Raparperin löyhkä

trigger warning: itsemurhayritys, itsetuhoisuus

Aina oli ollut se pelko ettei tyttö eläisi täysi-ikäiseksi asti. Hän on kuitenkin tullut todella pitkälle sinä aikana kun minä olen ollut kuvioissa ja tytön taivalta vierestä seurannut, sekä myötäelänyt. Tuntuu että siinä oli ehtinyt ehkä vähän tuudittautua valheelliseen turvallisuuden tunteeseen, ajatteli että kaikki olisi nyt paremmin, että se isoin ‘takapakki’ mitä voisi sattua olisi itsensä satuttaminen. Sen olen hyväksynyt, valitettavasti teen sitä itsekin. Pahin ei kuitenkaan ollut muutama tikki käsivarressa…

Pahinta oli melkein menettää tyttö samana päivänä kun tämä oli alkanut kutsua sua äidikseen.

Varovainen alku

Isänsä esitteli mut melko varovasti tyttärelleen. Tiputteli nimeäni kuin ohimennen erinäisiin keskusteluihin niin kauan että sai toisen mielenkiinnon heräämään. Eräs kerta kun mieheni meni taas osastolle tytärtään tapaamaan, sain mennä mukaan, olihan tyttö pyytänyt minut tavata. Tutustuimme toisiimme tytön tahtiin. Aika pian kuitenkin näki että hän oli minut perheeseensä hyväksynyt. Tuon ensimmäisen vierailun jälkeen hän taisi soittaa joka sunnuntai ennen kuin olimme lähteneet liikenteeseen, varmistaen että olisin myös tulossa mukaan.

Olen nyt saanut reilun puolitoista vuotta olla mukana tytön elämässä, oppinut ensin välittämään, sitten rakastamaan ja viimeisenä pitämään toista kuin omana lapsenani. Olen kasvanut tytön mukana ystävästä ja vertaistuesta äidiksi. Rankkaa se on ollut mutta päivääkään en vaihtaisi pois.

Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

En muista kamalasti siitä päivästä. Tiedän että olin väsynyt, se oli omien osastojaksojen välissä olevaa aikaa, minullakin meni huonommin silloin. Minä ja mieheni olimme väsyneitä, torkahdimme hetkeksi iltaa kohden, ja minusta tuntuu että emme ehkä osanneet huomioida tytärtä tarpeeksi. En silti lähde tässä syyttelemään ketään, sillä teimme varmasti siinä hetkessä parhaamme.

Siinä ruokaillessamme, huomasin jonkin olevan vialla ja tietenkin kysyin asiasta.

Tytär vastasi että on paha olla ja on itsetuhoisia ajatuksia, mutta että juuri nyt kokee pärjäävänsä. Uskoin, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

Hän on pian täysi-ikäinen ja vaikka turvalliseen paikkaan pääseekin asumaan, niin tilanteita varmasti tulee missä on pakko häneen pystyä luottamaan. Sitten kaikki meni mönkään…

Kello oli noin 19.15 kun tytär oli saanut syötyä. Hän meni hetkeksi huoneeseensa, mutta aika pian kiiruhti vessaan. Kuulin kun kaappeja auottiin, mutta päässä kummitteli sanat “mä kyllä pärjään”, joten jäin vain kuuntelemaan. Sitten vessa vedettiin ja kädet pestiin. Kaikki kuulosti normaalilta. Mitä siinä ajassa olisi voinut tapahtua? Emme osanneet kiinnittää huomiota yskimiseen, sitä oli tapahtunut meillä aina välillä. Kuitenkin pian kuulin itkua.

Mieheni meni tarkastamaan tilannetta. Aloin aavistaa pahaa varsinkin kun kuulin sanan “niellyt” en saanut selvää mitä. Tyttären puhe oli itkuinen ja vaisu. Otin puhelimen mukaani ja kävelin huoneeseen. En tiennyt mitä odottaa.

Huoneessa lemusi pistävä raparperipesuaineen haju, sänkynsä oli täynnä nestettä ja juuri syötyä ruokaa. Tytär itse kaksinkerroin kumartuneena lammikon päälle. Mies kehoitti minua soittamaan hätänumeroon. Ojensin hänelle hälyttävän puhelimen sillä en ollut varma mitä oli tapahtunut. Istuin tyttären viereen, osoitin myötätuntoa, lämpöä, ymmärrystä. Mielessäni toivoin että ambulanssi tulisi ajoissa. Mieheni puhui puhelimeen pesuaineesta ja meni vessaan etsimään pulloa mistä oli kyse. Pian hän tuli tyhjän pesuainepullon kanssa takaisin ja kysyi tyttäreltä että sitäkö se oli mitä oli juonut. Tytär nyökkäili ja alkoi taas yökkäillä. Annoin hänelle pyyhkeen johon kuivata huulista ja nenästä valuvaa räkää.

Hätänumerosta pyydettiin laittamaan tyttö kylkiasentoon, vasemmalle kyljelleen etteivät myrkyt leviäisi niin nopeasti. Silittelin tyttären selkää, päätä. Toivoin ettei tämä ole viimeinen kerta kun hänet näen elossa. Tällaisena en ollut valmis häntä muistamaan. Sain kuitenkin pidettyä tunteeni kurissa, en voinut romahtaa siinä. Tytär kaipasi sillä hetkellä äitiään, minua.

Ambulanssi tuli viidessä minuutissa eikä mennyt kauaa kun tytär oli kärrätty ovesta ulos ja autoon. Me jäimme mieheni kanssa kaksistaan siivoamaan jälkiä, keräilemään itsejämme taas kasaan. Vaikka tytär oli osastolla yrittänyt monet kerrat pois tästä maailmasta, niin ne kerrat olivat erilaisia. Silloin meille ilmoitettiin siinä kohtaa kun pahin kriisitilanne oli ohi, kun tiedettiin että tytär oli edelleen hengissä. Kaikesta huolimatta.

Kun olin saanut itseni kasattua, ilmoitin ihmisille joiden kuului tietää asiasta. Biologinen äiti, mummo, varaäiti… Emme kyenneet kertomaan paljoa, olimme itsekin shokissa, emmekä tienneet vielä kaikkea.

Vihdoin miehelleni soitettiin ja kerrottiin että tytär oli kunnossa ja pääsisi yöksi jo takaisin osastolle. Puhelimesta naurahdettiin, että tällaista tämä välillä on ja että tytär oli nyt turvassa ja vaikutti täysin omalta itseltään. Se huoleton nauru hänen omahoitajaltaan on jäänyt kalvamaan mieltäni. Oli tilanne päättynyt kuinka hyvin tahansa niin emme kaivanneet naurua vaan lohdunsanoja.

Jälkimainingit

Nyt, kuukautta myöhemmin ahdistun edelleen kun tytär tulee käymään. Alitajuisesti pelkään aina pahinta. Kun käyn huoneessa jossa se tapahtui, minun on välillä hyvin vaikea olla. Kun jään miettimään “mitä jos”, päässäni alkaa pyöriä luuppi, jossa emme tajua minkään olevan vialla vasta kun liian myöhään. Kaikista eniten mietin, että eikö meidänkin olisi pitänyt saada tilanteeseen jonkinlaista kriisiapua? Eikö sellaista kuulu järjestää jos toinen yrittää muttei onnistu? Onko se vertaistuki ja apu tarkoitettu vasta niille jotka ovat jo menettäneet elämästään ehkä sen tärkeimmän? Vai pitäisikö meidän itse, mielenterveyskuntoutujina kyetä ja mahdollisesti vielä osata etsiä sitä apua? Mitä jos meillä ei ole voimavaroja sellaiseen? Meidänhän pitäisi kyetä tukemaan myös tytärtä tässä tilanteessa. Pitäisikö tässä lakaista koko tilanne maton alle

Jos elämääsi on kohdannut kriisi, voit olla yhteyksissä MIELI ry:n kriisipuhelimeen. Se päivystää 24/7 numerossa 09 2525 0111. Sinun ei tarvitse kertoa nimeäsi ja kaikki mitä sanot on luottamuksellista.

– Anonyymi