Kissa on loppukesällä laihtunut ja kurjan oloinen. Kiikutan sitä eläinlääkäriltä toiselle tavattoman ahdistuneena. Sisäelinultrassa löytyy paha sappivaiva, johon kissa ehkä kuolee tai sitten ei. Tuntuu, että kuolen kohta itsekin. Syötän kissalle lääkkeitä ja toivon parasta, pelkään pahinta.
Äkkiä olen ihmeen hyväntuulinen, vaikka hetki sitten ajattelin, että henki lähtee ahdistuksen takia. Kissakin vaikuttaa tokenevan hiukan. Ehkä se ei kuolekaan. Olen jo lähes hilpeä. Elämä on oikeastaan aivan mainiota!
Bongaan netistä söpön kissanpennun ja sehän on meidän kissamme ihan selvästi. Kohta se on sitä oikeastikin. Tuurilla toipilas rakastuu uuteen pentuun välittömästi. Kissat hengailevat tyytyväisinä sylikkäin ja minä olen euforinen. Uusi pentu on paras kissa, joka meillä on koskaan ollut! Kyllä kannatti tehdä heräteostos.
Hoitotaho ei hoksaa alkanutta vauhtia sen enempää kuin itsekään sitä tajuan.
Kohta uppoudun kissojen ympäröimänä kirjoittamisen pyörteisiin. Omaelämäkerrallinen käsikirjoitus on tehtävä juuri nyt! Unohdan nukkua ja syödä, sulkeudun työhuoneeseen huomaamatta ajankulua – ja kirjoitan. Lapsi soittaa ja kysyy, missä viivyn; olen luvannut hakea hänet koulusta; mitä ihmettä, kellohan on korkeintaan kymmenen aamulla! Paitsi että se on kaksi iltapäivällä. Delegoin hakureissun puolisolle ja jatkan kirjoittamista. Perhe ei tohdi tulla työhuoneeseen, kurkistelevat vain välillä varovaisesti ovenraosta. Tulisitko syömään, tehtiin ruokaa?
Kirjoitan kuudessa vuorokaudessa 180 sivua tekstiä – loistavaa ja mahtavaa, miltei valmista painokoneeseen. Mutta entä kun kirjoittamisen liito on päätöksessä, eikä vauhti silti lopu?
Keskittyminen hajoaa tuhansiin suuntiin. Olen valkoisessa pilvessä, josta ei näe ulos. Haluaisin jo pois täältä, ei ole enää kivaa, voin vaikka lentää täysillä päin seinää, kun en näe eteeni. Lapsi sanoo hieman emmittyään: äiti, sä et ole normaali. Sä heilut koko ajan vähän. Tajuan, että niinhän se on – en pysy hetkeäkään aloillani! Ajatusten palaset kuhisevat päässäni. Ahdistus, paniikki! Kaveri komentaa minua soittamaan hoitotaholle nyt heti eikä vasta huomenna. Soitan.
Haluan osastolle, ilmoitan. Minulla taitaa olla mania. 32 vuoden sairastamiskokemuksella uskoisin jo tietäväni, miltä se tuntuu. Haluan hallitun jarrutuksen, mieluiten heti. Mutta kas, en pääse, en saa edes käyntiaikaa lääkärille. Puhelinaika järjestyy, ja sitä kautta psykoosilääkkeen tuplauskäsky ja resepti vanhaan kutinalääkkeeseen, jonka olisi tarkoitus nukuttaa – ja jota en heti pysty edes hakemaan apteekista kokeiltavaksi, koska asun hevonkuusessa keskellä ei mitään, enkä juuri nyt tietenkään voi ajaa autolla. Jään kahdestaan psykoosilääkepaketin kanssa, lääkäri luurissa sanoo heipat ja toivottaa pärjäämisiä.
Olen aiemmin ohjeistanut vertaisia tekemään muistutuksia huonosta hoidosta. Nyt saan tehdä muistutuksen itsekin. Vaikka olen muutamaa viikkoa aikaisemmin tuottanut vaivatta parisataa sivua tekstiä, on muistutuksen kirjoittaminen hajanaiseksi levähtäneessä olossa tavattoman rankkaa hommaa. Ajatukset karkailevat raivostuttavasti. Tuplattu psykoosilääke kyllä jarruttaa ja hyydyttää vauhdin nopeasti, mutta olen edelleen sekavassa valkoisessa pilvessä ja kuollakseni ahdistunut. Eikö tämä lopu millään? Viimein kuitenkin saan lähetettyä ylilääkärille muutaman sivun verran tiukkaa palautetta.
On lähinnä hyvää tuuria, että minulla on perhe, joka tässä tilanteessa kokkaa ruoat eteeni ja patistaa minut päivittäin saunaan peseytymään. Olen ihan pihalla. Aivan liikaa kaatuu vastuuta läheisten niskoille, mutta vaihtoehtoja ei ole annettu – näillä mennään. Viikot matavat ja hyydyn jumitukseen ja väsähdykseen aivan keskittymiskyvyttömänä, kyvyttömänä tekemään mitään järkevää. Pelaan Minecraftia – aivot narikkaan – ja nukun luomuna miten kuten, koska saan kutinalääkkeestä pelkän jomottavan päänsäryn.
Vastine muistutukseeni saapuu joulun alla. Se on ystävällinen, joskin melko turhanpäiväinen: ikävää että sinulle tuli turvaton olo, ylilääkäri pahoittelee. No, mitä oikein odotin edes – enpä juuri sen kummempaa. Jos osastot ovat täynnä, ne ovat täynnä, mutta jos tässä kunnossakaan ei osastolle ihmistä edes toviksi oteta, olen todella huolissani niistä vertaisista, joilla ei ole perhettä auttamassa!
Valkoinen pilvi haihtuu hiljalleen. Uusi viirunaamainen kissanpenikka on sekoillessani kasvanut kokoa lähes huomaamatta, ja minulla on 180-sivuinen käsikirjoitus, eikä hajuakaan, mitä sen kanssa tekisin. Ehkei minun vielä tarvitsekaan tietää.
Johanna K
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti