Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Me oikein luotettavat ja kivat ihmiset

Olen aina ollut sosiaalinen luonne. Vuosien kuluessa minun on kuitenkin ollut yhä vaikeampaa liittyä porukoihin. Ripari-ikäisenä uin vielä vaivatta osaksi pientä jengiä. Lukioikäisenä aloin jo erakoitua, ja viimeistään yliopistovuosina en osannut enää lyöttäytyä mukaan joukkoihin. Koko seitsemän vuoden opiskelun aikana en osallistunut ainoaankaan tapahtumaan tai ainejärjestöni toimintaan. Tutustuin koko aikana tasan yhteen uuteen ihmiseen, ja häneenkin yhteisten tuttavien kautta varsinaisen yliopistoelämän ulkopuolella. Olen kiitollinen hänestä!

Kaiken taustalla on reistaileva mielenterveyteni. Niin kuin nyt tiedän, aloin käydä läpi vauhteja ja masennuksia teini-ikäisenä. Samalla sosiaalinen ahdistukseni yhdessä yleisen ahdistuneisuuden kanssa alkoi kasvaa. Näistä syistä minun on ollut aina myös vaikea harrastaa, mistä johtuen sosiaalinen kenttäni on ollut sangen kapea suurimman osan elämääni.

Teinivuosilta minulle on jäänyt elämään mukaan kourallinen ystäviä, joiden kanssa pidän yhteyttä. En ole sikäli ollut koskaan täysin yksin, vaikka välillä en ole kuukausiin vastannut viesteihin, koska olen ollut niin ahdistunut ja masentunut. Vauhdikkaampina aikoina kaikki ihmiset ympärilläni tuntuvat taas niin mitättömiltä ja hitailta, etten välttämättä oikein jaksa olla tekemisissä heidän kanssaan.

Löysin onnekseni puolisoni myös hyvin nuorena, ja siksi minulla on ollut ihminen elämässäni myös vaikeimpina hetkinä. En siis ole koskaan ollut absoluuttisen yksin – en edes hetkinä, jolloin en ole voinut kommunikoida kodin ulkopuolelle. Myös erakoitumisen aikoina joku on aina osoittanut minulle sanoja, hellyyttä ja ollut läsnä. Mietin usein sitä, miltä elämä olisi näyttänyt, jos en olisi löytänyt häntä: karulta, yksinäiseltä, vielä nykyistäkin vähävaraisemmalta. Mietin heitä, joiden elämässä näin on.

Puolisoni on myös se, joka pääsi ensimmäisenä jyvälle vuosikymmeniä kestäneistä masennuksen ja vauhdin jaksoistani sekä ahdistuneisuudestani. Hän etsi minulle spesialistin, joka ohjasi minut tarkempiin tutkimuksiin Helsingin kaupungin psykiatriselle poliklinikalle. Sain pian diagnoosin, 112-kelakortin sekä purkillisen lääkkeitä kouraan.

Hoito poliklinikalla on osaltani ollut kokonaisuudessaan todella hyvää, mutta kyseessä on ainoastaan lääketieteellinen hoito. Kaksisuuntainen mielialahäiriö aiheuttaa traumoja ja pohdittavaa – ainakin minulle – ja asioita pitää saada purkaa. Diagnoosin saatuani olin jollain tapaa jopa entistäkin yksinäisempi. Minulla ei ollut ketään, kenen kanssa puhua sairaudesta, sillä kukaan lähiympäristössäni ei ymmärrä juuri mitään mielenterveyden haasteista. Olin myös loppuunpalanut monella eri tavalla eikä minulla ollut mitään näkymiä elämässä: olin sössinyt asioita siellä ja täällä.

Puolisoni oli myös se, joka keksi minulle Kaksisuuntaiset ry:n. Ei mennyt kuin pari kolme viikkoa siitä, kun sain diagnoosini, kun istuin jo vertaistapaamisessa noin 10 muun kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsoaffektivista häiriötä sairastavan kanssa. Taisin itkeä: olin todella väsynyt, mutta myös epäuskoinen diagnoosini suhteen. Onko minulla tämä? Saanko vihdoin apua? Olin myös kevyessä vauhdissa ja hiukan harhainen: epäilin, että lääkärini ja hoitajani ovat muodostaneet salaliiton minua vastaan, ja että he syötättävät minulle lumelääkkeitä saattaakseen minut naurunalaiseksi. Tämä ahdisti minua päivin ja öin.

Ryhmässä en ollut harhainen. Paikka tuntui rauhoittavalta ja turvalliselta. Lisäksi muiden sairastuneiden läsnäolo sai minut tuntemaan ensimmäistä kertaa elämässäni tietynlaista yhteyttä. Se, mikä oli vaivannut minua teinivuosista saakka, oli jotain, jolla oli nyt nimi, ja josta saattoi jakaa muiden kanssa.

Vertaisryhmä oli osa sitä kokonaisuutta, joka auttoi minua tulemaan sinuiksi sairauteni kanssa. Se oli myös uusien tuttavuuksien paikka. Nyt minulla on muutama ihminen enemmän elämässäni. Viestittelemme Slackissä ja järjestämme joskus kahvihetkiä. Uudet tuttavuudet tuntuvat hyvältä ja muistuttavat minua myös sosiaalisen toipumisen mahdollisuudesta. Asiat menevät parempaan suuntaan ajoittaisista takapakeistani huolimatta.

Yhdistys avautui minulle pian myös käytännön tasolla: lähdin mukaan vapaaehtoiseksi, mistä yksi iso osa on tähän yhteisöblogiin kirjoittaminen. Viime päivinä olen myös osallistunut keskusteluun yhdistyksen Slackissä mahdollisesta mielipidekirjoituksesta koskien sitä, että täysi kelakorvaus lääkkeistä on rajattu vain osalle sairastuneista. Olemme puhuneet myös jäsenkyselyjen tekemisestä, jotta voisimme saada informaatiota jäseniltämme elämän eri osa-alueista ja sitten työstää näistä tiedoista blogitekstejä tai kannanottoja. Tämä kaikki sopii hyvin akateemisen koulutuksen saaneelle mielelleni, joka ei ole juuri koskaan päässyt hyödyntämään osaamistaan – en ole sairaudestani johtuen kyennyt oman alani töihin.

Vertaisuus, jota olen yhdistyksessä kokenut, on vahvistanut minun kuuluvuuttani myös muuhun maailmaan. Tämä johtuu varmasti siitä, että on helpompi olla avoin itsestään, kun tietää, mitä sairastaa, miten sairautta hoidetaan, ja että on meikäläisiä muitakin. Yhdistyksestä saamani kannustuksen myötä olen pikku hiljaa tullut ulos kaapista sairauksineni. Eräs tuttava sanoi tuntevansa bipoja, jotka ovat oikein luotettavia ja kivoja ihmisiä. Yhdistyksessä sain jakaa tämän huvittavan häpeäleiman ilmentymisen ja nauraa sille muiden kanssa.

Nauru auttaa moneen asiaan.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kohtaamme stigmaa siellä sun täällä. Esimerkiksi somaattisten sairauksien hoidattaminen saattaa olla haasteellista, kun tiedoissa lukee, että sairastaa kaksisuuntaista tai skitsoaffektiivista. Johanna kirjoitti asiasta täällä. Itsekin olen kärsinyt sairauteni vuoksi lapsettomuushoidoissa. Kirjoitin asiasta täällä. Lääkäritkään eivät aina ole jyvällä näistä sairauksista. Lisäksi yleisesti mielenterveyskuntoutujista puhuttaessa yhäkään noin viidennes suomalaisista ei haluaisi meitä naapurikseen. Vuonna 2006 kyse oli peräti kolmanneksesta suomalaisista. Suunta on hyvä, mutta työtä on vielä tehtävänä.

Jos osallisuus on yksi syy minulle kuulua järjestöön, vaikuttamistyö on toinen. Haluan, että stigma poistuu. Ei että se vähenee, vaan että se poistuu. Siksi muun muassa kirjoitan tähän blogiin, ja koetan olla järjestössä avuksi siellä, missä osaan ja voin.

Jos sinua siis kiinnostaa vertaisuus, vertaisohjaaminen, aktivismi tai vaikkapa sairautta ympäröivistä teemoista kirjoittaminen, videoiden tekeminen, runoileminen tai vaikka mikä muu ilmaisun tai järjestötyön muoto, tervetuloa mukaan. Voit olla itse sairastunut tai sairastuneen omainen. Kaksisuuntaiset ry on hyvä paikka tulla kuulluksi. Se on myös meille oikein luotettaville ja kivoille ihmisille hyvä paikka tehdä vaikuttamistyötä, kun kauhomme itsellemme sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta kentästä tilaa.

Miikka P


Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: