Työkyvytön

Nytpä tuli sitten käytyä lääkärillä lausuntoa varten, koska kuntoutustuki loppuu lokakuun loppuun mennessä. Olin todella viimetinkaan liikenteessä ja saa nähdä ehtiikö Elo tehdä päätöksen ennen kuin tuki loppuu. Ruokatilille ei taas pysty ostamaan mitään ennen kuin tietää paljonko saan rahaa ja mistä. Lääkäri kirjoitti B-lausunnon, jossa haetaan nyt pysyvää työkyvyttömyyseläkettä. Se on sitten eri asia, hyväksyykö työeläkeyhtiö hakemuksen vai ei. Tähän mennessä olen saanut aina kuntoutustukea lyhyemmälle ajalle kuin mitä lääkäri on pyytänyt. Kaiken lisäksi minulla ei ole hajuakaan onko eläke suurempi vai pienempi kuin tähän mennessä tullut tuki? On pakko ennakoida ja olla käyttämättä nyt rahaa yhtään mihinkään, ettei käy köpelösti. Tyttöjen synttäritkin ovat tulossa. Toivottavasti päätös ehtii tulla ennen niitä. Odotusaika eletään kynsiä syöden.

Tieto siitä, että pysyvää eläkettä haetaan sai aikaan ensin helpotuksen tunteen. Nyt ei enää tarvitsisi stressata sitä jaksaako vielä tehdä kokopäiväistä työtä ja mihinkä asti seuraavat tulot on turvattu. Vaikka rahaa tulisi vähemmän kuin töistä, niin enää ei tarvitsisi taistella itsensä kanssa ja pyrkiä koko ajan parempaan. Nyt voisi vaan rentoutua, antaa olla ja keskittyä toipumiseen. Paineet tippuisivat hartioilta eikä se stressi ainakaan enää pahentaisi olotiloja. Stressi saa ahdistuksen ja pelot nostamaan päätään. Helpotuksen tunteen jälkeen rintakehää rupesi painamaan kuitenkin ahdistus ja pettymys. Nelikymppisenä jo eläkkeelle. Nytkö minä jo luovutin?

 Olisi pitänyt jaksaa tapella vielä vastaan.

Haluaisin olla hyvänä esimerkkinä muille, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää niin kuin muutkin. Lisääkö minun luovuttamiseni nyt mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa? Minulla on nyt kuitenkin ihan hyvä olla, en tunne itseäni kovinkaan sairaaksi. Miksi juuri nyt haetaan eläkettä, kun tilanne on kokko ajan vain parantunut? Tähänkö tämä nyt jäi? En saavuttanut elämäni aikana mainetta ja kunniaa. Mitä lapset nyt vastaisivat, kun kaverit kysyvät mitä äitisi tekee työkseen? Mitä minä siihen vastaisin? Hävettää olla vajaa kuntoinen ja olla vaan. Onko minulla nyt enää samaa ihmisarvoa kuin muilla? Olenko hyödyksi yhteiskunnalle? Lapsien mielestä ainoa haittapuoli minun työkyvyttömyydelläni on ollut se, että olen aina kotona eivätkä he saa koskaan olla yksin kavereiden kanssa. Rahan puutetta eivät ihme kyllä nostaneet esille, niin kuin minä. Ei siis ole kovin kummoisia murheita heillä ainakaan tähän liittyen.

Kaiken tämän helpotuksen ja pettymyksen jälkeen minua valvotti viime yönä. Ahdistus tupsahti tulla nurkan takaa taas todella pitkästä aikaa. Olo alkoi käydä jo niin tukalaksi, että käsi oli jo Opamox purkilla. Mietin mistä tämä kaikki nyt johtuu, kunnes yhdistin olon heikkenemisen tänään olevaan keskusteluun opettajan kanssa. Olin jo päättänyt, että lopetan sosionomi (yamk) opinnot kesken, kun en kestänyt stressin määrää. Opettaja sopi kuitenkin tapaamisajan tälle päivälle, että voidaan suunnitella HOPSia. Olin mennessäni valmistautunut sanomaan suorat sanat, mutta paikanpäällä en saanut sanaa suustani, kun opettaja jyräsi minut.

Valvotun ahdistuneen yön jälkeen minulla ei ollutkaan voimia kyseenalaistaa.

Lopputulos on se, että olen edelleen koulun kirjoilla ja keväällä on otettava opettajaan yhteyttä siitä, miten rupean opintojani jatkamaan. Hänen mielestään minulla on nyt hetken helpotus opinnoista, jotta voin toipua rauhassa, mutta eihän se niin ole. Takaraivossa painaa koko ajan, että kohta se pitää aloittaa taas ja mitä kaikkea opinnäytetyöstä on vielä tekemättä. Miten siinä sitten toivut? Mihin ihmeeseen minä edes tätä tutkintoa tarvitsen? Enhän eläkkeellä pysty edes alan töitä tekemään, varsinkaan esimiestehtäviä, joihin koulutus on suuntautunut. Ainoa syy on päteä itselleen ja muille näyttämällä, että minusta on vielä johonkin. Utopistinen haave siitä, että vielä joskus pääsisin hyville ansioille ja voisin täten nostaa yhteiskunnallista asemaani. Sekö on muka sitten tärkeää. Leikkiä omalla terveydellään paremman aseman saavuttaakseen? Sisimmässäni kuitenkin tiedän mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Miksi en anna vain itselleni armoa? Nauttisin hetkestä silloin kun kaikki on hyvin, enkä murehtisi muuta. Niinhän olen yrittänytkin elää. Miksi sitten ajattelen liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat? Liekkö sitten kyseessä vaativa persoonallisuushäiriö, mitä lääkärikin viime käynnillä vilautteli?

Nyt pitää vaan ottaa itselle aikalisä ja palata siihen mitä sydän sanoo. Mikä on oikein juuri minulle? Miksi pyrkisin takaisin oravanpyörään, kun niin moni haluaa siitä juuri poispäin? Hengitä, pysähdy—tiedät mikä on oikein kun vaan antaudut sille, luottaen siihen, että elämä kantaa.

-Mira