Henkilökohtainen ratkaisu

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänä vuonna teemana on itsemurhien ehkäisy. Teema on tärkeä – elintärkeä. Itsemurhan sanotaan olevan henkilökohtainen ratkaisu, mutta todellisuudessa se ei koskaan ole yksistään henkilökohtainen. Se koskettaa arvaamattoman montaa ihmistä, jättää useisiin sydämiin pysyviä kipeitä jälkiä.

Sairastamani skitsoaffektiivinen häiriö on hengenvaarallinen siihen usein liittyvän kohonneen itsetuhoisuuden vuoksi. Olen oppinut, että minun ja kaltaisteni keskimääräisen elinajan ennuste on jopa 20 vuotta mieleltään terveiden verrokkien ennustetta lyhyempi. Lukuisat ennenaikaiset poistumiset elonpiiristä selittävät tämän murheellisen tulevaisuudennäkymän. Hätkähdyttävän suuri osa meistä on yrittänyt itsemurhaa jossain elämänsä vaiheessa – jonkin arvion mukaan jopa puolet – ja valitettavan moni on yrityksessään onnistunut.

Tunnen hyvin ne lähteet, joista itsetuhoisuus kumpuaa. Olen ollut niiden äärellä, maistanut niiden sysitummia vesiä. Tunnen hiilikaivoksen yksinäisen, pimeän eksytyksen. Sen, mitä on olla pelkkä ihmisen kuori, sisältä tyhjä; kulkea mitään tuntematta yhdentekevän maailman halki ja toivoa luonnollisen kuoleman koittavan pian, koska voimat eivät riitä itsemurhan toteuttamiseen. Tunnen myös lähteistä vaarallisimman, voimia antavan riemullisen mustan hulluuden lähteen, josta juominen nostaa mieleen lukemattomia, toinen toistaan luovempia tapoja lähteä tästä maailmasta. Sen ääreltä minut on väkisin kiskottu pois. Lääkäri totesi: sinusta ei tule korpinruokaa. Sinä lähdet nyt sairaalaan.

Terve ja hyvinvoiva ihminen ei tee itsemurhaa, näin uskallan rohkeasti väittää. Entä kun kuitenkin osa meistä on sairaita? Miten poistaa maailmasta henkinen pahoinvointi, jonka uhka on osalla meistä, minullakin, jo geeneihin piirretty? Täysin hyvinvoiva ihmiskunta on unelma ja siksi jää. Onkin hedelmällisempää miettiä, kuinka mielen tuskan saa pidettyä edes jotakuinkin siedettävällä tasolla.

Ajattelen nopeaa hoitoon pääsyä. Sitä, että yhteiskunta välittää sairaistaan siinä määrin, että ottaa heidät hoiviinsa ilman tuskaisaa viivettä. Että pahoinvointiin puututaan pikaisesti. Ettei kaveria jätetä, vaan autetaan, kun apua haetaan. Tehdään yhteiskunnallinen ratkaisu, jottei niihin huonompiin ratkaisuihin tarvitsisi kenenkään toivottomuuksissaan tarttua. Yhteiskunnan luonne näkyy heikkojen ja kärsivien kohtelussa – ei anneta sen olla julma.

Ajattelen stigman poistoa. Ettei kenenkään tarvitse kätkeä huonoa oloa sisälleen häpeällisen leimautumisen vuoksi. Että koko leimaa ei olekaan, vaan mielen sairaus ja henkinen ahdinko on sairaus muiden joukossa. Kuinka helpottavaa on, kun kenenkään ei tarvitse enää kärsiä kirvelevästä hullunleimasta! Eikö niin vielä ole? Miksei jo ole? Ei arvoteta ihmisiä sairauksiensa perusteella, jaeta vuohiin ja lampaisiin. Tehdään sellainen yhteiskunta, jossa tämä toteutuu.

Ajattelen myös vertaistukea. Tunnetta, etten ole yksin, ainoa maailmassa, vaan on lukemattomia kaltaisiani runotyttöjä ja -poikia ihan yhtä hajalla. Yhteisyys luo voimaa ja toivoa, oivalluksen siitä, että tämän tiheän metsän läpi on sittenkin mahdollista päästä valoon tuupertumatta matkalle. Yhdessä on helpompi kulkea halki eksyttävän, pelottavan viidakon ja väistää myrkylliset, houkuttelevasti kuiskivat mustat lähteet. Yhdessä voimme paremmin. Tuodaan vertaistuki kaikkien sitä tarvitsevien saataville.

Ajattelen toivoa. Vaikka kuinka tuntuisi vanhan virren sanoin, että ”kuolema meille voitto on” – kuolla ehtii huomennakin. Eletään tänään, eletään nyt ensin. Tehdään henkilökohtainen ratkaisu pysyä hengissä.

Toivon elämän kipinän palavan hellittämättömästi jokaisen meistä sydämessä nyt ja aina.

Johanna K

Mainokset

Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

IMG_2986

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

IMG_2994

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

IMG_2991

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira

 

Kuuluisia kaksisuuntaisia #3: Ludwig van Beethoven

Ludwig van Beethoven syntyi ilmeisesti 16.12.1770 Bonnissa. Hänen isoisänsä oli viulisti, joka perusti vaimonsa kanssa viinakaupan. Sen uskollisimmaksi asiakkaaksi kuitenkin osoittautui vaimo, josta tuli alkoholisti. Myös Ludwigin isä Johann joi runsaasti hoitaakseen masennuspuuskiaan. Hän elätti perhettään laulajana.

Ludwigin kuudesta sisaruksesta vain kaksi pikkuveljeä eli aikuisikään saakka. Beethovenin tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä varmasti. Se kuitenkin tiedetään, että hänet kastettiin 17.12.1770. Tuohon aikaan lapset oli tapana kastaa syntymää seuraavana päivänä.

Isä Johann yritti tehdä Ludwigista Mozartin kaltaista lapsineroa, ja pakotti tämän soittamaan jo nelivuotiaana tuntikausia päivittäin. Ludwigin lapsuus jäi lyhyeksi. Koulussa Beethoven jaksoi viidennelle luokalle asti, jonka jälkeen isä patisti hänet entistäkin intensiivisempien musiikkiopintojen pariin. Koulussa Ludwig oli rauhallinen, haluton oppimaan, sulkeutunut ja epäsiisti.

Ensimmäisen kerran Ludwig esiintyi seitsemänvuotiaana. Hänen isänsä väitti häntä kuitenkin viisivuoriaaksi, jotta Beethoven vaikuttaisi vieläkin lahjakkaammalta. Yhdeksänvuotiaana hänet kiinnitettiin (tosin palkatta) cembalistiksi teatteriin. 14-vuotiaana hän sai paikan hovin urkuriksi 150 floriinin vuosipalkalla. Ludwig myös sävelsi. Sävellykset olivat niin vaikeita, ettei hän pystynyt soittamaan niitä pienillä käsillään.

Ludwigin ensimmäinen julkaistu sävellys oli hautajaiskantaatti vuodelta 1781. ”9 muunnelmaa Dresslerin marssista” oli seuraava. Sen painatti hänen opettajansa Christian Neefe. Ludwig oli silloin 11-vuotias.

1784 Beethoven ryhtyi antamaan tunteja. Hänen isänsä ääni oli pillla, ja äidin terveys heikkeni. Ludwigin lapsuus oli mennyttä. Beethoven tutustui Von Breuningin perheeseen, ja alkoi antaa soittotunteja heidän kahdelle lapselleen. Beethovenilla oli tapana ihastua naispuolisiin oppilaisiinsa, ja näin kävi nytkin. Lapsista vanhempi, Eleonoora, oli Ludwigin ensirakkaus. Heidän äitinsä opetti hänelle antiikin kirjallisuutta. Von Breuningien luona Ludwig oli suojassa perheensä aiheuttamilta paineilta.

16-vuotiaana Ludwig matkusti Wieniin toiveenaan päästä Mozartin oppilaaksi. Ei kuitenkaan tiedetä, kohtasivatko mestarit koskaan toisiaan. Ludwigin äidin tuberkuloosi paheni, ja Beethoven joutui palaamaan kotiin. Hänen äitinsä kuoli vuonna 1787. Tässä vaiheessa Ludwig mainitsee ensimmäistä kertaa syvän masennuksen. Neljä kuukautta tästä kuoli Ludwigin seitsenkuukautinen sisar. Hänen isänsä juominen paheni. Ludvig sai puolet isänsä eläkkeestä oikeuden päätöksellä käytettäväksi perheen elättämiseen. Lisäksi hän sai palkkansimmäistä kertaa hoviorkesterin viulistina. Kun Beethoven lopulta palasi Wieniin, Mozartkin oli jo kuollut.

Wienissä Ludwigia opettivat muun muassa Joseph Haydn ja Antonio Salieri. Wieniin pysyvästi muuttaneen Beethovenin apuraha lakkautettiin, mutta hänellä oli jo tukijoita Wienin salongeissa. Hänen isänsä kuoli 18.12. 1792. Hänen eläkettään ei lakkautettu, vaan tuplattiin. Ludwigin maine kasvoi, ja 1790-luvulla hän oli Wienin menestynein vapaa säveltäjä. Hän ei enää koskaan palvellut hovissa.

Keväällä 1797 Ludwig sairastui pilkkukuumeeseen, joka jätti elinikäiset jäljet. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt häntä. Ludwigin luona vieraillut tuttava mainitsi huoneen olevan sekamelskaisessa kunnossa, ja Ludwigin hiusten olleen sekaisin ja parran ajamatta.

Beethovenin kuulo alkoi heikentyä, ja se ymmärrettävästi huolestutti säveltäjää. Hän kokeili useita kuulolaitteita ja rohtoja, jopa manteliöljyä korvakäytäviin. Osa hoidoista pahensi tilannetta, ja osalla ei ollut minkäänlaista vaikutusta. Hänen on epäilty sairastaneen syfilliksen tai kärsineen lyijymyrkytyksestä. Varmuutta asiaan tuskin saadaan koskaan.

VUonna 1799 Beethoven rakastui jälleen piano-oppilaaseensa. Tämän nimi oli Giuletta, ja Ludwig sävelsi tälle Kuutamosonaatin. He alkoivat suunnitella avioliittoa, mutta Giuliettan isä sanoi ei. Nuoret erosivat vuonna 1802.

Lääkärin suosittelusta Ludwig muutti useaksi kuukaudeksi Heiligenstadtiin, josta hän kirjoitti veljilleen kirjeen, jossa hän puhuu avoimesti siitä, miten vain taide pelasti hänet itsemurhalta. Hänellä oli vielä säveltämättömiä teoksia sisällään. Beethoven kokikin valtavan luomisvimman vuosina 1803-1812. Vuonna 1804 hän hyytyi, mutta keräsi voimia maaseudulla ja palasi takaisin Wieniin töihin. Nyt hän oli täyspäiväinen säveltäjä.

1804 Beethoven myös rakastui (taas) oppilaaseensa, joka kuitenkin pakeni maaseudulle Napoleonin armeijan lähestyessä Wieniä. Hänen siskonsa Therese kuitenkin jäi säveltäjän tueksi.

1809 Beethoven oli lähdössä kapellimestariksi Kasseliin, ja piti jäähyväiskonsertin. Hänen wieniläiset tuttavansa kuitenkin tarjosivat hänelle elinikäistä korkoa, ja Ludwig perui lähtönä. ”Elinikäinen” osoittautui valheelliseksi, sillä yksi maksajista pakeni Wienistä jo samana vuonna, ja kaksi muuta kuolivat vuosina 1812 ja 1816.

Beethoven muutti Wienissä 34 vuoden aikana 64 kertaa. Toisinaan hän sanoutui irti, ja toisinaan hänet irtisanottiin. Onnettomien ihmissuhteiden jälkeen Ludwig lopetti perheenperustamishaaveet ja keskittyi säveltämiseen.

Vuodesta 1713 vuoteen 1719 Ludwig van Bethoven ei ollut kovin tuottelias. Hänellä oli neljän vuoden tekijänoikeustaistelu erään soittimen keksijän kanssa. Vuonna 1715 hänen pikkuveljensä Caspar kuoli jättän jälkeensä pojan, Carlin. Hänestä syntyi ankara holhoustaistelu Ludwigin ja Carlin äidin Johannan välllä. Lopullisesti asia selvisi vuonna 1819, kun oikeus määräsi pojan Ludwigille ja opettajalleen Karl Peterille huollettaviksi.

Vuonna 1826 Karl yritti itsemurhaa ampumalla. Syyksi hän kertoi poliisille, että hänen setänsä rääkkäsi häntä liikaa. Beethoven seurasi tarkkaavaisesti pojan toipumista. Hän palasi pojan luota joulukuussa avovaunuissa, ja sairastui keuhkokuumeeseen. Hänellä diagnosoitiin myös vesipöhö ja keltatauti. Hänen epäillään kärsineen myös maksakirroosista. Beethovenin kauhuksi Karl liittyi armeijaan. Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin Ludwig van Beethoven vaipui koomaan ja kuoli kaksi päivää myöhemmin.

Ruman rehellinen

Olen todella avoin kertomaan itsestäni, joskus ehkä liikaakin. Minua ei hävetä kertoa noloistakaan asioista ja joskus suustani pulpahtaa asioita ennen kuin ehdin niitä jarrutella. En tiedä miten minusta on tullut tällainen. Olen tästäkin ominaisuudesta syyttänyt monesti kaksisuuntaisuutta, vaikka ei niillä ole toistensa kanssa varmaan mitään tekemistä. Tosiasiassa on kyllä niin, että hypossa tulee ainakin lörpöteltyä ihan liikaakin. Hävettää aina jälkeenpäin, mutta eipä tehtyä saa enää tekemättömäksi. Onkin tullut tässä nyt mieleeni, varsinkin edellisen kirjoituksen jälkeen, että onko muut joutuneet kokemaan myötähäpeää kirjoittelujeni vuoksi? Olenko avannut itseäni liikaa? Eikö joistakin asioista saisi puhua? Enhän ole loukannut ketään jutuillani? Miksi koen niin suurta tarvetta jakaa kokemuksiani kaikille?

IMG_2961

Minulla ei ole mitään erityistaitoa tai lahjakkuutta. Ehkä minun pitää hyödyntää sitä, että omista asioista puhuminen ei ole minulle vaikeaa. Jospa sen tarkoitus on, että rohkaisisin omalla esimerkilläni muitakin keskustelemaan aroistakin aiheista. Itselleni ainakin se on ollut hoitavaa. Kirjoittamalla tänne en kuitenkaan kuormita läheisiäni liikaa. Ainakin tuntuu siltä, että jatkuva itsestäni puhuminen on heille raskasta. Puhuminen tai kirjoittaminen on ainakin minulle lääke pahaan oloon. Kaikille se ei tietenkään sovi. Jokainen omalla tyylillään. Eikä kaikilla ole tarvetta edes purkaa kokemuksiaan. Osa pitää viisaampana pitää kaiken sisällään. Itseltäni se ei kyllä onnistu. Paha olo tuppaa aina purkautumaan jollakin tavalla ja yleensä se tapa on itselle ja toisille vahingollinen. Minun tapani toipua on puhua, kirjoittaa, puhua ja vielä kerran kirjoittaa. Ilman niitä räjähdän liitoksistani. Minusta kaikista asioista pitää pystyä puhumaan. Ehkä näiden syiden takia hakeuduin myös kokemusasiantuntijaksi ja blogi kirjoittajaksi. Joku vimma minua ajoi tätä kohti. Tuntuu, että olen kotonani.

IMG_2964

Jotta en loukkaisi ketään puhumisillani ja kirjoitteluillani, olen pyrkinyt suodattamaan kyllä joitakin aihealueita pois. En halua puhua tarkemmin parisuhteestani, perheestäni enkä erityisesti lapsistani. En halua loukata ketään enkä vetää heitä mukanani. Niitä asioita käsittelen sitten eri foorumilla, koska nekin kaipaavat käsittelyä. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Omat rajat on kuitenkin tärkeää asetella. Vaikka olen avoin, niin koen vaikeaksi julkaista kuviani, mikä on varmaan nykyaikana aika erikoista. Pidän varmaan sillä tavalla yksityisyyden rippeistäni kiinni. Taustalla on kuitenkin melko varmasti myös kriittisyys itseäni kohtaan. Milloinkaan ei löydy tarpeeksi hyvää kuvaa. Kuvista luultavasti paljastuisi se rehellisin kuva minusta ja nykyinen henkinen tilani. Saa nähdä muuttuuko tämä ujous joskus. Ehkä joskus uskallan olla rehellinen myös tässä suhteessa. Saisitte nähdä olemukseni muuttumisen aina olotilojen mukaan.

IMG_2965

Avaamalla paljon sisintäni asetan itseni myös haavoittuvaan asemaan. Annan muille aseita, joilla haavoittaa minua arkaan paikkaan. En kuitenkaan pelkää sitä, koska uskon vakaasti siihen, että ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Toki pelkään selän takana puhumista ja arvosteluani. Olen myös aina ollut huono vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä. Uskon kuitenkin, että tarkoitukseni on tärkeämpi kuin nämä haitat. On se kumma, että mielen sairauksien kohdalla tämmöisiäkin asioita joutuu nykyaikana miettimään. Leimaamista ja pahanpuhumista asiasta, jolle ei itse mahda mitään. Ihan uhallakin en ole hiljaa. Silti ihmettelen joskus itsekin, miten vaikeaa minun on vastata puoli tutulle kysymykseen: Mitä teet työksesi tai miksi olet työkyvyttömyyseläkkeellä? Silloin on vaikeaa olla rehellinen ja häpeilemätön vaikka kuinka avoin olenkin. Omat ennakkoluuloni ovat tiukassa. Uskon silti, että rohkaistun vielä tässäkin asiassa. Siihen auttaa läheisten suhtautuminen ja muiden vertaisten rohkea ulos tulo. Esimerkissä on voimaa ja toisten rohkeus antaa itsellekin rohkeuden olla ruman rehellinen, jotta suhtautuminen meihin muuttuisi.

-Mira

 

 

Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Hoito kohdillaan

Kaikki eivät saa hoitoa ajoissa, vaikka sitä kipeästi tarvitsisivatkin. Olen kuullut, että psykiatrin aikoja joutuvat pitkässä jonossa jonottamaan nekin, jotka ovat juuri yrittäneet itsemurhaa. Mitä ihmettä? Toivottavasti tämä ei pidä paikkaansa. Olen ymmärtänyt, että jonot psykiatrille ovat pitkät vähän joka puolella Suomea. Kaikki eivät meinaa saada seurantakäyntejä hoitajillekaan ja työkyvyttömyyseläkkeelle päästyään tippuu hoito terveyskeskuksen puolelle, pois aikuispsykiatrian osastolta. Terapiatakuusta onkin ollut paljon puhetta ja vaikka sitä rupeaisikin saamaan helpommin, niin monelle kustannukset yksityisellä puolella tulevat esteeksi. Onko tämä oikein, kun monella hoidon saannin viivästyminen on pahimmillaan hengenvaarallista. Eikö mielenterveyshäiriöitä pidetä tarpeeksi vakavina vai heijastuuko tässäkin ”ota itseäs niskasta kiinni”- asenne?

face-622904__340

 

Itse asun pikkukaupungissa ja tilanteeni on hyvä. Minulla on sairaanhoitajan vastaanotto (45 min) kerran kuukaudessa ja voisi tarvittaessa olla useamminkin. Sairaanhoitaja kysyy tarvittaessa nopeasti tarvittavista lääkemuutoksista lääkäriltä ja soittaa minulle kertoakseen uudet annostukset. Keskustelu kerroilla juttelemme kuulumisia, käydään läpi sen hetkistä vointiani ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja joskus myös menneisyyttäkin. Tarvittaessa saan vinkkejä miten ongelmia kannattaisi lähestyä. Välillä luulen, että minulla on ollut pitkäänkin hyvä tilanne, mutta hoitaja palauttaa minut maan tasalle huomauttamalla, että vasta kuukausi sitten mentiin alamäkeen ja lujaa. Niin ei tule illuusiota siitä, että hyvän olon jatkuessa lääkkeet voisivat olla ehkä turhia. Uskaltauduin Johannan kirjoituksen myötä tarkastelemaan Kannasta myös omien käyntieni tekstejä. Minulla ei ollut koskaan arvioitu ulkoista olemusta niin kuin Johannalla, vaan tekstit olivat hyvin lyhyitä, nostaen esille vain pääkohdat. Oikeastaan olisin toivonut, että siellä olisi ollut jotain analyysiakin ja enemmän kuvailevaa tekstiä.

soul-636097__340

 

No, minulla on joka tapauksessa hyvä yhteys tämän hetkiseen hoitajaani. Hän kuitenkin kommentoi jotain ja saa aikaan keskustelua. Hän myös peilaa ajatuksiani, joille olen itse jo sokaistunut. Näin saan asioihin uutta näkökulmaa ja ymmärrän mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. On tähän matkan varrelle mahtunut terapeutteja ja psykologeja, jotka vaan kuuntelevat hiljaa, minun pitäessä monologia. Masentuneena vastaanotolla on ollut kovin hiljaista. Joskus on tullut sellainen olo, että olen siellä turhaan ja olo on ollut lähinnä vaivaantunut. Nyt siis tilanne on ihan hyvä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tarvitsen käyntejä yhä harvemmin eikä minulla ole enää mitään purettavaa. Vaikea arvioida siis tarvitseeko hoitokontaktia lopun elämänsä vai voiko sitä jossain vaiheessa olla kokonaan ilmankin? Ainakin soittoyhteys lääkemuutoksien varalta olisi hyvä olla. Vai siirtyykö vastuu sitten eläkkeellä kokonaan terveyskeskus lääkärille, joka joutuu kahlaamaan tietoja läpi, jotta hahmottaa kokonaistilanteen?

face-658678__340

Hoitajan ajat ovat hoituneet täällä hyvin, mutta lääkäriajan saaminen onkin sitten toinen juttu. Nytkin minulla loppuu määräaikainen työkyvyttömyyseläke lokakuun loppuun ja lääkäriaika pitäisi uutta B-lausuntoa varten saada vähintään kahta kuukautta aikaisemmin. Itse huomasin tämän vasta hiljattain, joten pieleen meni. Lääkäriaikaa joutuu täälläkin jonottamaan pitkään. Saa nähdä miten uuden päätöksen käy, jos lausunto ei saavu työeläkeyhtiölle riittävän ajoissa. Näissä asioissa pitäisi älytä muistaa, että lääkäriaikaa ei löydykään sormia napsauttamalla juuri silloin kuin itse haluaisi. Jonossa on paljon kiireellisempiä tapauksia. Samahan se on somaattisellakin puolella, että rutiini operaatio aikoja joutuu odottamaan pitkään. Lääkäreitäkin on matkan varrella ollut monenlaisia ja heidän nopeaan vaihtuessa on tuomio ollut joka kerta eri. Toinen saattaa vähätellä ongelmaa ja toinen uskoo mitä asiakas sanoo. Osa näkee hädän rivien välistä, toisille taas kaikki pitäisi osata itse sanoittaa ja analysoida. Nyt minulla on onneksi ollut sama lääkäri jo pitkään ja alku kankeuksien jälkeen hänkin on alkanut oppia tuntemaan minua. Se on iso helpotus, koska harvoin hädässä osaa tai kykenee vaatimaan hoitoa itselleen. Myös siksi on hyvä, että mukana on sairaanhoitaja jonka kanssa on käyty säännöllisiä keskusteluja. Hän osaa ulkopuolisena hahmottaa pitkän aikavälin vointia ja tuntee asiakkaan hyvin. Tilanne on nyt hyvä, mutta en ole sinisilmäinen. Hoitaja ja lääkärivaihdokset ovat niin arkipäivää, että tilanne voi muuttua milloin vain. En tiedä sitten mikä on syynä siihen, että vaihdoksia on niin paljon. Olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja siitä, miten teillä nämä asiat hoituu? Onko hajontaa kuinka paljon ympäri Suomea ja oletko saanut helposti apua tarvittaessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Rahan alistama

Olipas vähän itsesäälin katkuinen kirjoitus viimekerralla, ja tällä kerralla jatkuu. Välillä tuntuu, että minussa on ainakin kolme eri puolta: itsesäälissä ja epäluulossa märehtivä Mira, arjen sankari ja elämäänsä tyytyväinen Mira ja huikeita suunnitteleva ja kykyihinsä yliuskova Mira. Sellaista kai tämä vuoristoradalla taiteilu on. Ihme elämää tämmöinenkin. On tässä identiteetti tosiaankin välillä hakusessa. Tällä kerralla mieltäni askarruttaa kuitenkin raha tai varsinaisesti sen puute. Olen tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä lokakuun loppuun asti ja tuleva on vielä hämärän peitossa. Tähän liittyen mies kommentoi minulle, että kannattaa miettiä nyt mitä siellä lääkärissä puhuu. Jos putoat työttömyyspäivärahalle niin ollaan lirissä. Ihan kuin minä olisin puhumalla itselleni keinotellut eläkkeen? Koko sairausko on pelkkää huuhaata ja olen sepitellyt tarinoita ”päästäkseni” tähän tilanteeseen. Niin kuin tuo eläkkeellä olo olisi jotenkin tavoiteltava asia. Vai halusiko hän nyt minun vain keksivän jotain oireita etten joutuisi työttömäksi. En ymmärrä. Toivottavasti kyse oli vain väärin ymmärryksestä minun osaltani. Eiköhän se lääkäri sen päätöksen loppupeleissä tee.

money-256312__340

 

No joka tapauksessa olen tällä määräaikaisella ollut jo vuosikausia. En edes muista kuinka pitkään. Rahaa ei siis tietenkään tule niin paljon kuin palkkatyössä, mutta lisäksi ansaitsen muutaman satasen kuussa hyllytyshommista. Minusta se on kuitenkin aika hyvin. Paljon huonomminkin voisi olla. Silti koen kovasti painetta siitä, että minun pitäisi ansaita enemmän ja olla normaalisti kokopäivä töissä. Kaiken lisäksi rahat on koko ajan loppu. Elän kädestä suuhun. Minulla on tuskin koskaan omaa rahaa. Elän kuin kerjuulla koko ajan. Minun on käsi ojolla anottava rahaa, jos sitä johonkin tarvitsen. Se joka tienaa enemmän, määrää raha-asioista. Elän toisen siivellä, joten minulla ei saa olla sananvaltaa eikä omia tarpeita. Silti vaikka elän niin niukasti kuin osaan niin rahat ei vaan riitä. Mieltä painaa aina se mihin jamaan olen perheemme ajanut. Eipähän näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan, mutta silti koen vääjäämättä syyllisyyttä.

wooden-figures-1007134__340

Vaikka tuloja kuitenkin jonkun verran on, niin lainat ja luotot painavat päälle. Osa luotoista on pitänyt ottaa hypomaniassa tehtyjen nettiostosteni takia. Kun minulla on vauhtia, niin silloin ei paljon realiteetit paina. Nämä on sitten korkeakorkoisia lainoja jotka vain kasvavat kun niitä pystyy lyhentämään minimimäärän kerrallaan. Kierre on valmis. On väärin, että mieheni joutuu niitä nyt parempituloisena makselemaan. En tiedä miten pystyn sen hänelle koskaan korvaamaan. Minulla ei olisi myöskään kattoa pään päällä ilman hänen maksukykyään. Tämä on kuitenkin tahattomasti johtanut siihen, että koen olevani taloudellisesti alistetussa asemassa. En pysty osallistumaan kaikkiin kuluihin ja olen jatkuvassa kiitollisuuden velassa siitä. Jos haluan jotain, niin joudun jättämään siitä ”anomuksen” mikä ei välttämättä mene läpi.  Minun pitää koko ajan nöyristellä, vaikka koenkin olevani ihan skarppi ihminen, joka pystyisi huolehtimaan itsestään. Olen aina ollut kahnauksissa auktoriteettien kanssa, koska en kestä sitä, että minua määräillään ja pidetään mahdollisesti huonompana kuin muita. Kritiikin vastaanottaminen on ollut heikkoa. Kaikki tämä johtuu aikaisemmista ihmissuhteistani. Minua ei kyykytetä. Siksi tämä alemman kansalaisen asemassa oleminen ottaa minulla erityisen koville. Itsemääräämisoikeus ja kyky pystyä huolehtimaan itsestä ja lapsista on tärkeää myös itsetunnolleni. Mitenkä siihen mielenterveyskuntoutujana voi päästä? Työ se on se, millä raha ansaitaan, ei sitä ilmaiseksi jaella ja niinhän sen pitää ollakin.

ecommerce-2607114__340

Kuntoutuminen mielenterveyden haasteista jatkuvan paineen alla on välillä hankalaa. Kaikkea stressiä ei elämässä voi mitenkään välttää. Toiveissa olisi, että joskus vielä löytäisin jonkun keinon jolla ansaita, että kokisin olevani osa tätä yhteiskuntaa. En väitä ettenkö olisi onnellinen ilman rahaakin. Arvostan paljon korkeammalle muita asioita kuin materialismia. Rahattomuus ei tee minusta onnetonta. Minulla on moni asia todella hyvin eikä tämä nyt maailmaa kaada. Joskus vaan sinnittely on varsin työlästä ja se suoraan sanottuna ketuttaa. Eikö täällä pärjää ilman rahaa? No ei, ruokaa on jotenkin saatava. Ei minusta oikein omavaraistalouttakaan ole pitämään. Olen aika huoleton ja hajamielinen rahan suhteen ja siksi raha asioiden hoito on yksinomaan miehelläni. Olen siitä myös kiitollinen. Hän toimii periaatteessa edunvalvojanani, minkä ilmeisesti tarvitsisinkin. Kolikolla on siis kaksi puolta. En millään halua, että minua holhotaan, mutta tosiasiassa tarvitsenkin sitä.

-Mira

kuvat: Pixabay

Näkyykö se päällepäin?

Mira kirjoitti joitakin viikkoja sitten aiheesta, jota olen itsekin monesti miettinyt. Näkyykö sairauteni päällepäin? Näytänkö hullulta? Huokuuko olemuksestani mielisairaan kuva?

Rakastan värejä. Maanisena rakastan niitä erityisen paljon. Se on usein näkynyt pukeutumisessani jo nuoresta iästä lähtien. Olen ollut vauhdikas ja jokainen vaate on ollut eri väriä. Kukaties se on ollut hieman hullua?

Myöhemmin, kun olen jo ollut hoitosuhteessa, olen lukenut mielenkiinnolla Kanta-palvelusta potilaskertomuksiani. Hoitotaho on kirjannut rehellisiä havaintojaan ulkomuodostani. ”Pukeutunut värikkääseen mekkoon. Vaikutelma taiteellisen tyylikäs.” Tai: ”Pukeutunut värikkäästi, ei kuitenkaan bisarrilla tavalla.” Värikäs, mutta harvemmin suorastaan outo?

Vauhdikkaissa tunnelmissa nuorena, ennen diagnoosia.

Olen tutkinut minusta otettuja valokuvia vuosien varrelta. Kasvot kertovat paljon. Olen usein ollut varsin ilmeikäs, mutta sairauteni pahennuttua kasvoni olivat pitkään totiset, jopa tuskaiset. Olin tuolloin vielä työelämässä ja virkani puolesta usein julkisuudessa. Lehtileikkeistä katsoo kärsivän näköinen ihminen. Kun työelämä jäi taakse, stressin vähentyminen helpotti myös ahdistuneisuutta ja ilmeikkyys palasi takaisin.

Lääkitys on vaikuttanut olemukseeni. Neuroleptit melko usein väsyttävät ja lihottavat – niin minuakin, ja sehän näkyy, erityisesti vanhojen tuttavuuksien silmiin. Olen saanut kuulla ikäviä kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. ”Näytät syöneeltä” on ehkä kesyimmästä päästä. Olantsapiinia käyttäessäni ruokahaluni olikin lähes loputon. Oma tahtoni oli jossakin kateissa. Saatoin istua jokseenkin ilmeettömänä sohvalla tuntikausia huomaamatta tilanteessa mitään erikoista. Muut kyllä huomasivat – erityisesti mieheni, joka katseli meininkejäni päivittäin. Jossain vaiheessa neurolepti vaihdettiin painoneutraaliin ja vähemmän väsyttävään. Laihduin huomattavasti ja tunteet sekä oma tahto palasivat. Sain kehuja ja kommentin: ”Et näytä sairaalta.” Tajusin jonkinlaista katkeruutta tuntien, kuinka vinoutuneen suuri merkitys ulkonäöllä maailmassamme on.

Neuroleptien lihottamana.

Rauhoittavat lääkkeet ovat myös vaikuttaneet olemukseeni, tahdoinpa sitä tai en. Lääkäri on joskus rauhoittavan otettuani kirjannut Kantaan pistämättömän huomion: ”Asiallinen, jonkin verran jähmeä ja tuijottava.” Minua yhtä aikaa nauratti ja ärsytti lukea luonnehdintaa. Jähmeää tuijotusta? Ei kuulostanut siltä Johannalta, jollaiseksi itseni koen.

Onko hullulta näyttämisessä sitten jotakin pahaa? Oikein pöpin näköisenä tuskin ainakaan pärjäisin kovin hyvin työhaastattelussa. Toisaalta minun ei tarvitsekaan pärjätä sellaisessa tilanteessa, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kummastuksen herättämisestäkään en suuremmin välitä, jos niin sattuisi tapahtumaan. Stigma ja pahuus lievät katsojan silmässä – jos sielläkään. Maailma muuttuu, onneksi.

Johanna K.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus