia perheitä.

Oikeus lisääntyä

Saanko anteeksi? Istun psykiatrin vastaanotolla vatsani kera keväällä 2010. Tunnelmani ovat ristiriitaiset. Lapsi on toivottu ja tervetullut. Kuitenkin minusta tuntuu kuin pitäisi pyytää anteeksi. Miksi tunnen niin? Anteeksipyynnön sijaan päädyn tokaisemaan suorasukaisesti: Tässä sitä sitten hullu lisääntyy. Tuijotan psykiatria totisin ilmein. Haaste on heitetty, ja odotan täystyrmäystä. Miksi oletan, että sellainen olisi tulossa? On mentävä... Continue Reading →

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑