Luovuus

Hei kaikille, ja pahoitteluni etten ole hetkeen kirjoittanut. Tällä kerralla ajattelin kirjoittaa luovuudesta ja kuinka olen huomannut sen vaikuttavan itseeni.

Luovuutta on monenlaista. Esimerkiksi piirtämistä, maalaamista, valokuvaamista, käsityöt ja lasken kyllä myös ruuanlaiton tähän kategoriaan. Jälkimmäisellä tarkoitan esimerkiksi kuinka hyvin osaa jatkojalostaa edellisen ruuan tähteet, osaako itse keksiä uusia ruokia tai mielenkiintoisia (ja onnistuneita) makuelämyksiä.

Koulussa en pitänyt kuvataidetunneista. Ja koska en omista rytmitajua, myös musiikin tunnit olivat piinaa. En ole oikeastaan ikinä ollut luova, ja se on näkynyt olossani. Kun olin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksessa, sain kokeilla valokuvaamista ja menetin sydämeni sille. Kuten arvata saattaa, en osaa piirtää tai soittaa mitään, mutta kameran avulla voin silti luoda jotain kaunista ja pysyvää. Se tyydytyksen tunne on valtava kun saan vangittua linssin välityksellä sen mitä haluan ja juuri niin kuin haluan. Olen tosin vasta ihan aloittelija, mutta ei se menoa haittaa. Varsinkin nyt, kun kesä näyttää saapuneen, voin lähteä ulos ilman että tarvitsee pelätä liukastumista.

Teen myös töissä luovaa työtä, nimittäin käsitöitä. Itse en osaa päästä keksiä mallia, ja en ole kummoinen neuloja, mutta virkata osaan ainakin siedettävästi. Ohjeen mukaan tekeminen sujuu, tosin osaan katsoa kuvasta paljon paremmin kuin tulkita tekstiä missä on hirveästi lyhenteitä.

Miksi valitsin aiheeksi luovuuden? Ajattelen näin, ja puhun myös omasta kokemuksesta, että ihmisen olisi hyvä toteuttaa itseään. Ja kaikkeen ei tarvitse olla mahdottomasti rahaa tai heti alkuun kaikkein hienoimpia tarvikkeita. Oloni oli siis kamala, ja voin henkisesti erittäin pahoin kun en voinut toteuttaa itseäni millään keinolla. Töissä kyllä, mutta se on työtä. Halusin palavasti tehdä muutakin. Olen erittäin kiitollinen projektille siitä että sain heidän avullaan kokeilla valokuvaamista, elämäni muuttui parempaan suuntaan. Kameran avulla myös poistun asunnostani, ja kotikaupunkini on erittäin kuvauksellinen, varsinkin kesällä.

Eli toteuttakaa itseänne rohkeasti! Heti ei voi olla paras, mutta etsikää rauhassa oma tyylinne, saatte suurella todennäköisyydellä iloa elämäänne. Näin kävi ainakin minulle.

Hyvää alkanutta kesää kaikille!

Piia

Mainokset

Entäs lapseni?

Kun mielenterveysongelmat kohtaavat ihmistä myös läheiset saavat siitä osansa. Minua on paljon mietityttänyt se paljonko vahinkoa olen kylvänyt ympärilleni, rypiessäni ongelmissani. Pään sisäinen maailmani on ollut sekavaa kaaosta. Onko se näyttäytynyt myös päällepäin? Varsinkin näin äitienpäivän jälkimainingeissa mietin myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini? Ovatko he kärsineet äidin sairastaessa niin fyysistä kuin henkistäkin sairautta? Siitä minä olen ainakin useita kertoja itseäni syyttänyt. Lisäksi kalvaa pelko näiden sairauksien periytyvyydestä, olenko ollut edes oikeutettu tekemään lapsia. Puolustuksekseni voin sanoa sen, etten tiennyt lapsia saadessani sairastavani. Entäs läheiseni, minkä taakan olen heidän niskaansa asettanut? Olen jättänyt asioita hoitamatta ja jättäytynyt monesti potilaan tai uhrin rooliin.

Läheiseni ovat varmasti kuormittuneet, kun olen heille vuolaasti valitellut milloin mistäkin asiasta. Olen myös ollut välinpitämätön, enkä ole pystynyt pitämään yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Olen myös joutunut pyytämään apua selvitäkseni arjen haasteista. Varsinkin lasten isä on joutunut kantamaan isoimman taakan. Hän on pitänyt arjen pyörimässä, vaikka ei olisi aina itsekään jaksanut. Hän on myös saanut nähdä läheltä mielialan vaihteluni, äkkipikaisuuteni tai flegmaattisuuteni. Hänen on pitänyt ottaa vastaan kaikki se ryöppy mitä olen suustani päästänyt. Olen osannut olla tosi ilkeä ja itsekäs enkä ole arvostanut hänen apuaan. Ainakin käytännön arjen askareissa olen saanut paljon tukea, henkinen tuki onkin sitten jo paljon vaikeampi juttu. Kukin läheinen on varmasti saanut osansa tästä ongelmatapauksesta, mutta suurin huoli minulla on kuitenkin lapsista.

Olen miettinyt paljon sitä, miten sairauteni on näyttäytynyt lapsille. Olen ollut ärtynyt ja herkkä äänille hypomanian lähestyessä. Masentuneena en ole taas saanut mitään kotitöitä tehtyä, kun olen ollut niin lamautunut. Myös lasten on ollut vaikea saada minulta huomiota silloin kun olen ollut pohjalla. Äiti sanaa on pitänyt hokea monta kertaa, ennen kuin olen herännyt horroksestani. Olen kertonut rehellisesti sairaudestani lapsilleni ja he ovat olleet ihmeissään siitä, että minulla sellainen on. Ainoa oire minkä he tunnistavat on se, että äiti on välillä tosi väsynyt.

Ilmeisesti olen saanut hyvin peiteltyä oireeni ja hoitanut kuitenkin ne tärkeimmät tehtävät.

Toinen vaihtoehto on se, että lapset ovat aina nähneet minut tällaisena ja heidän mielestään tämä on normaalia. Todennäköisin syy on kuitenkin se, että olen onnistunut vetämään äitiyden ”roolia” ja ymmärtänyt hakea apua jo aikaisessa vaiheessa, ennen kuin tilanne on päässyt niin pahaksi, että se olisi vaikuttanut lapsiin. Myös toinen, terve vanhempi on ollut tärkeässä roolissa. Minulla on siis ollut tuuria, että kaikki on mennyt näin hyvin. Tärkein päätös on ollut se, että hain aktiivisesti apua oirehtiessani, juuri lasten takia. Tiesin, että jotain oli vialla ja halusin epätoivoisesti apua, jotta pystyisin olemaan hyvä äiti.

girl-3422711__340

Lapsilla on myös oikeus saada apua silloin kun vanhempi sairastaa. Minulle on myös tarjottu yhteistä perhe aikaa, jossa olisi kerrottu lapsille kaksisuuntaisuudesta yhdessä ammattilaisten kanssa. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun sain kerrottua itse lapsille asiasta. Minulla on jo teini ikäiset lapset ja kerroin heille vasta nyt, koska sain diagnoosinkin vasta näin myöhään. Masennuksesta olisin kyllä voinut kertoa jo aikaisemminkin. Muistan kuitenkin selittäneeni ärtyisyyttäni ja väsymystäni sillä että minulla on sairaus eikä oireeni johdu mitenkään lapsista. Se tuntui riittävän sillä hetkellä. Pienempää nämä sepustukset eivät jaksaneet edes kiinnostaa vaan hän vain jatkoi leikkiä normaalisti. Olen annostellut tietoa aina vähän kerrallaan ikätason mukaan. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, ettei selityksiä enää tarvita.

Olen ollut turhaan huolissani ja pelännyt olevani huono äiti.

Lapsistani on kasvanut tasapainoisia nuoria ja suuri kiitos siitä kuuluu hyvälle tukiverkostolle. Tiedän sen, että tämäkin tauti on usein perinnöllinen, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa usein jokin ulkoinenkin tekijä. Tällä hetkellä kai tärkein tavoitteeni on jatkaa tasapainoisen lapsuuden luomista lapsilleni niin hyvin, kuin nyt itse asioiden kulkuun voin vaikuttaa. Oman hoitotasapainon ylläpitäminen on tärkeä osa sitä. Kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja elämässä tulee välillä lokaa niskaan ihan olan takaa. Jospa vain saisin kasvatettua lapsistani sellaisia, että he selviävät niistä. Minulla on ainakin vahva usko siihen, että ainakin sairauteni suhteen kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja osaan jo hakea apua ajoissa, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös periytyvyyden prosenttiluku on pieni, joten siitäkään tuskin tarvitsee olla huolissaan. Haluaisin myös kuulla teidän kokemuksianne siitä erityisesti, miten vanhemman sairaus on vaikuttanut lapsiin vai onko se vaikuttanut ollenkaan? Miten olette kertoneet lapsille asiasta ja onko siinä tarvittu ammattilaisten tukea? Miten läheiset ihmissuhteet ovat reagoineet omaan oireiluusi vai oletko pitänyt kaiken salassa? Kommentoi rohkeasti. Olisi hauska vaihtaa ajatuksia.

-Mira

kuvat: Pixabay

 

Kuka on hoidon arvoinen?

Kuka ansaitsee kuntoutusta tässä maassa? Tällaista ei pitäisi joutua kysymään, sillä ihmiset ovat kiistattomasti, vastaansanomattomasti samanarvoisia ja yhdenvertaisia. Näin ainakin sydämissä, jotka tuntevat, mutta toisinaan yhdenvertaisuus vaikuttaa jäävän pelkäksi koristeeksi juhlapuheisiin. Todellisuus on karumpaa katsottavaa.

Hoitoa – ja hoidettavia – priorisoidaan. Tämä on ymmärrettävää, jos kyseessä on kiireellinen valinta vuotavan kaulasuonen ja nyrjähtäneen nilkan välillä, ja tällaista valintaa tuskin kukaan kyseenalaistaa. Terveydenhuollossa tehdään kuitenkin toisenlaisiakin valintoja, joiden perusteet ovat raadollisia; valintoja, jotka eivät perustu ihmisten yhdenvertaisuuteen, vaan ihmisten jäljellä olevaan taloudelliseen potentiaaliin.

Ovatko erikoissairaanhoitoon ja kuntoutukseen oikeutettuja vain ihmiset, joista on vielä odotettavissa tulevaisuudessa taloudellista hyötyä yhteiskunnalle? Entä he, jotka eivät kuntoudu? Mikä on kohtalo sairailla, jotka voivat toipua parempaa henkilökohtaista elämisen laatua kohti, mutta joista ei todennäköisesti tule enää työkykyisiä?

Työikäinen, mahdollisesti vielä töihin palaamiseen kykenevä potilas saa todennäköisesti osakseen runsaat kuntoutustoimet. Häneen panostetaan. Hän on kuin arvokas varsa, jota vaalitaan, jotta se päätyisi vahvana kilparadalle juoksemaan rahaa omistajilleen – ja potilas yhteiskunnalle.

Pahemmin, sitkaammin ja kroonisemmin sairaat jatkavat potilasuraansa – hirveä sana, johon olen toisinaan törmännyt hoitotahon tokaisemana – työkyvyttömyyseläkkeelle, joka katsotaan kyseisen uran päätepisteeksi. Kun potilas on saateltu eläkkeelle, hänet siirretään usein ripeästi pois erikoissairaanhoidon piiristä. Kuntoutus lopetetaan. Tulos tai ulos?

Elämä ei kuitenkaan lopu eläkepäätökseen. Minä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Hyvässä lykyssä edessäni on vielä toiset 40 vuotta elämää. Ei ole yhdentekevää, millaista sen laatu on! Olen edelleen kykenevä toipumaan, tavoittelemaan ihmisarvoista elämää, tekemään jaksamiseni rajoissa hyviä asioita. Kaltaisiani on paljon. Meillä on eläkkeestä riippumatta haaveita, toiveita, unelmia ja tavoitteita, joiden toteuttamista hyvä hoito voi tukea.

Perusterveydenhuollon varassa sinnittelee tuhansittain mielen sairauden vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle jääneitä ihmisiä. Työeläkekortin rapsahtaminen postilaatikkoon ei ole mystisesti parantanut heitä, vaan he ovat yhtä lailla sairaita kuten ennenkin. Hoito heillä tarkoittaa karuimmillaan pelkkää lääkereseptien uusimista kerran vuodessa. Käytännössä hoitokontaktia ei ole. Ihminen on yksin lääkepakkaustensa kanssa, pärjäilee jotenkuten tai huonommin. Kriisin sattuessa tie takaisin intensiivisemmän hoidon piiriin voi olla todella tuskainen ja vaikea.

Minua ei koskaan edes yritetty kuntouttaa. Olinko hoitotahon näkökulmasta niin toivoton tapaus? Itse en ole missään vaiheessa pitänyt tilannettani, saati sitten itseäni toivottomana. Sen toki ymmärsin, että virkaurani oli tullut tiensä päähän. Tekikö se minusta arvottoman? En enää ollut yhteiskunnassa taloudellista lisäarvoa tuottava yksilö. Sen sijaan minusta oli tullut resurssien syöjä, taloudellinen rasite yhteiskunnalle.

Olen työkyvytön. Olen kuitenkin vahvasti kykenevä elämään. Olen pätevä onnellisuuteen ja onnellistuttamaan muita ihmisiä. Säihkyn ja säkenöin omaa valoani. Kieltäydyn olemasta turha! Olen ehkä hevosena nilkku, mutta mitä siitä? Voin sen sijaan olla Pegasos!

Turha ei ole kukaan muukaan työkyvytön. On sydämetöntä tuijottaa pelkkiä taloudellisia arvoja. Jääkö viivan alle plussaa vai miinusta? Hävetköön hän, joka on sydämeltään kuollut niin, että näkee vain silmiensä päällä lepäävät kolikot!

Johanna K.

10 keinoa selviytyä arjesta

Jotta kaksisuuntaisuuden kanssa oppii elämään, pitää sairaus hyväksyä osaksi itseään. Sen jälkeen alkaa pitkään kestävä tutustuminen itseensä ja oireisiinsa. Mikä helpottaa ja mikä vaikeuttaa tilannetta? Olen seuraavaksi koonnut 10 keinoa, jotka ovat auttaneet minua selviytymään arjesta. Jokaisella nämä keinot ovat omanlaisiaan, vuosien itsetutkiskelun tuloksena syntyneitä. Minunkin keinoni varmasti vielä muokkautuvat vuosien saatossa, koska tämä on pitkä prosessi ja tilanteet muuttuvat. Olen vasta tutustumassa itseeni.

clock-1274699__340

1. Luo itsellesi säännöllinen arkirytmi

Tähän tavoitteeseen minulla on vielä pyrkimistä viikonloppuisin, mutta arkipäivinä päivän rutiinit ovat melko säännöllisiä. Säännöllisyyteen auttaa se, että herään aina aamuisin herättämään lapset kouluun. Lisäksi teen hyllytys töitä kolmena päivänä viikossa ja sinne on vain jaksettava polkea, vaikka olisi kuinka masentunut. Olen tunnollinen, joten sairaspäivälle jääminen pelkän väsymyksen vuoksi ei ole mahdollisuus. Lapset, heidän koulunkäyntinsä ja harrastuksensa rytmittävät arkea, enkä näin ollen pääse jumahtamaan sohvan pohjalle. Lisäksi koiran ja kanien hoitamiset pitävät puuhakkaana. Opiskelen myös ”etänä” ja se auttaa pysymään aktiivisena. Tärkeää minulle on myös mennä aina ajoissa nukkumaan, ettei tule yö kukkumisia, jotka nostattavat hypomaniaa. Siihen auttavat iltalääkkeet, tekeminen ja se, että on herännyt aikaisin aamulla. Mahdollisimman tylsä ja tasainen arki on minulle parhainta, sellainen joka ei vie yöunia. Viikonloppuisin en vielä pysy tässä rutiinissa vaan nukun puolille päivin ja valvon myöhälle iltaan. Se sallittakoon, koska ei ole vielä ainakaan vaikuttanut vointiini. Liian neuroottinen rutiinien seuraaminen voi olla myös pahasta.

stress-2902537__340

2. Vältä stressiä

Ennen kestin stressiä hyvin. Se oli yksi vahvuuksistani. Sain siitä vain uutta intoa lisää enkä musertunut sen alle. Kuitenkin mitä enemmän stressiä koin ja mitä pidemmälle sairauteni eteni sitä huonommaksi stressinsietokykyni tuli. Nykyään ahdistun tai masennun jo melko pienestäkin stressistä. Nyt yritän olla ottamatta stressiä turhista asioista. Olen löysentänyt täydellisyyden tavoitteluani ja olen armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen. Kun stressi nousee esimerkiksi opiskelujen vuoksi, niin masennun, sulkeudun itseeni ja yritän paeta todellisuutta. Lisäksi ahdistun ja pelot alkavat ottaa valtaa. Jos minulla on kiire koko ajan jonnekin, niin hypomania alkaa nostaa päätään. Olen innoissani ja teen enemmänkin kuin pitäisi ja projektit laajenevat holtittomasti. Varsinaisesti mitään en saa suoritettua loppuun, mutta intoa on ja ideoita. Eli molempiin suuntiin saattaa heilahdella, jos on stressiä liikaa. Olenkin nyt opetellut hidastamaan tahtia ja jos joku homma alkaa liikaa ahdistamaan niin annan suosiolla itseni levätä. Olen oppinut myös hidastamaan kävely nopeuttani, etten olisi niin hätäinen ja antaisi kiireen tarttua itseeni. En kerää itselleni mitään ylimääräisiä hommia tai vastuutehtäviä ja opinnotkin suoritan sitä mukaa kuin vointi antaa periksi. On ollut kova paikka hyväksyä se, ettei pystykään enää siihen mihin on joskus pystynyt. Juhlien järjestämisestä innostun välillä liikaakin ja olen pakottanut nyt itseni menemään sieltä mistä aita on matalin. Koska leipominen aiheuttaa minulle paineita, niin sitten mennään eineksillä. Edelleen annan kuitenkin mopon karata käsistä varsinkin lasten juhlia järjestäessä. Sen seuraukset on vaan sitten kannettava.

pill-1884775__340

3. Muista ottaa lääkkeet

Silloin kun on pitkään hypomania tai tasainen kausi, sitä luulee vahvasti olevansa terve. Omaa diagnoosiakin alkaa epäilemään ja on sitä mieltä, että turhaanhan sitä näin vahvoja myrkkyjä syö, joista on vain kurjia sivuvaikutuksia. Silloin helposti jättää lääkkeet syömättä ja seuraukset saa sitten kokea nahoissaan. Tai sitten tekee niin kuin minä. Jättää tasaavan lääkkeen pois, jotta saisi nostettua itsensä masennuksen suosta ylös ja alkaisi lähentelemään hypomaniaa. Eipä aikaakaan, kun sitten ahdistus tulee masennuksen tilalle ja mennään taas ojasta allikkoon. Sitten on vielä unohtelut. Vaikka minulla on dosetti ja hälytys puhelimessa iltalääkkeen otolle, olen varsinkin masennuskausina niin väsynyt, etten jaksa heti nousta ottamaan lääkettä ja sittenpä se unohtuu. Jos tämä tasaava iltalääke jää ottamatta neljänä päivänä peräkkäin niin pelot ja ahdistus palaavat tosi voimakkaina. Kestää taas useita päiviä, että tilanteen saa korjattua. Niinpä jos hyvät lääkkeet on kerran löydetty, niin niitä parane unohtaa ottaa.

walk-2635038__340

4. Liiku

Tätä tarkoitusta varten minulla oli hirveä hinku hankkia koira. En ole koskaan rakastanut liikuntaa eikä minulla masennuskausina ollut mitään syytä miksi liikkua. Lapsetkin olivat niin isoja, ettei minua enää kaivattu mukaan heidän leikkeihinsä tai niin ainakin uskottelin itselleni, että saisin vain jäädä makaamaan sohvalle. Kun koira tuli taloon en voinut enää uskotella itselleni, ettei minua enää tarvita. Koira tekee tarpeensa sisälle, jos sitä ei käytä lenkillä. Koira on pelkästään minun vastuulla ja minun on pakko nousta sohvalta ja käydä lenkillä säällä kuin säällä. Sitä kautta saa edes vähän liikuntaa, joka varmasti on auttanut minua toipumisessani. Raikas ulkoilma ja kevyt liikunta tekevät varmasti hyvää ihan jokaisella. Erityisesti sillä on kuitenkin todettu olevan hyötyä masentuneille ihmisille. Mutta totta puhuen silloin, jos on tosi pohjalla masennuksensa kanssa, ei vaan saa itseään liikkeelle, vaikka kuinka tietäisi sen olevan hyväksi itselle. Silloin on niin lamaantunut sekä fyysisesti että henkisesti. Silloin on oltava vain armollinen itselle eikä syyttää itseään vielä siitäkin, ettei huolehdi terveydestään liikunnan avulla. Olen kyllä kuullut myös sen, että rankka liikunta saattaa nostattaa maniaa, mutta olen niin laiska, ettei minulla tästä ole hirveästi kokemusta. Muistan kyllä sen, että silloin kun minulla oli syömishäiriö niin vein liikunnan aivan äärimmilleen. Silloin tavoitteena ei ollut oma hyvinvointi vaan itsensä satuttaminen. Mitä pahempi olo siitä tuli niin sen parempi. Nykyään koen liikunnan hyvänä taukona ja virkistävänä tekijänä, joka edistää niin mielenterveyttä kuin fyysistäkin terveyttä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

knowledge-1052010__340

5. Hanki tietoa sairaudestasi

Mitä enemmän tiedät sairaudestasi, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Moni asia saa selityksen ja pystyt hahmottamaan, mikä kuuluu sairauteen ja mikä on sinua itseäsi. Itse en ole saanut varsinaista psykoedukaatiota mutta olen hankkinut tietoa itsenäisesti. Hankin sitä jo oikeastaan ennen diagnoosianikin ja tiesin mikä minua vaivasi jo ennen kuin lääkäri sen myönsi.  Minua tiedon hankinta auttoi ymmärtämään, että on olemassa myös tiheäjaksoista sairautta ja sekamuotoisia jaksoja. Se on myös auttanut olemaan itselleni armollinen. En olekaan ehkä täydellinen epäonnistuja vaan osa vaikeuksista on myös johtunut sairaudesta. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa sairauden piikkiin.  Tieto sairauden vaiheista auttaa myös ennakoimaan tilanteita ja ymmärtämään mikä auttaa mihinkin tilanteeseen.

people-1492052__340

6. Opi tunnistamaan ensioireet

Tämä saattaa kestää pitkäänkin. Nopeammin pääsee ensioireiden jäljille, kun tutustuu tietoon mitä sairaudesta on kirjoitettu. Esimerkiksi minä en tiennyt, että ärtyneisyys on yksi oireista. Kannattaa itseään tutkiskelemalla selvittää, mikä ennakoi masennusta tai maniaa. Itsellä masennusta lähestyttäessä unen määrä lisääntyy huomattavasti, koko ajan nukuttaa ja aamuisin alkaa olla tosi vaikeaa nousta ylös. Alan tuijotella tyhjyyteen apaattisena enkä jaksa meikata, jonka seurauksena en myös lähde minnekään. Aivot käy ikään kuin tyhjäkäynnillä. Hypomanian lähestyessä alan valvoa pitempään, olen ärtyisämpi ja erityisen herkkä äänille. En kestä melun sekamelskaa ollenkaan. Myös askeleeni nopeutuvat ja keskittymiskykyni alkaa olla lähellä nollaa. Kun tunnistan ensioireita osaan valmistautua paremmin tulevaan ainakin henkisesti ja hakea tietysti apua tarvittaessa. Hypomaniassa yritän vähentää ärsykkeitä ja masennuksessa lisätä niitä.

write-593333__340

7. Laadi hoitosuunnitelma

Varaudu etukäteen siihen, miten toimia, kun et enää pärjää ilman apuja. Apuun voi pyytää myös läheisiä, jotka saattavat huomata tilasi paremmin kuin sinä itse. Itselläni on ahdistuksen varalle olemassa Opamox pillerit ja jos tuntuu, että lääkkeet ei riitä tai toimi, niin voin soittaa hoitajalle, joka pyytää lääkäriä katsomaan lääkeannostukset uudestaan. Tarvittaessa varataan lääkäriaikaa, jos lääkkeitä joutuu kokonaan muuttamaan. Tottakai viikonloppuisin pitää mennä päivystykseen jos tilanne käy vaikeaksi. Sanomaton sopimus on myös se, että tiedän tarvittaessa saavani apua ainakin vanhemmiltani, jos tarvitsen kyyditystä tai lapsenvahtia. Itsekseni en mene kuitenkaan lääkkeitä muuttelemaan, se on liian riskaabelia. Läheisiäni voisin käyttää enemmänkin apunani, mutta mielestäni olen tähän mennessä pystynyt hyvin arvioimaan tilannetta itsekin. Minulla on vielä kerran kuussa keskusteluaika hoitajan kanssa, jossa voidaan näitä asioita puida.

barrel-52934__340

8. Valitse mieluummin päihteettömyys

Monen psyykelääkkeen kanssa alkoholi ei käy ollenkaan ja varsinkin manian kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Terveydellään ei kannata leikkiä. Humalahakuisessa juomisessa myös tärkeä vuorokausirytmi heittää härän pyllyä. Tiedän, että mania aiheuttaa myös sitä, että tekee mieli käyttää päihteitä enemmänkin ja siksi ehkä olisi parempi kieltäytyä niistä kokonaan. Itse en kuitenkaan ole tähän vielä pystynyt, vaan käytän alkoholia kohtuudella. Jos mopo karkaa käsistä niin helposti myös hypomania alkaa nostaa päätään. Alkoholi ruokkii maniaa ja mania houkuttelee alkoholia. Melkoinen kierre siis, mutta mielestäni jokainen löytää oman tyylinsä ja tasapainottelee parhaansa mukaan tämänkin asian kanssa.

sunset-4107428__340

9. Löydä keinot joilla rauhoittua tai aktivoitua

Tämä on ollut minulle erityisen vaikeaa vuosien varrella ja vieläkin on työmaata jäljellä. Sen olen huomannut, että minulle ei käy mitkään mindfulnessit ja meditaatiot vaikka ne monelle ovatkin oiva apu. Kannatan vahvasti näitä menetelmiä niille, joille ne sopivat. Itselläni ongelmaksi koituu keskittymiskyvyn puute ja mindfulnessia olenkin kokeillut vain jonkinlaisessa hypomanian tilassa. Pitäisi joskus kokeilla uudestaan silloin kun on tasainen tilanne. Toivoa ei siis ole vielä menetetty. Parhaiten minulla toimii esimerkiksi joogan tyyliset liikkeet. Liikkeeseen on paljon helpompi keskittyä silloin kun mieli laukkaa hulluna. Kun joutuu keskittymään täysillä siihen mitä tekee, niin mielikin tyhjenee tehokkaasti. Tehokas apu myös tähän mielen laukkaamiseen on ystävien kanssa rupattelu. Se vie huomion pois peloilta ja joskus myös kivulta. Masennuksessa hyvä aktivointikeino on tuo koiran kanssa lenkkeily. Kun pakottaa itsensä liikkeelle niin se hiukan piristää ainakin hetkellisesti. Televisiota käytän niin ajatuksen juoksun turruttamiseen kuin masentuneen mielen aktivoimiseen.

love-2055372__340

10. Pidä huolta hyvistä ihmissuhteista

Hyvistä ihmissuhteista kannattaa pitää huolta, vaikka se masennuksen kourissa onkin mahdotonta. Minulla on niin ymmärtäväisiä ystäviä, että he tietävät tämän ongelman, epäsosialisuuteni ja kyvyttömyyteni pitää yhteyttä yllä. He ymmärtävät sen eivätkä loukkaannu siitä, jos minä en ota yhteyttä. Ystävyys pysyy silti. Ystäville ja läheisille kannattaa olla avoin, niin paikalle jäävät varmasti ne harvat ja parhaimmat ystävät. Minulla on vähän ystäviä, mutta niitä on siunaantunut myös lasten isän puolen suvustakin. Ei se lukumäärä vaan se laatu. Myös vertaissuhteita kannattaa vaalia ja antaa myös eikä vain ottaa. He antavat taas erilaista näkökulmaa ja tiedon siitä, ettei itse ole ainoa ”erilainen”. Huonot ja jopa vahingolliset ihmissuhteet pitää lopettaa eikä vain roikkua niissä yksinäisyyden pelossaan. Vierellään kannattaa pitää vain niitä ihmisiä, jotka eivät paina sinua alaspäin ja saa sairautta pahenemaan. Hyvät ihmissuhteet taas tukevat ja ovat olemassa silloinkin, kun kaikesta huolimatta tunnet itsesi välillä todella yksinäiseksi.

 

Mitkä on sinun keinot selviytyä kaksisuuntaisuuden kanssa? Käy rohkeasti kommentoimassa ja jos haluat auttaa meitä kehittämään blogia niin käy antamassa palautetta. Olisimme siitä erittäin kiittollisia.

Ensi maanantaihin!

-Mira

kuvat: Pixabay

Lääkekokeiluista

Valitettavasti ei ole olemassa yhtä pelastavaa pilleriä, ei selkeää lääkettä, joka poistaisi kaksisuuntaisuuden niin että siitä voisi kokonaan parantua. Onni on, että siitä on kuitenkin mahdollista toipua. Oppia elämään oireiden kanssa ja niistä huolimatta mielekästä elämää. Tie on kuitenkin valitettavan usein kivinen ja pitkä, eikä kaikille valitettavasti tunnu löytyvän täydellistä ratkaisua. Jos lääke onkin hyvä, niin sivuoireet ovat kestämättömät. Lisäksi sairauteen tuntuu kuuluvan osana myös lääkevastaisuus. Varsinkin monet antipsykootit koetaan turruttaviksi. Varsinkin hypomanian hyvästä nosteesta on vaikea luopua.

Minun alkutaipaleeni lääkityksen saralla meni siis erilaisten masennuslääkkeiden parissa. Yleensä aina kierrokset nousi ja lopetin lääkkeet, kun tunsin parantuneeni. Sitten tietysti taas masennuin ja kierre oli valmis. Viimeisimpänä oli Voxra, jonka nuori sijaislääkäri ymmärsi lopettaa, kun kerroin koko tarinani. Kun kaksisuuntaisuus sitten vihdoin todettiin, sain Sertralin lääkkeen masennukseen ja Ketipinorin auttamaan nukkumisessa ja tasaamaan vauhtia, jota masennuslääkkeet saattoivat nostattaa. Melko pian Ketipinorin aloittamisen jälkeen heräilin aina öisin siihen, kun en saanut henkeä. Heräsin omaan korahdukseeni ja piti nousta istumaan, että henki kulki kunnolla. Sen jälkeen opin, että piti asemoida oikeaan puolipystyyn kylkiasentoon, että henki kulkisi koko yön. Otin lääkkeen aina iltaisin ja nukahdinkin melkein seisaaltaan noin tunnin kuluttua. Aamuisin olin niin väsynyt, että kahvinkeittimelle piti mennä joinakin aamuina konttaus asennossa, ettei taju lähtisi. Kerroin näistä asioista tietysti lääkärille, mutta yöllisiä heräämisiä hän piti lähinnä paniikkihäiriön oireina. Niinpä kokeilu samalla lääkkeellä jatkui ja lisäksi pyydettiin käyttämään Opamoxia ahdistukseen.

directory-466935__340

Aamut olivat melkoista pinnistelyä aina pyörällä töihin ja päivän käynnistyminen kesti luvattoman pitkään. Menin sitten eräänä aamuna taas psykiatrin vastaanotolle ja paikalla olisi myös psykologi, jonka luona kävin viikoittain juttelemassa. En enää muista mitä aihetta meidän piti sen kerrallisella kokoontumisella käsitellä. Kun nousin pyörän selästä päässä surisi ja jäseniä heikotti, tuntui, että kaikki voima oli valunut pois. Istuin kuitenkin urhoollisesti odotustilassa ja menin vastaanotolle pyydettäessä. Minulta kyseltiin erinäisiä asioita ja mainitsin jo muutamaan kertaan, että minulla oli huono olo. Sitten minun piti jotakin varten nousta seisomaan ja sanoin että nyt pyörryttää. Menin lattialle ja jalkani nostettiin ylös.

Edelleen heikotti ja huone pyöri ympärilläni.

Pidin silmiäni kiinni ja sanoin etten vielä pysty nousemaan, haluan vain maata tässä. Kohta havahduin siihen, että minulle soitettiin jo ambulanssia. En ymmärtänyt miksi, en vaan jaksanut sanoa vastaankaan. Jälkeenpäin sain tietää, että olin muuttunut kuulemma sinertäväksi. Tämä lääke lamautti minua vähän liikaakin. Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa tokenemaan ja pääsin lähtemään omalla kyydillä kotiin verikokeitten ja sydänfilmin kautta. Kutsuin isän kyyditsemään, koska pyörällä polkijaksi minusta ei vielä ollut. Kaikki oli kuitenkin testeissä hyvin, mutta Ketipinorin otto lopetettiin saman tien.

Mitään vakavaa ei ollut siis tapahtunut, mutta tasaava lääke vaihdettiin Aripiprazoliin. Tätä käytettiin pitkään, mutta sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta ahdistuksiin. Olo ei siis oikeastaan muuttunut suuntaan eikä toiseen. Lääke vaihdettiin loppujen lopuksi Risperdaliin, mutta ongelmaksi näissä lääkkeissä osoittautui se, että ne olivat melko hintavia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olevalle. Valitin siitä usein lääkärille.

 Joskus lääkkeet olivat jääneet ottamatta, koska ei vain ollut yksinkertaisesti yhtään rahaa.

Siitä seurauksena rupesi hypomania aina nostamaan päätään, yöunet jäivät ja ahdistus lisääntyi. Ongelmana oli vain, että saadakseen lääkkeille täys korvattavuuden tuli olla psykoottinen tai sellaisen joskus kokenut. Itselläni tätä ei ollut, joten oltiin pattitilanteessa. Lääkäri rupesi ääneen miettimään, että voisihan siihen hakemukseen laittaa, että osissa minun peloissani ja ”pakkoajatuksissani” on ollut ehkä psykoottisia piirteitä. ”Käykö sinulle, että laitetaan niin? Eihän tuo kuulosta liian pahalle?” No minullehan kävi kaikki mikä auttaisi saamaan lääkkeet halvemmalla ja tottahan nuo väitteet olivat.  Piti siis vähän soveltaa, että sai 112 koodin kela korttiin. Olen kuullut, että osalle se on ollut kiven takana. Oletko sinä saanut erityiskorvattavuuden lääkkeillesi helposti vai oletko edelleen vailla sitä? Fyysiseen sairauteeni sain sen automaattisesti. Olen monesti siunannut sitä, että miten hyvä systeemi on Suomessa, ettei tarvitse maksaa yhdestä lääkkeestä yli viittäsataa euroa. Ilman veronmaksajia sekin lääke olisi jäänyt saamatta.  Se vaan mättää vielä, että kellä on oikeus se saada. Kuka on tarpeeksi sairas? Kai tärkeintä on kuitenkin turvata se, että kukaan ei jää köyhyyden takia ilman lääkkeitä.

checklist-3222079__340

Olen todella onnekkaassa asemassa, että olen selvinnyt ihan tuurilla näin vähillä lääkekokeiluilla. Olen kuullut, että monella on takana parikymmentäkin lääkettä eikä vieläkään ole löydetty sopivaa. Moni valitseekin lääkkeettömyyden osittain siitä johtuen, että monella lääkkeellä on ikäviä sivuvaikutuksia eikä mitään sopivaa ole löydetty. Monesti ihmiset pelkäävät, että lääkkeillä heistä tulee tunteettomia ja luovuus kuolee. Varsinkin hypomanian tunne on niin mahtava, että sitä moni jää kaipaamaan. Varsinkin neurolepteillä on huono maine, moni kieltäytyy niistä kokonaan. Vaikka minullakin on huono kokemus tietystä lääkkeestä en silti tuomitse sitä.

 Se voi toimia toisella aivan erinomaisesti.

Meistä jokainen on yksilö ja se mikä ei käy toiselle käy toiselle. Minulla ei myöskään ole mitään pahaa sanottavaa neurolepteistä. Minulla se on tasoittanut sopivasti ja pystyn ihan normaalisti itkemään ja nauramaan ja olen edelleen luova, mutta nyt vain en valvo öitä luovuuden puuskassani. Tärkein apu sillä on ahdistukseen, josta en todellakaan halua kärsiä ilman lääkkeitä. Elosta sen kanssa ei tulisi mitään ja minulla onkin suuri myötätunto niitä kohtaan, jotka joutuvat pakon sanelemana selviämään siitä ilman lääkkeitä. Osa on kyllä onnistunut selviämään siitä myös muilla keinoin esim. terapian avulla. Siitä olen iloinen. Minulle kuitenkin lääkkeet ovat olleet pelastus, mutta jokainen meistä seilaa tämän läpi omalla tyylillään. Ratkaisuja tasapainoon on monia. Minullakin on edelleen aaltoliikettä, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa. Jos unohdan ottaa lääkkeeni vaikka neljänä päivänä peräkkäin, niin kierrokset alkavat nousta ja pelot ja ahdistukset palaavat. Siksi on parempi etten unohtele. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että luulisin näiden lääkkeiden olevan lopun elämäni ratkaisu. Lisäksi tarvitsen myös keskusteluapua. Tilanteet muuttuu ja nämä lääkkeet eivät välttämättä minulle tulevaisuudessa riitä. Mutta ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Turha on tulevaisuutta kenenkään murehtia. Nautitaan tästä hetkestä, jos se kerran sattuu olemaan hyvä. Olen kiitollinen näistä ”terveistä” päivistä, jotka on minulle suotu. Ilo irti pienistä!

-Mira

kuvat: Pixabay

 

 

Kiitollisuus

Hei taas kaikille! Tällä viikolla ajattelin vähän kirjoittaa aiheesta kiitollisuus.

Tässä vuosien mittaan on tapahtunut sitä sun tätä, ja en ole ikinä ajatellut mistä olisin kiitollinen. Nyt on hyvä aika tehdä niin. Ensimmäiseksi tulee mieleen uusi kotikaupunkini. Täällä minulla on hyvä olla, vaikka rahallisesti tekeekin tiukkaa. Tästä voin jatkaa sujuvasti edunvalvojaani, joka on erittäin mukava ja ymmärtäväinen. Tiedän, ettei kaikilla ole näin, siksi hänkin nousee listalle. Minun ei tarvinnut luopua rakkaista kissoistani tullessani edunvalvonnan piiriin, mistä olen erittäin iloinen ja kiitollinen. Elämäni olisi moninkertoin vaikeampaa ilman kahta tassuterapeuttiani.

Olen myös kiitollinen tästä mahdollisuudesta kirjoittaa tähän blogiin, olen joutunut opettelemaan katsomaan elämääni uusista näkökulmista. Olen kiitollinen asumispalvelu Aspasta, ilman heitä ja heidän tukeaan ja neuvojaan olisin varmaan ihan hukassa. Heidän kauttaan sain ihanan asunnon huippuhyvältä paikalta, ja sain saunavuoronkin järkevään kellon aikaan.

Olen erittäin kiitollinen uusille ystävilleni, ja työpaikalleni. Elämäni on tuntunut järjestyvän vielä paremmin kun on ystäviä joiden kanssa tehdä kivoja asioita, kuten shoppailla.

Vielä en voi sanoa että olisin kiitollinen erosta, haava on liian tuore vieläkin, melkein kahden vuoden jälkeen. Vaikka todisteet puhuvat kiistatta sen puolesta että minulla on huomattavasti parempi täällä kuin edellisellä paikkakunnalla, niin en vaan voi sanoa että ero oli hyvä asia. Mutta ehkä ajan saatossa kykenen siihenkin? Olemme edelleen eksäni kanssa tekemisissä, olen aina iloinen kun jän käy katsomassa minua ja kissoja. Mutta ehkä siitä syystä haava erostamme pysyy tuoreena, mutten halua silti katkaista välejä.

Eli loppujen lopuksi löytyy asioita mistä olla kiitollinen, isoja ja pieniä. Yritän muistaa nämä kun ensi kerralla menee huonosti.

Oikein hyvää alkanutta viikkoa!

Piia

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Opinnäytetyö osuuden päätös

Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, mutta koska kärsivällisyyteni on aika rajallista ja hyppään joka viiden minuutin päästä tekemään jotain muuta, niin blogin kirjoitus on minulle sopivampi vaihtoehto. Kirjoitustaidossa on petraamisen varaa, mutta näin itseterapian muotona tämä varmasti menettelee. Ajauduin opiskelemaan sosionomi yamk opintoja ehkä hypomanian pyörteissä, koska toiset alat mitkä hain olivat sisustus suunnittelija ja sisustaja, joka käytännössä siis tekee remppahommia, joissa minä en ole ollenkaan hyvä. En ole koskaan myöskään kokenut olevani omalla alallani toimiessani sosionomina useamman vuoden. valmistuin jo vuonna 2000. En ole sosiaalinen, enkä ulospäin suuntautunut ja ihmisjoukossa sukkulointi on minulle lähinnä pelon paikka. Silti kokemus mielenterveyden menettämisestä sai minut ajattelemaan, että ehkä kokemuksistani voisi olla hyötyä muiden auttamisessa. Saisin jotakin hyvää aikaiseksi pitkän syntilistani jälkeen. Näinpä ajatus tästä sai minut ajautumaan sosionomin jatko-opintoihin ja mielessäni siinti jo opintojen alussa halu perustaa mielenterveyteen liittyvä blogi opinnäytetyönäni niin että se toimisi vertaistukena koska olin itse saanut siitä paljon apua toipumisessani.

”Uskon että jokainen kirjoittaja saa tämän blogin kautta itselle vahvuutta ja ymmärtää sairastamistaan ja toipumistaan yhä paremmin. Ei vain omien kirjoitusten kautta, vaan myös vertaisuuden peilissä.” -Jouni

 

Prosessin alkumetrit

Siitä se ajatus sitten lähti ja googletin ensimmäisen yhdistyksen, joka liittyi kaksisuuntaisuuteen, eli Kaksisuuntaiset ry ja otin sinne yhteyttä. siellä oltiinkin heti ihan ihanan innoissaan asiasta ja homma sai tuulta alleen. Heti löytyi innokas jäsen Jouni, joka suostui olemaan ohjaajani toimeksiantajan puolelta ja heti kun Heidi pisti sanaa kiertämään, niin löytyivät jo kaikki kirjoittajatkin. Yhdistys oli tosi aktiivinen ja homma etenikin jo nopeammin kuin teoriapohjani. Tähänkin löytyi pian apu, kun Jouni keksi kysyä, että miten työni liittyy toipumisorientaatioon. Siitäpä löytyi sitten oiva teoriapohja blogille. Kirjoitustyön junnatessa kuitenkin ahdistukseni alkoi kasvamaan ja homma vain hidastui entisestään, kun kamppailin masennusta vastaan. Aikaa kului ja innokkaat kirjoittajat odottivat jo, milloin alkaisi tapahtumaan.

Vihdoin viimein pyristelin irti suosta ja rupesimme kokoustamaan videoneuvotellen Zoomin välityksellä. Homma lähti rullaamaan, sopimukset saatiin tehtyä ja blogin aloituspäivämäärä päätettyä. Tarkoitus oli toteuttaa kaikki ilmaiseksi vapaaehtoisten työpanoksella ja ilmaisella blogipohjalla. Harjoittelimme wordpressin käyttöä Jounin perustamalla ”hiekkalaatikolla”. Minä kokosin kiireellä kasaan opinnäytetyön toimintasuunnitelmaa, joka takkusi teoriatiedon vähyyden ja oman jaksamiseni vuoksi. Minä väistelin vastuuta, minulla ei ollut tarpeeksi taitoja, rohkeutta, jaksamista tai itsevarmuutta siihen ja onneksi Jouni ottikin sitten vetovastuun, jotta homma rupesi etenemään. Muuten oltaisiin jahkailtu vielä loppuvuodestakin. Seuraavaksi ohjeistelin tulevia kirjoituksia. Halusin jättää kirjoittajille mahdollisimman paljon väljyyttä ja tilaa luovuudelle, jotta teksteistä ei tulisi liikaa toistensa kaltaisia. Näin saataisiin jokaiselle lukijalle jotakin tarttumapintaa. Jälkeenpäin selvisi, että ohjeistus koettiin siitä johtuen keskeneräisenä ja liian ylimalkaisena. No, oppia ikä kaikki.

”Blogitekstien julkaisutahti oli välillä hurja ja joskus kirjoittaminen jäi viime tippaan. Tämä lisäsi hieman stressiä, mutta kaikki unohtui kun tekstin sai valmiiksi.” -Kati

Kirjoitukset alkavat

Kun kirjoitukset alkoivat, keskityin täysillä kirjoittajan ja vertaisen rooliin. Keskittymiskykyni ei ole milloinkaan ollut parhaimmasta päästä. Huomiokykyni herpaantuu helposti, joten piti pitää mielessä vain yksi asia kerrallaan. Minua jännitti julkinen avoimuuteni asiasta niin paljon, että koin fyysisiä oireita. En saanut unta, oksetti ja heikotti, olin ahdistunut ja kävelin hermostuneena ympyrää. Kun teksti julkaistiin kahdeksalta maanantai aamuna, niin poskeni hehkuivat jännityksestä ja minua tärisytti. Töiden teosta ei oikein sinä päivänä tullut mitään. Muutama päivä sen jälkeen uskaltauduin pitkän pohdinnan jälkeen jakamaan toisen kirjoittajan tekstin Facebookiin ja sitä kautta tuttuni saivat pian tietää, että siellähän se kirjoittajana olin minäkin. Pelkäsin, että mitä siitä seuraisi, mutta sainkin tosi paljon kannustusta ja positiivista palautetta. Olo oli huojentunut. Olinkin jännittänyt ihan turhaan. Paino putosi harteiltani.

”Teksti on kuin käänteinen iilimato: se pumppaa lukijoihinsa uutta verta, uusia ideoita, uutta innostusta. Tai ainakin sen pitäisi niin tehdä.” -Mixu

Kaiken kaikkiaan minulle paljastui pikkuhiljaa tässä projektin aikana miten paljon työtä yhteisöblogin luominen, aloittaminen ja ylläpitäminen vaatii. Ei se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu. Onneksi Jounilla oli palon asiantuntemusta ja hän otti vetovastuun ja vastasi blogin ulkoasun luomisesta. Johanna teki hienon visuaalisen ulkonäön kuvituksellaan, joka on yhteneväinen Kaksisuuntaiset ry:n sivuston kanssa. Mixu otti harteilleen päätoimittajan roolin ja opinnäytetyö osuuden päätyttyä kokonaisvastuun blogista. Johanna ja Piia vastasivat markkinointisuunnitelmasta ja monesta muusta irtotehtävästä. Tässä en osaa edes eritellä kaikkea sitä mitä blogin eteen on tehty. Jouni vastasi koko tämän alkuajan administroinnista ja moderoinnista ja toimi ikään kuin blogin kapellimestarina. Puhumattakaan siitä, mitä paneutumista ja heittäytymistä kirjoituksissa on ollut vaikka aiheet olivatkin välillä vaikeita. Jokainen antoi itsestään paljon. Ja vaikka markkinoimmekin ilmaiseksi niin saimme lukijoita, jotka antoivat mahtavaa palautetta ja kannustivat eteenpäin. Kaiken tämän ulkopuolella me myös viestittelimme paljon Whatsupissa. Onhan tässä ollut paljon kaikkea, kun sitä näin jälkikäteen rupeaa tarkastelemaan.

Oppia matkan varrella

Olen oppinut paljon tämän projektin aikana erilaisista ihmisistä ja työskentelytavoista, ryhmädynamiikasta,  wordpressin käytöstä ja kokoustamisesta. Olen myös saanut esimerkkiä siitä, millaista on hyvä projektin johtaminen ja organisointi. Olen oppinut itsestäni puolia, joissa minussa on vielä paljon parannettavaa. Tarvitsen lisää itsetuntoa ja luottamista omiin kykyihini, jotta uskaltaisin ottaa vastuuta paremmin. Minussa ei ole synnynnäistä johtajaa. Itsetuntoni on kyllä parantunut tässä matkan varrella sen verran, että toimisin varmasti tulevaisuudessa toisin. Minulla on vähän liian boheemi asenne, kuuntelen omaa vointiani liiaksikin eikä minulla ole selkärankaa olla tarpeeksi jämäkkä. Olen myös rehellisesti sanottuna laiska. Ahdistun kovasti, jos koen paineita ja silloin kaikki hommat pysähtyvät. Menen lukkoon. Stressinsietokykyni on selvästi alentunut. Mutta nyt kun ollen huomannut näitä piirteitä itsessäni, on niihin myös helpompi yrittää vaikuttaa. Kirjoittaessani blogitekstejä huomasin, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on. Eri aiheita käsitellessäni tajusin, että minussa on paljon myös positiivista mielenterveyttä ja kuinka jatkossa siihen voisi keskittyä enemmänkin murheissa vellomisen lisäksi. Ehkä voimaantumisesta kirjoittaminen oli vaikeinta, koska sitä ei ole elämässäni vielä paljon tapahtunut. Helpointa oli kirjoittaa kumppanuudesta ja kiittää siitä avusta mitä on saanut. Kirjoittajayhteisö oli myös tärkeä tuki, että uskaltauduin tähän projektiin. Ilman muiden esimerkkiä ei minulla olisi ollut rohkeutta avautua, enkä olisi pysynyt aikataulussa.

”Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.” -Johanna

Jos nyt kaikki alkaisi alusta, niin ottaisin enemmän vastuuta projektista enkä delegoisi sitä niin paljon muille. Keskittyisin myös enemmän vertaistukeen ja markkinoisin ihan maksullisten kanavienkin kautta, koska seuraajien saaminen on vaikeaa niin kuin arvelinkin. Pääperiaate oli kuitenkin hyvä, että ilmaiseksikin pystyy tekemään hyvää jälkeä ja tätä mallinnusta voi toteuttaa kuka vain. Antaisin myös yksityiskohtaisemmat ja yksinkertaisemmat tehtävän ohjeistukset kirjoittajille ja ohjeistaisin myös kirjoittajia kommentoimaan toistensa kirjoituksiin systemaattisesti. Näin sitä oppii tekiessään. Ei kai mikään ole täydellistä ensi yrittämällä. Hyvän ja vastuullisen kirjoittajaporukan ja mahtavien lukijoiden vuoksi tämä on ollut kaiken vaivan arvoista. Vaikka kävijämäärät ovat alkusysäyksen jälkeen vähentyneetkin niin olen varma että kirjoituksemme ovat olleet merkityksellisiä niille jotka ovat meitä uskollisesti seuranneet. Erityis kiitos tästä kannustaville sukulaisille, tutuille ja ystäville. On mukava tietää etteivät kirjoituksemme mene hukkaan.

road-908176__340

Tulevaisuuden näkymät

Tulevaisuudelta toivon, että puskaradio toimisi ja saisimme enemmän lukijoita ja toivoisin myös vierailevia kirjoittajia ja ehkä uuden kirjoittajankin joukkoomme. Meihin voit ottaa yhteyttä jos olet kiinnostunut. Tämä on matalan kynnyksen tila tutustua blogi kirjoittamiseen, jos ei ole sitä aiemmin tehnyt tai hyvä vaikuttamisen kanava myös kokeneelle kirjoittajalle tai asiantuntijalle. Toivon myös, että porukkamme pysyy hyvin kasassa ja opimme luottamaan toisiimme ja sitä kautta antamaan toisillemme vertaistukea enemmän. Toivon, että yhdistys hyötyy tästä mahdollisimman paljon ja saa tätä kautta lisäarvoa jäsenilleen.

”Näinä kuluneina viikkoina olen etsinyt itseäni, mistä pidän, mikä on minun tyylini, miten elän ja totuttelen ajatukseen eläkeläisenä ja sinkkuna. Tämä matka on vielä kesken, mutta on ollut antoisa.” -Piia

Toivottavasti blogista kehittyy vielä enemmän vuorovaikutuksellinen, jotta oppisimme käyttämään tätä kanavaa myös vertaistukena. Kommentoikaa siis rohkeasti myös vanhoihin kirjoituksiimme, me kyllä vastaamme. Tulossa on myös pdf-tiedosto kaikista opinnäytetyöhön liittyvistä teksteistä. Kiitos lukijat, että olette mahdollistaneet opinnäytetyöni ja tämän blogin toimimisen. Teidän kannustuksen ja kokemusten voimin voi todeta, että avautumisemme ei ole mennyt hukkaan. Jatkakaa seurassamme, nyt alkavat yksilökohtaisemmat kirjoitukset, mutta harvemmalla aikataululla. Minun julkaisupäivät jatkuvat maanantaisin, mutta muilta kirjoittajilta julkaisuja tulee harvaksemmaltaan. Uskoisin, että jatkossa julkaisutiheys on noin kaksi julkaisua viikossaan keskimäärin. Jotta voisimme kehittää blogia jatkuvasti ja saada aineistoa opinnäytetyöhön niin käykää antamassa palautetta. Kiitos ja jatketaan samalla innolla ja intohimolla eteenpäin. Kaikkien osallisuutta projektiin en osannut edes sanoin kuvailla, mutta te tiedätte kyllä…

-Mira

kuvat:Pixabay

Heijastuksia

Olemme nyt kirjoittaneet tiiviissä tahdissa yhteisesti annetuista aiheista kuusi viikkoa ja on pohdiskelun aika ennen kuin jatkamme väljemmällä aikataululla vapaammissa aihepiireissä. Blogi on saanut hyvän alun. Nyt sen on aika siirtyä opinnäytetyön piiristä uusiin ulottuvuuksiin.

Mihin kirjoittaminen on kuljettanut minut? Mille poluille astelemaan se on vienyt joukkomme? Jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. Voin kirjoittaa vain omasta polustani. Sen askelenpaikat tunnen. Voin kenties nähdä toverieni kulkevan etäällä samaan suuntaan, mutta heistä puhuminen olisi olettamuksia, enkä halua olettaa. Haluan pysyä lähellä totuutta, lähellä kuin verinahka, kuin hengitysilma keuhkoissani.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Meillä on ollut kuusi näkökulmaa käsittelemiimme aiheisiin. Olemme kuusi peiliä, joiden kautta on näkynyt virkistävän vaihtelevia sairauden, toivon ja toipumisen heijastuksia. Ennen kaikkea olemme heijastelleet valoa – sitä mikä tahansa kuva vaatii piirtyäkseen esiin.

Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Kenties tulevaisuudessa kukassa on uusia terälehtiä. Kenties kirkkain, hätkähdyttävin heijastus on vielä tulematta. Kirjoittaminen jatkuu kohti tulevaisuutta, joka on vielä pelkkä kuvitelma, toiveidemme ja pelkojemme helposti katoava kangastus – mutta uskon, että siellä on sanoja, vahvoja lauseita, jotka ohitamme ja jotka jäävät menneeseen humisten jälkikaikujaan kuin tuulen keinuttama pelto.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Samanlaisia, silti niin erilaisia, ja silti miltei samanlaisia jälleen. Sitä me olemme.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Jokaisella on oma tapansa katsoa. Ei ole olemassa väärää tapaa katsoa. Kynä saattaa kompastella, mutta katse on kirkas; hetki on yhtä aikaa ohikiitävä ja ikuinen, ja sanat korppikotkia hetkien haaskoilla. Katseemme elävät eteenpäin ja pudotamme matkastamme lauseita, rumia ja kauniita, joita kenties satunnainen lukija mukaansa poimii. Itse olen poiminut kanssakulkijoideni pudottamia sanoja kimpuksi saakka, pohdiskellut niitä mielessäni. Näinkin voi joku nähdä ja kokea – jokainen tavallaan. Ei ole väärää tapaa.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Haluaisitko Sinä kulkea rinnalla, nähdä kanssamme, kuinka matka jatkuu? Haluaisitko kenties jopa kirjoittaa kanssamme? Sellaistakin voi tapahtua. Tulevaisuuteen valoisin mielin katsoen,

Johanna K

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus