Surun kautta kaaokseen

Istuin iltakahvilla kun tunsin humaltuvani. Pupillit tuntuivat laajenevan ja mieli oli levoton. Olin jo aikaisempina päivinä välillä häslännyt ja välillä maannut lamaantuneena sohvalla. Nyt tiesin ainakin varmasti, että minulla oli hypomania. Ilmeisesti tämä stressi ja lääkkeiden vaihto samaan aikaan oli laukaissut minulla sekamuotoisen jakson. Lääkäri käynti sattui tähän samaan syssyyn, syynä juuri tuo lääkkeiden vaihto. En suostunut vaihtamaan lääkkeeseen joka taas lihottaisi. Päädyttiin kokeilemaan sellaista vaihtoehtoa, joka myös nostaisi prolaktiini arvoja, mutta ei niin paljon kuin edellinen lääke. Syynä se, ettei minulla ollut enää oikein muita vaihtoehtoja. Lääkäri näki jo heti minun huoneeseen tullessani, että minulla oli hypomania. Kuulemma liikkeistä ja olemuksesta sekä puheesta erotti. Minua hävetti suunnattomasti. En ollut koskaan älynnyt, että hulluuteni näkyi hyvin myös päällepäin. Yritin heti käyttäytyä jotenkin rauhallisemmin ja normaalimmin.

Seuraava käynti olikin hoitajalla ja tähän mennessä olin jo taas masentunut. Olo oli tuskainen ja vetämätön. En taaskaan ollut jaksanut käydä suihkussa tai meikata. Pölähdin paikalle kuin metsän peikko, eikä se minua vähääkään kiinnostanut. Hoitajalle juttelu kuitenkin vähän paransi mieltä, mutta jo kotiin saavuttua olin taas oma apaattinen itseni. Masennus vaan jatkui ja mukaan tuli nyt myös uuden lääkkeen sivuoireet ja entisen pois jättö oireet. Uusi lääke oksetti ja entinen toi pintaan kylmän hien ja tärinän. Aloin tuntea jo painetta, kun minun piti saada itseni toimintakuntoon joulukuun alkuun mennessä. Koko perhe tarvitsi sitä. Olimme juosseet surua karkuun pikavauhtia ja meille olisi nyt tulossa koiranpentu. Hoitaminen olisi minun vastuulla, koska olisin eniten kotona. Miten helkkarissa pystyisin siihen, kun en pystynyt huolehtimaan itsestänikään. Päätin nostaa masennuslääkkeeni annosta ja parin päivän päästä oloni olikin jo parempi. Tuskin kerkesi taas lääkkeistä johtua, vaan mieliala läksi seilaamaan toiseen suuntaan. Ei auttanut kuin yrittää taas pysyä mukana.

 

Mielen taas pikkuhiljaa kohentuessa minulle soitti myös hematologi liittyen viimeisimpiin verikokeisiini. Minua seurataan siis säännöllisesti veritautini vuoksi. Tiesin jo melkein mitä sieltä oli vastassa, koska olin koiran kuoleman jälkeen kärsinyt tietynlaisesta päänsärystä ja niskajäykkyydestä. Punasoluja olikin ruvennut muodostumaan liikaa, hemoglobiini oli korkea samoin kuin hematokriitti. Toisin sanoen vereni alkoi olla liian ”paksua” varsinkin kun minulla on myös verenpainetauti. Ainut lääke mikä vähän hidastaisi taudin kulkua on lopetettu tekemästä. Suomessa ei vielä korvata vastaavia valmisteita ja omakustanteisena ne ovat tonnin kuussa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät miedot solunsalpaajat, jotka nostavat leukemian riskiä. Niitäkään ei voinut nyt aloittaa, kun maksani oli niin huonossa kunnossa. Seuraavaksi siis maksan ja pernan ultraan ja mahdollinen venesektio, joka on vähän niin kuin verenluovutus. Tuo maksa minua on vaivannut ennenkin ja tämä tieto sai nyt lopettamaan viikonlopputissuttelun kertalaakista. Lääkkeet, alkoholi ja ylipaino on huono yhdistelmä. Tämä on nyt otettava tosissaan. Maksaa on vaikea korvata.

Kaikki tämä sai miettimään miten paljon vastoinkäymiset, kriisit ja stressi vaikuttavat myös somaattiseen terveyteen. Hematologini on jo aiemmin todennut, että veritautini on reaktiivinen. Työstressin aikana tilanne oli huono ja oli vaikea löytää hoitotasapainoa. Viimeaikoina eläkkeellä ollessani pärjäsin kokonaan ilman lääkkeitä. Ihminen on kokonaisvaltainen eikä mielen ja kehon sairauksiakaan pitäisi hoitaa erillään toisistaan. Kyllähän sen huomaa aina, miten jonkun stressin mennessä ohi iskee flunssa päälle. Nuorempana aina kun jännitin etukäteen jotain tilannetta niin minulle tuli herpes huuleen. Yleensä aina ennen koulukuvausta tai kokeita tai synttäreitä. Toivotaan että nyt löydän taas takaisin jonkinlaiseen tasapainoon. Kunhan uusi lääkecombo alkaa vaikuttaa ja tämä sekari taittuisi. Pitää nyt keskittyä lapsiin ja tulevaan koiranpentuun. Kaikkiin positiivisiin asioihin, niin ehkä tämä minun villi verenikin rauhoittuisi. Kuten olette huomanneet niin en enää ole pysynyt maanantai kirjoitusrytmissä. Nyt ja jatkossa tulen menemään voimavarojeni mukaan, mutta tavoitteena on silti kirjoittaa kerran viikossa, varsinkin jos muut kirjoittajat eivät ole kirjoitusvuorossa. Koirapennulle hommaan sitten omat some kanavat, ettei tule täällä siitä höpöteltyä. Pitää sitten laittaa kuitenkin linkkiä niin pääsee halukkaat sitäkin kohellusta seuraamaan.

Seuraavaan kertaan.

-Mira

kuvat: Pixabay

Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus