Ehkä en enää yritä parantua, sillä minä en parane. Mutta voin oppia elämään tämän kanssa.
Ajattelin ennen kaiken järjestyvän ja minun järjestyvän. Kunnes olen alkanut ymmärtää, minä en järjestykkään.
En kiipeä vuoren huipulle sanoen, se oli siinä ja tuuleta iloisena elämän helppoutta.
Minä kiipeän vuorta, jossa ei ole huippua.
Vuorella ei olla täydellisiä eikä onnistuta saavuttamaan ikuista onnea.
Sen sijaan vuoren kiipeäminen on eteen ja taakse askelia. Se on välillä mielettömän raskasta. Samalla se opettaa armollisuutta. Nöyryyttä elämän edessä.
Itsensä hyväksymistä ja myös muilta avun vastaanottamista.
Onneksi en ole tällä matkalla yksin.
Seurassani ei ole tuhatta miljoonaa ihmistä.
Seurassani on ne jotka merkitsevät.
He kannustavat, tukevat ja jarruttavat tarpeen tullen. Muistuttavat että riitän kun en itse nää riittäväni.
Tämä on minulle merkityksellistä.
Vaikka vuoren huippua ei ole tulossa, yritän luottaa että pystyn, kestän ja jaksan.
Jos en yksin niin yhdessä.
Matilda F.
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti