Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Heijastuksia

Olemme nyt kirjoittaneet tiiviissä tahdissa yhteisesti annetuista aiheista kuusi viikkoa ja on pohdiskelun aika ennen kuin jatkamme väljemmällä aikataululla vapaammissa aihepiireissä. Blogi on saanut hyvän alun. Nyt sen on aika siirtyä opinnäytetyön piiristä uusiin ulottuvuuksiin.

Mihin kirjoittaminen on kuljettanut minut? Mille poluille astelemaan se on vienyt joukkomme? Jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. Voin kirjoittaa vain omasta polustani. Sen askelenpaikat tunnen. Voin kenties nähdä toverieni kulkevan etäällä samaan suuntaan, mutta heistä puhuminen olisi olettamuksia, enkä halua olettaa. Haluan pysyä lähellä totuutta, lähellä kuin verinahka, kuin hengitysilma keuhkoissani.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Meillä on ollut kuusi näkökulmaa käsittelemiimme aiheisiin. Olemme kuusi peiliä, joiden kautta on näkynyt virkistävän vaihtelevia sairauden, toivon ja toipumisen heijastuksia. Ennen kaikkea olemme heijastelleet valoa – sitä mikä tahansa kuva vaatii piirtyäkseen esiin.

Olemme samasta keskiöstä kasvavia kukan terälehtiä. Jokaisella voi hetken aikaa viivähtää perhonen. Kukan teriö ei olisi eheä, jos joku putoaisi pois. Muodostamme yhdessä suuremman kuvan.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Kenties tulevaisuudessa kukassa on uusia terälehtiä. Kenties kirkkain, hätkähdyttävin heijastus on vielä tulematta. Kirjoittaminen jatkuu kohti tulevaisuutta, joka on vielä pelkkä kuvitelma, toiveidemme ja pelkojemme helposti katoava kangastus – mutta uskon, että siellä on sanoja, vahvoja lauseita, jotka ohitamme ja jotka jäävät menneeseen humisten jälkikaikujaan kuin tuulen keinuttama pelto.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Samanlaisia, silti niin erilaisia, ja silti miltei samanlaisia jälleen. Sitä me olemme.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Jokaisella on oma tapansa katsoa. Ei ole olemassa väärää tapaa katsoa. Kynä saattaa kompastella, mutta katse on kirkas; hetki on yhtä aikaa ohikiitävä ja ikuinen, ja sanat korppikotkia hetkien haaskoilla. Katseemme elävät eteenpäin ja pudotamme matkastamme lauseita, rumia ja kauniita, joita kenties satunnainen lukija mukaansa poimii. Itse olen poiminut kanssakulkijoideni pudottamia sanoja kimpuksi saakka, pohdiskellut niitä mielessäni. Näinkin voi joku nähdä ja kokea – jokainen tavallaan. Ei ole väärää tapaa.

Ote Johanna Karelahden kuivapastellityöstä.

Haluaisitko Sinä kulkea rinnalla, nähdä kanssamme, kuinka matka jatkuu? Haluaisitko kenties jopa kirjoittaa kanssamme? Sellaistakin voi tapahtua. Tulevaisuuteen valoisin mielin katsoen,

Johanna K

Ajatuksia optimistisuudesta

Optimismi ei ole itsestäänselvyys. On joskus työlästä joutua tietoisesti muuttamaan ajatusmallejaan ja suhtautumistaan asioihin. Minulla myönteisen ajattelun oppimiseen meni aikaa ja opittavaa on edelleen. Omien ajatusmallien tiedostaminen on suuri osa muutosta. Varsinkin huonoina aikoina on vaikea ajatella myönteisesti asioista, muttei se ole mahdottomuus. Minulla se vaatii pysähtymisen hetkeen ja realistista suhtautumista vallitsevaan tilanteeseen. Uskon, ettei missään vaiheessa elämääni kaikki ole ollut totaalisen huonosti. Joskus on vain vaikea nähdä hyvää niiden synkkien ajatusten keskellä.

Myönteinen suhtautuminen asioihin ei ole muuttumatonta. Minulla siihen vaikuttavat monet asiat. Joskus on helpompi ajatella optimistisesti, joskus taas ei. Elämäntilanne on suurin tekijä siihen, kuinka toiveikas olen tulevan suhteen ja kuinka valoisasti katson asioita. Sairausjaksot, hankalat elämäntilanteet vaikuttavat, mutta niin vaikuttavat myös onnistumiset ja onnelliset tapahtumat. Ihmissuhteet on toinen asia, joka vaikuttaa minun optimistisuuteeni. Jos ilmapiiri ympärillä on kannustava ja ymmärtäväinen, on itsekin helpompi suhtautua suopeammin asioihin.

Epäonnistumiset usein syövät osaa hyviltä asioilta. On vaikea uskoa tulevaan ja omiin kykyihin, jos kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaisesti. Ehkä juuri tärkeää onkin, kuinka suhtautuu noihin ”pieleen” menneisiin tapahtumiin. Menikö se oikeasti pieleen? Opinko jotain? Pitäisi muistaa, että vaikka asiat eivät mene niin kuin ajatteli, voi silti onnistua toisella tavalla. Mielestäni tärkeää on nähdä tapahtuneissa asioissa merkitys. Näin on tilaa myös myönteisille ajatuksille.

Optimismiin sisältyy monenlaisia asenteita ja ajatuksia. Myönteinen ajattelu nähdään joskus kaiken ratkaisevana voimana, joka kumoaa kaikki vastoinkäymiset. Usein kuulee lauseen: ”Se on asenteesta kiinni.” Tämä varmasti pitää osittain paikkaansa, mutten usko tuohon väitteeseen täysin. Mielestäni joskus on jopa tervettä maata hetki pohjamudissa ja surra.

Tuo yhteiskunnan paine eteenpäin pyrkimisestä ja kaikkien vastoinkäymisten nopeasta voittamisesta on haitallinen ainakin itselleni. Jokaisen toipuminen sairausjaksoista tai vastoinkäymisistä ottaa oman aikansa. On stressaavaa ja ahdistavaa ajatella, että pitäisi aina jaksaa ajatella optimistisesti ja ylipäätään pyrkiä eteenpäin elämässä. Joskus on hyvä pysähtyä omiin tuntemuksiin ja arvostaa niitä negatiivisiakin tunteita. Ei niin mukavatkin tunteet tarvitsevat vähän tilaa elämässämme.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on opettanut minut positiivisemmaksi. Usko tulevaan on suuri osa toipumista ja jaksamista tämän sairauden kanssa. Ilman sitä elämä tuntuisi merkityksettömältä. On tärkeää haaveilla ja unelmoida, jotta elämässä on päämääriä ja tavoitteita. Hassua sanoa, että jokin näin vakava ja usein synkkä asia on valanut minuun optimismia. Ehkä se on sitä, että osaa nauttia niistä hyvistä pienistäkin asioista jotka ennen olivat itsestäänselvyyksiä.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus