Toivoa, onko sitä?

Hei taas! Tällä viikolla aiheena olisi toivo ja optinismi. Sanon jo tähän alkuun, että en ole se kaikkein optinistisin ihminen ja näen asiat aika pitkälle negatiivisessa valossa, mutta katsotaan mitä saan aikaan.

Minulla, kuten kaikilla, on toiveita, unelmia ja haaveita. Unelmoin että vielä jonain päivänä saisin asua ikiomassa kodissa kissojeni kanssa. Toivon että kissani saisivat jatkaa tervettä elämää vielä vuosia. Ja haaveilen isosta kasasta rahaa jolla voisin tukea löytöeläintoimintaa, tarpeen vaatiessa auttaa minulle rakkaita ihmisiä ja ostaa juuri sen oman kodin. Ja että pääsisin remissioon. Ja pysyisin siinä tilassa pitkään, mielellään loppuelämäni. Ja nyt alkaa pieni ääni pääni sisässä huomauttelemaan kuinka epärealistinen olen jälleen näissä haaveissani.

Tiedän että kaksisuuntainen mielialahäiriö on elinikäinen kumppani, mutta voin päästä tilaan missä olen niin lähellä tervettä kuin pystyn ja se tila on juurikin remissioksi kutsuttu. Osa persoonallisuushäiriöistä saattaa lieventyä iän myötä, näin olen ymmärtänyt. Että toivoa on tämän asian suhteen.

Vastaan omalta osaltani otsikon kysymykseen ”toivoa, onko sitä?” Sanoisin näin että on sitä, jossain muodossa. Kun ero tuli ihan todeksi parisen vuotta sitten, itkin ja mietin mitä teen. Minne menen, miten pärjään yksin. Siinä pari päivää pohdittuani tajusin että nyt olen ihan aikuisten oikeasti vapaa lähtemään minne haluan. Kaikki ovet olivat avoinna, piti vain päättää mistä astun sisään. Sillä päädyin nykyiseen kotikaupunkiini, ja en ole ollut pitkään aikaan niin onnellinen kuin täällä. Tämä on pieni kaupunki, mutta isompi kuin edellinen kotipaikkani. Täällä on elokuvateatteri, osasto jos vointi huononee, poliisi, ympärivuorokautinen päivystys, vaatekauppoja, kirpputoreja ja suurin ihastuksen aiheeni: kahviloita! Ei tarvitse enää mennä huoltoasemalle kahville, jos ei kotona halua juoda. En tarvitse näköjään paljoa ollakseni tyytyväinen. Tämä kaupunki on tuttu koska opiskelin täällä merkonomiksi ja kävin nuorisopsykiatrin juttusilla. Ja jos hätä iskee niin soitto mummille tai äidille, he asuvat järkevän matkan päässä ja pääsevät hätiin suht äkkiä jos on hengenhätä. Ja Aspa auttaa viikolla.

Eli toivoa on, aina sitä ei huomaa, mutta sitä on. Joskus suorana vastauksena, joskus pienempänä asiana. Sitten on oma asia tarttuuko siihen. Ja vaikka joskus tuntuu siltä, että kaikki valo on hävinnyt elämästä, niin älkää luovuttako. Se menee ohi, ja välillä pahimman yli selviämiseen tarvitsee ammattiapua. Se ei ole häpeä ja kenenkään ei tarvitse kantaa kaikkia maailman murheita harteillaan. Ja voi sitä puhdasta riemun tunnetta kun saa iloa ja nautintoa pienistä asioista, kuten esimerkiksi aamukahvin juonti parvekkeella, kevät auringon lämmittäessä.

Ja vielä lopuksi: mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko vertaistukea? Auttoiko tämä kirjoitus sinua toipumisessasi? Vastatkaa rohkeasti kommenttikenttään, ja muistakaa käydä antamassa palautetta blogista!

Piia

Valo sittenkin voittaa

Miksi valoa ei jaksa odottaa silloin kun on pimeää? Mikä saa luulemaan, että pimeys on ikuista, ettei mikään tule koskaan muuttumaankaan? Miksi toiset näkevät sen, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä? Olenko perusluonteeltani ennen ollut pessimisti vai onko sairaus sokaissut silmäni? Nuorena masennus hukutti minut kokonaan syleilyynsä eikä pakokeinoa näyttänyt olevan. Varauduin aina pahimpaan, etten tippuisi korkealta ja pelot saivat minut ajattelemaan aina pahinta. Olin lähinnä melankolinen enkä optimistinen tulevaisuuden suhteen. Vähän niin kuin aasi Ihaa Nalle Puhissa.

Hypomanian iskiessä ei ollut huolta huomisesta. Oli paljon tulevaisuuden suunnitelmia ja luulin pystyväni mihin vain. Kaikki oli vain omasta asenteesta kiinni. Aistit olivat ylivirittyneet ja tuntui, että näin väritkin kirkkaampana ja kuulin lintujen laulun, jota en ollut masennuksen syövereissä kuullut. Nosteen lakattua pudotus syvyyksiin oli taas kova, kun huomasi ettei pystykään siihen mitä oli luullut. Unelmat ja toiveet kokivat kovan kolauksen. Elin taas päivän kerrallaan, tuijottaen kelloon ja odottaen että päivä olisi ohi.

Välillä oli myös tasaisia vaiheita, jolloin optimismi nosti päätään ja usko unelmiin ja toiveisiin säilyi.

Sitten aivan puskista, elämä sai uuden käänteen. Niin kuin esittelytekstissä jo kerroinkin, sain yllättäen veritautidiagnoosin. Kyse oli pahanlaatuisesta sairaudesta, josta en vielä alkuvaiheessa tiennyt juuri mitään. Oireet olivat kovat ja aloitettujen lääkkeiden sivuoireet muuttivat olotilan vielä uudelle tasolle. Luulin tosissani, että olin saanut kuolemantuomion ja aika olisi vähissä. Kuoleman koskettaminen sai koko elämänkatsomukseni ja arvoni muuttumaan totaalisesti. Vaikka olinkin aina arvostanut elämää ja ollut kiitollinen minua kohdanneista hyvistä asioista sai kuoleman uhka silmäni aukeamaan aivan eri tavalla. Elämän merkitys aukeni minulle aivan eri tasolla eivätkä mitkään vaikeudet tuntuneet enää merkityksellisiltä. Vaikka se siirappista onkin, niin elämän tarkoitus selvisi minulle siinä hetkessä enkä voinut muuta kuin anoa uutta mahdollisuutta ja vannoin keskittyväni olennaiseen, jos vain saisin jatkoaikaa.

Selvisin siitä kaikesta ja sain oppia, ettei tautini veisikään minua heti hautaan vaikka saattaisi muuttaa muotoaan pahemmaksi ajan kanssa. Olin saanut jatkoaikani. Kaiken tämän jälkeen vanhasta pessimististä kuoriutuikin optimisti. Olin saanut vastauksen hätähuutoihini eikä pienet murheet tuntuneet enää minkään arvoisilta.

Nautin elämästä täysillä ja pienet elämän ihmeet näyttäytyivät minulle uudessa valossa.

Mielenterveysongelmat eivät enää tuntuneet miltään fyysisen sairauden rinnalla. Mutta sittenpä tulikin taas uusi masennuskausi. Kaiken piti olla paremmin kuin hyvin, mutta sisältä olin taas kuin elävä kuollut. Koin hirveää syyllisyyttä siitä, että voin niin huonosti, vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni asenteeni muuttuneen. Kaiken tunnottomuuden keskellä ajattelinkin, että tämä menee kohta ohi. Niin oli käynyt ennenkin, masennuskaudet seurasivat toisiaan, mutta aina niiden jälkeen oli seurannut seuraava nousukausi.

IMG_2029

Odottelin sitä rauhallisesti ja annoin itseni levätä silloin kun sen aika oli. Valo tulisi aina pimeyden jälkeen, minulla ei ollut mitään hätää, kaikki liittyi vain sairauteen. Niinhän siinä tietenkin sitten kävi. Valo voitti lopulta pimeyden niin kuin aina ennenkin. Olin selvinnyt pimeydestä paremmin optimistisella asenteella. Ei se tuntunut yhtään helpommalta, mutta tiesin, että se ei kestäisi ikuisesti.

 

 

 

Asenteeni on optimistisempi kuin ennen ja minulla on toivoa tulevaisuutta kohtaan.

Minulla on kaksi henkeä uhkaavaa sairautta, jotka eivät kuitenkaan ole minua vielä lannistaneet. Veritauti on lähinnä krooninen tässä vaiheessa eikä kaksisuuntaisuudessakaan ole ollut itsetuhoista käyttäytymistä. Minulle on kuitenkin käynyt hyvin, eikä kumpikaan tauti ole minua kokonaan murskannut, vaikka pohjalla ollaan käytykin useita kertoja. Tiedän sisimmässäni, että selviän tästä. Olen mennyt koko ajan eteenpäin ja lääkkeiden ja kaiken tuen avulla olen saavuttanut tasapainon. Uskon siihen, että vaikka molemmat taudit ovat ”parantumattomia” niin niistä voi kuitenkin toipua. Voi oppia elämään oireiden kanssa itselleen mielekästä elämää, jossa sairaus ei ole rajoite vaan vain hidaste. Pystyn kaikkeen siihen kuin muutkin, kunhan vain pidän elämäni mahdollisimman tasapainoisena ja huolehdin omasta hyvinvoinnistani. En ole kuitenkaan niin naiivi, että uskoisin ettei takapakkia koskaan tule. Niin voi käydä, mutta sieltäkin noustaan varmasti. Olen pikkuhiljaa elämänkokemuksen myötä löytänyt keinot siihen.

Toivo ja optimistinen elämänasenne auttavat uskomaan siihen, että minäkin voin toipua kaikesta huolimatta.

Jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana. Minulla ne nyt ovat tällaiset. Minulla riittää kuitenkin taistelutahtoa, koska minua tarvitaan. Elämäni ei ole merkityksetön. Tämä kaikki on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ehkä paremman ihmisen. Mutta vaikka omalla asenteella on merkitystä ei kaikkiin asioihin voi silti itse vaikuttaa. Se on vain hyväksyttävä ja pelattava niillä korteilla, mitkä on jaettu.

En ole toipumisessani kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että minulla olisi hirveästi toiveita, unelmia tai pyrkimyksiä. Elän vielä päivän kerrallaan ja olen kiitollinen aina kun saan herätä aamulla. Välillä ahdistus sokaisee, mutta sekin aina loppuu jossain vaiheessa. Aina on toivoa siitä, että tulee niitäkin hyviä päiviä. Ilman tätä asennetta olisin jo lannistunut.

IMG_2020

Pikkuhiljaa alkaa myös usko tulevaan palata. Haaveilen, että saamme kaikki olla näinkin terveinä kuin nyt ja saan nähdä lasteni kehittyvän ja kasvavan. Toivon myös etteivät kokemukseni olisi menneet ”hukkaan” ja voisin joskus auttaa ja tukea samassa tilanteessa olevia. Toivoisin myös, että voisin joskus palata myös työelämään edes osittain, että voisin olla taloudellisesti itsenäinen ja tarjota lapsilleni turvatun elämän. Ja vielä sokerina pohjalla, pääsisinpä kerran elämässäni Italiaan. Rakastan sitä kieltä. No, olihan minulla jo paljonkin odotuksia tulevalle ja nyt myös näen että ne ovat mahdollisia.  Tämän taudin kanssa voikin elää eikä se ole esteenä millekään.

Toivoa on aina, älä koskaan menetä sitä, pimeyden jälkeen nousee aina aurinko.

Olisin todella kiitollinen jo opinnäytetyönikin vuoksi, jos kommentoisit juuri lukemaasi tai antaisit palautetta koko sivustosta sivun alareunassa olevan palautelomakkeen kautta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Kiitos mielenkiinnostasi, jatkan kirjoittelua aina maanantaisin.

-Mira

 

vko 12 teema : Toivo ja Optimismi

Tule lukemaan, kommentoimaan ja keskustelemaan..

2019-vk-12-blogin-teema

Vuositilastotilastot 4.3.2019 alkaen

Pvm Näyttökerrat Vierailijat Tykkäykset Kommentit Seuraajat
16.03.19 1890 644 14 37 7

Yhteisöblogissamme on käynyt 644 vierailijaa, ja kommenttien määrä on kasvanut suhteessa kävijämäärään. Kiitoksia! Lisää kommentteja ja vuorovaikutusta toivotaan.

Palautelomake ja rekisteriseloste

Keräämme myös palautetta yhteisöblogin kehittämiseksi. Avoin palautteenkeruulomake löytyy täältä : https://goo.gl/forms/wcAvdQi8Rco6hMAF3 . Mietimme yhdessä rekisteriselosteen sisältöjä, ja tämän yhteisöblogin rekisteriseloste on tulossa  tarkennettuna mahdollisuuksien mukaan lähiaikoina.

Yhteisöblogi on avoin foorumi, 
jokainen vastaa omasta osallisuudestaan itse.

Rekisteriseloste pohjautuu yhteiseen arvopohjaan. Sen tarkempi sisältö sisältää mm.

Tietojen käyttö

Emme käytä tietoomme sähköpostiin tulleita sähköpostiosoitteita markkinointiin tai muuhun viestintään, ellemme saa lupaa asianomaisilta. Mikäli tahdot tilata blogin artikkelit sähköpostiisi, saamme siitä ilmoituksen hallinnointitilille. Sähköpostissa viestit suodatetaan automaattisesti erilaisiin ryhmiin, ja tilaajat ovat nähtävissämme erillisellä sivulla. Se ei ole varsinainen rekisteri, vaan googlen ylläpitämä sähköposti.

Yhteisöblogin sisältöjä varmuuskopioidaan WordPressin mahdollistamilla tavoilla. Varmuuskopiot voidaan tallentaa yhdistyksen hallituksen valtuuttamien henkilöiden omille kovalevyille heidän omilla tietokoneillaan, edellyttäen, että ne ovat henkilökohtaisia eivätkä ole yhteiskäytössä. Varmuuskopioita ei saa muuten jakaa eikä avata ilman Kaksisuuntaiset ry:n nimenomaista lupaa.

Tilastoimme kävijämääriä

Yleisellä tasolla seuraamme blogin kävijämäärien kehittymistä, ja samoin kuin opinnäytetyöhön liittyen, kommenttien sisältöjä käytetään nimettöminä opinnäytetyössä. WordPressin käyttöön liittyvä kategorisointi luo automaattisesti sivustoja, joihin kirjoittajien tekstit tulevat näkyviin heidän ’omana sivunaan’. Tämä palvelee lukijoita ja tuottaa lisäarvoa niin, että artikkelit ovat helpommin löydettävissä.

Linkitykset

Mikäli yhteisöblogia linkitetään muualle, pyydetään ottamaan yhteyttä sen hallinnointiin.

Rekisteriin ja toimintaan liittyvä palaute

Voit olla yhteydessä Kaksisuuntaiset ry:n käyttöön jäävän yhteisöblogin hallinnointiin sähköpostitse : mielen.mainingeista(ätti)gmail.com , ja lähettää viestin myös palautelomakkeemme kautta. Sivusto on tehty vapaaehtoisvoimin. Jokainen kirjoittaja edustaa itseään, ja Kaksisuuntaiset ry:n puheenjohtaja on viimekädessä vastuussa artikkelien sisällöstä edustaessaan yhdistystä . Hän on tämän blogin Päätoimittaja, eli hänellä on editorin oikeudet. Voit olla yhteydessä myös tekniseen tukeen ja opinnäytetyötä suorittavaan Savonian opiskelijaan lomakkeen kautta lisätietojen saamiseksi.  >> OTA YHTEYTTÄ   <<

Sopimukset

Erikseen on tehty ohjaus- ja hankkeistamissopimus, joka on tällä hetkellä allekirjoituskierroksella. Kerromme lisää hankkeesta ja siihen liittyvistä asioista mielellämme. Nyt kuitenkin keskitymme kirjoittamiseen .

.. Tule mukaan , 
yhdessä olemme enemmän , 
yhdessä voimme paremmin ..

— Jouni K ( Kirjoittaja, yhteisöblogin tekninen avustaja ja vertaisryhmän fasilitaattori )

Yhteys vertaisiin – vertaistuki

Jos sinulle tulee mieleen jotain asioita tästä tekstistä, kommentoi toki! Avoin keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on kontakti, josta en voi kieltäytyä.

Sairaalakokemukset

Sairastamisen alussa oli täysin pihalla siitä mistä oli kysymys. Sairaalassa sai kuulla 22 vuotta sitten , että kyseessä on maaninen psykoosi. Toinen psykiatri epäili skitsofreniaa, koska minulla oli harhoja. Sairaalassakin sai jo vertaistukea, koska ne ihmiset jotka olivat osastolla, olivat ainut viiteryhmä johon kuului. Ammattilaiset olivat lasikopissa ovien takana. Sairaalassa oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa, ja myös tehdä jotain harrastustoimintaa yhdessä: esim. kuvan teko, tai shakin pelaaminen jonkun kanssa.

Yhteyden katkaiseminen ihmisiin, eli eristys, se on rangaistus?

Kaksisuuntaisten vertaisryhmät

Ensimmäiseen vertaisryhmään pääsi vasta pitkän ajan kuluttua, kun oli ollut omahoitajan kanssa keskusteluissa ja lääkehoitoa oli jatkunut kauan. Vasta masennuskauden jälkeen, muuttui diagnoosi kaksisuuntaisuuteen, ja silloin pääsi ensimmäiseen vertaisryhmään. Siellä tutustui ihmisiin, ja osa näistä on edelleen tuttavapiirissä.

Omakuva
Sekatekniikkaharjoitelma . Kuvallinen ilmaisu on yksi omaterapiani tärkeimpiä muotoja. Erilaisissa ryhmissä on tehty yhdessä jotain itseilmaisua, ja se on sopinut minulle. (c) 2019 JSK

Kaksisuuntaisuuteen kuuluu sairastamisjaksoja, ja hyviä aikoja. Kuntouduin jopa töihin takaisin, ja siinä auttoi työhönpaluusuunnitelma, jota muotoilemassa oli lääkäri, oma työnantaja ja omahoitaja.

Ammattilaisiakin voi kohdata tasa-arvoisessa hengessä, koska he haluavat asiakkailleen parasta mahdollista hoitoa, tukea ja tulevaisuutta.

Uusien sairastamisjaksojen jälkeen oli toinenkin vertaisryhmä, jossa tapasi lisää ihmisiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näistäkin on muutama jäänyt tuttavuuden lisäksi myös ystäväksi. Yhdessä asioiden pohtiminen jatkuu tätä nykyä erään henkikön kanssa kävelyiden merkeissä. Muitakin ystäviä on jatkuvasti jossain tekemisissä kanssani.

Vertaisuuden kautta ystävyyteen tulee vahva pohja, ja on helppo olla avoin ja rehellinen toiselle samoja asioita työstävän ihmisen kanssa.

Sosiaalinen media

Sairastamisjaksot ovat myös erilaisia, ja omassa kuntoutumisessa ja toipumisessa on ollut pitkä hyvä vaihe, jota seurasi pitkä eristäytymisen ja yksin pärjäämisen vaihe.

Siihen vaikutti lähinnä se, että oma perhe hajosi, ja jouduin lähes konkurssiin. Elin eristyksissä ja olin kiinni vain sosiaalisen median kautta ihmisiin. Se oli henkireikä. Tutustuin usean vuoden aikana ympäri maailmaa erilaisiin ihmisiin, joista jotkut olivat mielenterveyden ongelmien takia vertaisia ja joiden puoleen saattoi yksityiskeskusteluissa välillä kääntyä. Kirjoitin englanniksi ja kuuluin useisiin ryhmiin erilaisissa alustoissa. Muutamien kanssa ystävystyminen olisi hyvinkin saattanut lähestyi jo intiimiä suhdetta, mutta lopulta mitään sellaista ei tapahtunut .

Valittu - The Chosen One
Olen paljon tehnyt kuvia sen kummemmin miettimättä mitä niissä olen halunnu ilmaista. Yleensä kyseessä on joko omakuva , tai sitten yhteys, suhde muihin ihmisiin. (C) 2019 JSK

Vaikka suunnittelinkin jo lähteväni Australiaan, koska minulla ei ollut enää mitään omistuksia, niin sukulaiseni huolestuneina saivat minut muuttamaan pois syrjäseudulta lähemmäksi heitä, omia sukulaisia.

Samanlainen sosiaalisen median hyödyntäminen ihmisten kanssa yhteydessä olemiseen jatkui kuitenkin myös kaupungissa. Kävin toki mm. klubitalolla tutustumassa ja sain sieltä jonkinlaisen valmiuden ajatella joskus hyödyntäväni klubiyhteisöä, mutta motiivit olivat aika heikot.

Halusin olla yksin. Kesti monta vuotta ennen kuin sitten menin klubitalolle. Hyvä että menin.

Ajan kuluminen

Sairastamisaikoja oli useita. Osastolla olin taas ja siellä tapasin kohtalotovereita. Joistain ihmisistä tiesin, että he olivat jo kuolleet. Osa oli lähtenyt oman käden kautta.

Oli yksinäinen joulu osastolla, tein kortteja ja kirjoitin ennaltaehkäisevän mielenterveyden pamflettia. Jonkinlainen itsenäinen oman asian hallitseminen alkoi tulla esiin. Oliko se ajan kulumisen väistämätön seuraus, vai johtuiko se siitä, että olin päässyt eläkkeelle ? Kun eläkepäätöksen saaminen onnistui, ja se helpotti oloa huomattavasti. Lisäksi omat lapset alkoivat olla aikuisia, joten pelkkä ajatus siitä , että voisi tulla joskus isoisäksi sai minut ajattelemaan, että tahdon olla hyvässä kunnossa jos minusta isoisä tulee.

Kyky kääntyä ihmisten puoleen kehittyy, ja sitä voi harjoitella. Rohkeus kasvaa kontakteissa!

Klubitalolla

Sitten alkoi nopea kuntoutumisen vaihe, ja vertaisuuden merkitys klubitalolla oli valtava. Sain päivittäin vajaan vuoden aikana tutustua moniin ihmisiin, joiden kanssa ei tarvinnut selitellä asioita, vaan sai olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä ilman rooleja.

Klubitalolla työpainotteiseen päivään osallistuminen antoi työnohjaajan kanssa tehdyn tavoitesuunnitelman kautta hyvän fokuksen kuntoutumiseen, ja pystyin omia voimavaroja saamaan käyttöön. Joidenkin työnohjaajien kanssa yhteistyö kumppanina oli mahdollista.

Tätä muiden ihmisten kanssa yhdessä tekemistä helpotti myös esimerkiksi MTKL:n Muutoksen Avaimet -kurssin käyminen klubilla. Siinäkin ryhmässä oppi tutustumaan taas uusiin ihmisiin vertaisuuden kautta. Näistäkin on monia jäänyt ystäväksi. Pystyimme vertaiskokouksia toteuttamaan myös valmentajan kanssa Skypen välityksellä.

Klubitalomalli
Klubitalomaailmassa löytyy yhteys ihmiseen luontevasti vertaisuuden kautta . (C) 2019 JSK

Kamerakerho

Continue reading ”Yhteys vertaisiin – vertaistuki”

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Kannatteleva voima

Kuinka sen kirjoitan sanoiksi, niin merkittävän asian. Kuinka kuvailen sen paperille, välittämisen ja kaiken sen rakkauden. Rakkauden joka nostaa syvimmistä vesistä ja ohjaa turvaan. Rakkauden joka jo olemassa olollaan saa minut uskomaan elämään.  Sen läsnäolo luo turvaa ja vakautta muuten niin horjuvaan huomiseen.

Kun minulta kysytään mikä on elämäni tärkein asia, vastaan viipymättä läheiset. Tämä on muodostunut itsestäänselvyydeksi menneiden vuosien aikana. Siksi päätin painottaa tämän viikon tekstissä läheisten voimaa. Olen ollut onnekas siitä, että olen saanut ympärilleni aidosti välittäviä ihmisiä. Läheiset ovat tärkein tukeni. Heidän tekonsa ja sanansa kaikuvat mielessäni vuosienkin päästä.

Usein masennuksen syövereissä sitä epäilee, välittääkö minusta kukaan. Tuntuu, ettei kukaan voi rakastaa näin epäonnistunutta ihmistä. Sitä epäilee muiden tunteita, koska itse ei osaa muuta kuin vihata itseään. Kun ei itse jaksa uskoa, on helpottavaa huomata että muut jaksavat puolestani. Yritän huonoina hetkinä luottaa muiden sanomaan siitä, että olen tärkeä ja merkityksellinen.

Kun vauhtia alkaa tulla ja hypomania kolkuttelee ovella, on sitä itse vaikea tiedostaa. Olo saattaa olla kaikkivoipa ja sairaudentunnosta ei ole tietoakaan. Tällöin läheiset usein huomaavat oireet ennen minua ja siitä alkaa paluu takaisin maanpinnalle. Jo pelkkä arjen rutiinien tarkistus saattaa kääntää sairausjakson kulun.

Läheisten merkitys korostuu silloin kun menee huonosti, muttei pidä unohtaa hyviä aikoja. Tärkeitä ovat myös yhdessä vietetyt huolettomat hetket ja nauruntäyteiset kohtaamiset. Näistä on hyvä ammentaa voimaa ja jaksamista tähän hetkeen sekä tulevaan.

Pitää myös muistaa, etteivät läheiset ole ammattiauttajia. Jokaisella meillä on omat kuormittumisen rajamme ja on hyvä tiedostaa, etteivät läheisetkään osaa tai pysty auttamaan kaikissa tilanteissa. Luotan läheisiini siinä, että he sanovat jos oma jaksaminen ei riitä. Olemme keskustelleet asiasta ja näin saavuttaneet yhteisymmärryksen rajoista. Jos et pidä itsestäsi huolta, et voi auttaa muitakaan.

Jokaisessa päivässäni on rakkautta. Nämä rakkauden teot eivät aina ole ylitsepursuavan näyttäviä. Jo kuulumisten kysyminen on merkityksellistä. Arkiset asiat joista huokuu välittäminen, ovat tärkeitä.  En osaa kaivata isoja ilotulituksia, vaan aitoa läsnäoloa. Ajattelen sen olevan pitkässä juoksussa paljon tärkeämpää.

Olen hyvin kiitollinen. Tämän tekstin kirjoittaminen muistutti läheisten tärkeydestä. On hyvä välillä herätellä itseään merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä mietteitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Auttoiko kirjoitus sinua? Olisi ihanaa kuulla kommenteissa sinun ajatuksiasi.

-Kati

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Tässä on minun rakkaat kisuni

Palataan taas ensi viikolla!

Piia

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus