Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

little-girl-2516582__340

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

girl-2706454__340

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

alcohol-1853327__340

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

baby-821625__340

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

stopwatch-60204__340

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

blood-1813410__340

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

team-386673__340

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

girl-3047297__340

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

fila

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay

Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kesän kuulumisia

Terve taas kaikille pitkästä aikaa. Huikea kahden viikon kesäloma on nyt lusittu ja olo on hyvä. Ensimmäisellä lomaviikolla järjestettiin esikoisen rippijuhlat ja on tässä kesän aikana tullut tavattua kavereitakin. Mitään kesälomareissua ei tullut tehtyä, kun oli tuota muuta rahanmenoa. Tehdään viikonlopun reissu sitten kun koulut ovat jo alkaneet. Tällä viikolla lapset lähtevät matkailuauto reissulle isovanhempien kanssa, niin saavat edes yhden irtioton ennen kuin arki koittaa. Toisaalta esikoinen ei ole kerennyt tänä kesänä kuin pyörähtää kotona. On ollut rippileiriä ja kesätöitä. Tästä viikosta tulee tylsä ja ikävä kun möllötetään lasten isän kanssa vain kahdestaan. Olen ihan tuuliajolla ilman lapsia. Ehkä minun olisi jo aika oppia päästämään irti, ovathan he jo teini ikäisiä.

Sittenpä rippijuhlista hieman tarinaa. Ensimmäiset rippijuhlat meidän taloudessamme ja siinä oli hyvät pohjat stressinpoikaselle. Lähestyvä juhla valvotti koko viikon ja pää alkoi ottaa hiukan kierroksia. Kropan sain pidettyä aika hyvin hallinnassa, mutta pakko oli edes leipoa jotain, vaikka kaikki tarjottavat oli jo hoidettukin. Ilmeisesti minut tunnetaan jo niin hyvin, että apuja sateli joka puolelta, etten lähtisi taas ylisuorittamaan. Isoimmat tarjottavat oli jo hoidettu molempien isovanhempien puolelta eikä tarjoilustakaan tarvinnut huolehtia. Sain siis hyvin hoidettua omaa ylivirittyneisyyttäni, kun ei ollut mitään stressattavaa. Sukulaiset huolehtivat myös paikalle tarpeeksi pöytiä ja tuoleja ja jopa jääkaapin. Kiitos kaikille vaivannäöstä ja anteliaisuudesta. Vaikka mitään stressin aihetta ei ollutkaan niin päivä tottakai jännitti ja sai niin ollen valvomaan. Sitten sain päähäni vielä idean, että minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe lapselleni. Olihan kyseessä kuitenkin tärkeä virstanpylväs ja aivan liian harvoin tulee kehuttua omia lapsiaan. Kaikista minun sekoiluistani huolimatta heistä on kuitenkin kasvanut kunnon ihmisiä. Siinäpä sitä sitten oli hiukan lisä jännitysmomenttia. En näköjään osaa päästää itseäni helpolla. Kirjoittaminen kuitenkin sujui niin kuin aina ennenkin. Annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti ilman sen tarkempaa pohtimista. En myöskään viilaillut tekstiäni vaan annoin sen olla raakileena ehkä siten myös aidoimmillaan.

DSC_1144

Kun juhlapäivä sitten koitti oli se yhtä tunteiden myllerrystä. Aamu alkoi tottakai lapsen hirveällä tukkakriisillä kun äidin papiljottikokeilu meni täydellisesti pieleen. Kuin ihmeen kaupalla hiukset asettuivat kuitenkin uomiinsa ja juhlakalu oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen. Kirkossa kamera jumittui juuri kriittisellä hetkellä ja taisi minulta lipsahtaa sana vittu juuri kun rippikoululaiset kulkivat ohi kulkueena. Oma tyttö oli ainakin sen kuullut. Herkistyin tilaisuuden aikana monta kertaa, varsinkin kummien siunauksessa ja katsellessani lapseni laulua eturivissä. Myös sukulaisten halaukset ja onnittelut olivat hellyttävää katseltavaa. Ihmettelin vain mielessäni kun en silti tirauttanut kyyneliä vaikka sisällä myllersi ja sydämessä tuntui. Kotiin päästyämme sain rohkeutta lukea lapselleni kirjoittamani kirjeen, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet yhteen. Jossain kohtaa ääni alkoi särkyä ja itku ei ollut enää kaukana. Varsinkin kun vilkaisin välillä lastani silmiin, oli kontrollin menettäminen lähellä. Minä joka pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, pystyin siihen. Keskityin vaan siihen, että olen lapseni kanssa kahdestaan. Syytän tai kiitän nykyistä lääkitystäni siitä, etten menettänyt kontrolliani koko tänä päivänä. Oli tavallaan surullista, etten vuodattanut kyyneliä vaikka tunteet sisälläni olivat voimakkaita. Ovatko lääkkeet siis tasoittaneet minua liikaakin, mene ja tiedä? Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat. Uskon ainakin siihen, että minusta välittyi suuri rakkaus lapsiani kohtaan ilman varsinaisia kyyneliäkin.

DSC_1111

Juhlien aikana ei tarvinnut hössöttää keittiössä ja minulla olisi ollut yllin kyllin aikaa seurustella vieraiden kanssa. Siinä kuitenkin sosiaalinen kömpelyyteni astui peliin ja menin aivan lukkoon. Pyörin vaan päämäärättömästi enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. En osannut siis emännöidä vaan keskityin vain selviämään tilanteesta panikoimatta. En tiedä johtuiko siitä vai sunnuntai päivästä, mutta vieraat alkoivat valua pois paikalta melko pikaisesti. Se jäi vähän harmittamaan. Aloin itsekin vasta rentoutumaan loppua kohden. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että niin moni pääsi paikalle ja jo kirkossakin oli paljon väkeä. Se oli erittäin tärkeää lapselleni. Hän rakastaa sukuaan yli kaiken ja nauttii olla heidän seurassaan. Päivä oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Lapsi oli onnellinen ja minunkin mielenterveys pysyi balanssissa kaikkien avun ansiosta. Päivästä jäi paljon elinikäisiä muistoja ja sain nähdä miten paljon rakkautta lapseni sai osakseen. Tukiverkosto hänen ympärillään on vahva. Itse sain omasta voinnistani huomata, että olen edelleen herkkä reagoimaan stressiin ja minun on kiinnitettävä huomiota arjesta poikkeavien tilanteiden hallintaan. Kun huomaan kierrosten nousevan osaan vähentää stressiä tuottavia asioita ja tilanne tasoittuu ilman lääkemuutoksiakin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Ehkä tämä on nyt sitten lähinnä sitä tasapainoa johon pääsen.

DSC_1045

Tämän iloa tuovan kuvan myötä vielä muutama kysymys. Mikä tuo iloa sinun elämääsi?Miten perhe ja tukiverkosto kannattelevat jos niitä on? Miten te pärjäätte tämän sairauden kanssa stressaavissa tilanteissa? Onko stressinsietokyky heikentynyt? Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta, myös muista aiheista mitä mieleen juolahtaa. Lisää juttua taas minulta ensi maanantaina.

-Mira

 

 

Yhteys vertaisiin – vertaistuki

Jos sinulle tulee mieleen jotain asioita tästä tekstistä, kommentoi toki! Avoin keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on kontakti, josta en voi kieltäytyä.

Sairaalakokemukset

Sairastamisen alussa oli täysin pihalla siitä mistä oli kysymys. Sairaalassa sai kuulla 22 vuotta sitten , että kyseessä on maaninen psykoosi. Toinen psykiatri epäili skitsofreniaa, koska minulla oli harhoja. Sairaalassakin sai jo vertaistukea, koska ne ihmiset jotka olivat osastolla, olivat ainut viiteryhmä johon kuului. Ammattilaiset olivat lasikopissa ovien takana. Sairaalassa oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa, ja myös tehdä jotain harrastustoimintaa yhdessä: esim. kuvan teko, tai shakin pelaaminen jonkun kanssa.

Yhteyden katkaiseminen ihmisiin, eli eristys, se on rangaistus?

Kaksisuuntaisten vertaisryhmät

Ensimmäiseen vertaisryhmään pääsi vasta pitkän ajan kuluttua, kun oli ollut omahoitajan kanssa keskusteluissa ja lääkehoitoa oli jatkunut kauan. Vasta masennuskauden jälkeen, muuttui diagnoosi kaksisuuntaisuuteen, ja silloin pääsi ensimmäiseen vertaisryhmään. Siellä tutustui ihmisiin, ja osa näistä on edelleen tuttavapiirissä.

Omakuva
Sekatekniikkaharjoitelma . Kuvallinen ilmaisu on yksi omaterapiani tärkeimpiä muotoja. Erilaisissa ryhmissä on tehty yhdessä jotain itseilmaisua, ja se on sopinut minulle. (c) 2019 JSK

Kaksisuuntaisuuteen kuuluu sairastamisjaksoja, ja hyviä aikoja. Kuntouduin jopa töihin takaisin, ja siinä auttoi työhönpaluusuunnitelma, jota muotoilemassa oli lääkäri, oma työnantaja ja omahoitaja.

Ammattilaisiakin voi kohdata tasa-arvoisessa hengessä, koska he haluavat asiakkailleen parasta mahdollista hoitoa, tukea ja tulevaisuutta.

Uusien sairastamisjaksojen jälkeen oli toinenkin vertaisryhmä, jossa tapasi lisää ihmisiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näistäkin on muutama jäänyt tuttavuuden lisäksi myös ystäväksi. Yhdessä asioiden pohtiminen jatkuu tätä nykyä erään henkikön kanssa kävelyiden merkeissä. Muitakin ystäviä on jatkuvasti jossain tekemisissä kanssani.

Vertaisuuden kautta ystävyyteen tulee vahva pohja, ja on helppo olla avoin ja rehellinen toiselle samoja asioita työstävän ihmisen kanssa.

Sosiaalinen media

Sairastamisjaksot ovat myös erilaisia, ja omassa kuntoutumisessa ja toipumisessa on ollut pitkä hyvä vaihe, jota seurasi pitkä eristäytymisen ja yksin pärjäämisen vaihe.

Siihen vaikutti lähinnä se, että oma perhe hajosi, ja jouduin lähes konkurssiin. Elin eristyksissä ja olin kiinni vain sosiaalisen median kautta ihmisiin. Se oli henkireikä. Tutustuin usean vuoden aikana ympäri maailmaa erilaisiin ihmisiin, joista jotkut olivat mielenterveyden ongelmien takia vertaisia ja joiden puoleen saattoi yksityiskeskusteluissa välillä kääntyä. Kirjoitin englanniksi ja kuuluin useisiin ryhmiin erilaisissa alustoissa. Muutamien kanssa ystävystyminen olisi hyvinkin saattanut lähestyi jo intiimiä suhdetta, mutta lopulta mitään sellaista ei tapahtunut .

Valittu - The Chosen One
Olen paljon tehnyt kuvia sen kummemmin miettimättä mitä niissä olen halunnu ilmaista. Yleensä kyseessä on joko omakuva , tai sitten yhteys, suhde muihin ihmisiin. (C) 2019 JSK

Vaikka suunnittelinkin jo lähteväni Australiaan, koska minulla ei ollut enää mitään omistuksia, niin sukulaiseni huolestuneina saivat minut muuttamaan pois syrjäseudulta lähemmäksi heitä, omia sukulaisia.

Samanlainen sosiaalisen median hyödyntäminen ihmisten kanssa yhteydessä olemiseen jatkui kuitenkin myös kaupungissa. Kävin toki mm. klubitalolla tutustumassa ja sain sieltä jonkinlaisen valmiuden ajatella joskus hyödyntäväni klubiyhteisöä, mutta motiivit olivat aika heikot.

Halusin olla yksin. Kesti monta vuotta ennen kuin sitten menin klubitalolle. Hyvä että menin.

Ajan kuluminen

Sairastamisaikoja oli useita. Osastolla olin taas ja siellä tapasin kohtalotovereita. Joistain ihmisistä tiesin, että he olivat jo kuolleet. Osa oli lähtenyt oman käden kautta.

Oli yksinäinen joulu osastolla, tein kortteja ja kirjoitin ennaltaehkäisevän mielenterveyden pamflettia. Jonkinlainen itsenäinen oman asian hallitseminen alkoi tulla esiin. Oliko se ajan kulumisen väistämätön seuraus, vai johtuiko se siitä, että olin päässyt eläkkeelle ? Kun eläkepäätöksen saaminen onnistui, ja se helpotti oloa huomattavasti. Lisäksi omat lapset alkoivat olla aikuisia, joten pelkkä ajatus siitä , että voisi tulla joskus isoisäksi sai minut ajattelemaan, että tahdon olla hyvässä kunnossa jos minusta isoisä tulee.

Kyky kääntyä ihmisten puoleen kehittyy, ja sitä voi harjoitella. Rohkeus kasvaa kontakteissa!

Klubitalolla

Sitten alkoi nopea kuntoutumisen vaihe, ja vertaisuuden merkitys klubitalolla oli valtava. Sain päivittäin vajaan vuoden aikana tutustua moniin ihmisiin, joiden kanssa ei tarvinnut selitellä asioita, vaan sai olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä ilman rooleja.

Klubitalolla työpainotteiseen päivään osallistuminen antoi työnohjaajan kanssa tehdyn tavoitesuunnitelman kautta hyvän fokuksen kuntoutumiseen, ja pystyin omia voimavaroja saamaan käyttöön. Joidenkin työnohjaajien kanssa yhteistyö kumppanina oli mahdollista.

Tätä muiden ihmisten kanssa yhdessä tekemistä helpotti myös esimerkiksi MTKL:n Muutoksen Avaimet -kurssin käyminen klubilla. Siinäkin ryhmässä oppi tutustumaan taas uusiin ihmisiin vertaisuuden kautta. Näistäkin on monia jäänyt ystäväksi. Pystyimme vertaiskokouksia toteuttamaan myös valmentajan kanssa Skypen välityksellä.

Klubitalomalli
Klubitalomaailmassa löytyy yhteys ihmiseen luontevasti vertaisuuden kautta . (C) 2019 JSK

Kamerakerho

Jatka lukemista ”Yhteys vertaisiin – vertaistuki”

Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Tässä on minun rakkaat kisuni

Palataan taas ensi viikolla!

Piia

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

VKO 11: Kumppanuus ~ Connectedness

Blogi on perustettu opinnäytetyön yhteydessä , ja se jää Kaksisuuntaiset ry:n hallinnoitavaksi opinnäytetyön jälkeen . Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa opinnäytetyönä tekee Mira K., Savoniasta. Olemme sitä viikon verran pyörittäneet, ja siellä ovat kirjoittajat esitelleet itseänsä . Meitä on tällähetkellä opinnäytetyön ’koekaniineina’  kuusi kirjoittajaa, ja vuorollamme omina kirjoiotuspäivinämme ohjatusti kirjoitamme eri teemoista. Olemme yhdessä työstäneet eettistä arvopohjaa ja sitoudumme kirjoittajina siihen.

Yhteisöblogin kuvaus

Blogia kirjoittaa kuusi kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsoaffektiivisuutta sairastavaa henkilöä, ja jokaisena arkipäivä ilmestyy yksi kirjoitus. Ensimmäiset viisi viikkoa kirjoitamme kukin vuorollamme kumppanuudesta, toivosta ja optimismista, identiteetistä, elämän merkityksellisyydestä ja voimaantumisesta. Näiden jälkeen jokainen meistä jatkaa haluamillaan aiheilla, ja kirjoittajaksi voi tulla myös uusia henkilöitä. Emme käsittele teksteissämme arkoja aiheita, kuten politiikkaa. Pyrimme omalta osaltamme vähentämään stigmaa ja tukemaan kuntoutumista.  Jokainen kirjoittaa omista kokemuksistaan ja noudattaa parhaansa mukaan yhteisiä arvoja ja vertaisryhmän toimintaperiaatteita: Kuuntele, kannusta, kunnioita, kiitä :). Toimimme tiiminä.

Toipumisorientaation viitekehys englanniksi
Toipumisorientaation kehys. Näistä aiheista kirjoitetaan tässä blogissa opinnäytetyön yhteydessä . Kuva sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/

Eli kirjoiotuksia tulee aiheista ’Connectedness’ ~ Kumppanuus  , ’Hope and Optimism’ ~ Toivo ja Optimismi , ’Identity’ ~ Identiteetti , ’Meaning’ ~ Merkitys, ja ’Empowerment’ ~ Voimaantuminen  . Ylläoleva kuva on lainattu tältä sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/ .

Ota yhteyttä

Kaksisuuntaiset ry | Mielen Mainingeista yhteisöblogi | Ota yhteyttä  | Anna Palautetta

.. kommentoi ja osallistu .. yhdessä voimme paremmin .. ota yhteyttä ..

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus